MITEN PALJON ELIMISTÖMME SIETÄÄ JÄÄHDYTTÄMISTÄ?

29.01.2016 Miten paljon elimistömme sietää jäähdyttämistä

Selvitäkseen hengissä vuodenaikojen vaihtelussa useimpien eliöiden on pitänyt sopeutua mm. suuriin lämpötilan muutoksiin.

Eläinkunnasta on löytynyt muutamia alkeellisia ryhmiä, joiden sietokyky erilaisiin ympäristötekijöihin on yllättänyt tutkijatkin. Ihmeellisin näistä on noin 700 lajin alkeellinen eläinryhmä Karhukaiset (Tardigrada). Näitä noin millimetrin pituisia, nivelikkäitä, toukkamaisia eläimiä on elänyt maapallolla kaikenlaisissa olosuhteissa jo noin 500 miljoonan vuoden ajan. Niitä on edelleen runsaasti lähes kaikkialla kosteissa paikoissa, ei kuitenkaan merissä. Puolen litran näytteessä otettuna suon sammalikosta tai järven liejuisesta rannasta karhukaisia voi olla tuhatmäärin.

Näitä töppöjalkaisia eläimiä tutkijat ovat altistaneet mitä hurjimpiin ääriolosuhteisiin. Niiden lepomuotoja on jäädytetty yli 250 celsiusasteen pakkaseen, pantu paljon yli 100 asteen kuumuuteen ja säteilytetty UV- ja röntgensäteilläkin, mutta aina ne ovat selvinneet kokeista hengissä. Voi hyvin uskoa, että kun ne muinoin ilmestyivät maapallolle ensimmäisten monisoluisten eläinten joukossa, tulevat ne varmasti olemaan täällä myös viimeisten joukossa.

Useimmat eläimet, edes selkärangattomat, eivät kuitenkaan kestä missään olotilassa noin hurjia lämpötiloja, ja siksi niiden on kylmillä alueilla eläessään haettava suojaa talven pakkasilta ja kuivattavilta tuulilta.

Kylmänsiedossa on kuitenkin selvä raja eläimen aktiivisen liikehdinnän ja liikkumattoman horroselämän välillä. Täällä Pohjolassa selkärangattomat ötökät lopettavat liikkumisen yleensä pienten pakkasten tultua. Monia lajeja voi kuitenkin nähdä metsässä puiden rungoilla mönkimässä tai jopa lumihangella hyppimässä (lumikirput) myös leudoilla talvisäillä monen asteen pakkasilla. Kylmänsietoa auttaa niiden kudoksiin talveksi muodostuva ”pakkasneste”, joka on glyserolia tai väkevää sokeriliuosta. Ne estävät soluja jäätymästä, ja vielä mahdollisen jäätymisen alettuakin ne estävät soluja särkevien jääkiteiden muodostumisen.

Vaihtolämpöisillä selkärankaisilla, eli kaloilla, sammakoilla ja matelijoilla, aktiivisen elämän raja on nolla-asteen tuntumassa. Esimerkiksi sammakot kerääntyvät talveksi lampien pohjalle, missä jäätymisvaaraa ei ole.

    Joillain kaloilla, kuten kultakalalla ja ruutanalla, on oma erikoinen tapansa selvitä talven yli matalissakin lammikoissa, jotka usein jäätyvät pohjaa myöten. Suurin ongelma niille on silloin veden hapettomuus. Ne eivät kuitenkaan tukehdu jään alla hapen puutteeseen, sillä niiden aineenvaihdunta on siinä tilassa anaerobista. Toisin sanoen ne saavat vähäisen tarvitsemansa energian reaktioista, joissa ei tarvita happea ja joiden lopputuloksena syntyy etanolia. Niinpä nämä kalat ovat talviaikaan todellisia kännikaloja. Etanoli toimii myös pakkasnesteenä, mutta on siinä merkityksessä aika heikko, sillä kala ei siedä sitä suuria määriä, vaan erittää koko ajan ylimäärää ulos. 

Tasalämpöisiin eläimiin kuuluvilla nisäkkäillä ja linnuilla aktiivisen elämän alaraja on yleensä noin 35 asteen tienoilla.

    Talviunta nukkuvilla nisäkkäillä, kuten karhulla, mäyrällä ja supikoiralla, raja on hieman alempi. Elimistön valmistauduttua syksyllä pitkää unitilaa varten ne nukahtavat syvään talviuneen kun niiden ruumiinlämpö laskee noin 33 asteen paikkeille, ja siinä se pysyy unen aikana. Talviunta nukkuvat eläimet heräävät ja pystyvät kuitenkin toimimaan heti, jos ne jostain syystä häiriintyvät.

    Hyvin pienillä nisäkkäillä ja linnuilla saattaa ruumiinlämpö laskea talvella öisin jopa 30 asteen tienoille, jolloin niiltä säästyy niukkana aikana energiaa.

Ihmisen jäähtymisen siedosta on saatu runsaasti tietoa hankeen sortuneiden ja hukuksiin vaipuneiden virvoittamisesta. Tieto on osoittautunut tärkeäksi paitsi elvytyshoidon kannalta myös kirurgian menetelmien kehittelylle.

    Nykyään tiedetään melko hyvin, mitä tapahtuu kun ihmisen lämpötila laskee eli ihminen tulee alilämpöiseksi, hypotermiseksi. Tässä sisäinen eli ydinlämpötila on ratkaiseva. Iholla, esimerkiksi jaloissa ja käsissä, lämpötilat laskevat kylmyydessä nopeasti lähelle nollaa elimistön yrittäessä estää lämmön karkaamista kehosta.

    Seuraavanlaisia muutoksia on havaittu, kun ihmisen ruumiinlämpö alkaa laskea kylmyydessä normaalista 36-37 asteen lämpötilasta.

-         *     36 asteen alapuolella ihminen tuntee jo palelevansa kunnolla; lihasvärinä alkaa leuoista tuoden lisälämpöä elimistöön; verisuonet iholla supistuvat ja aineenvaihdunta nousee lisäten lämmöntuottoa. Se tarkoittaa, että aivoissa toimiva ”termostaatti” yrittää pitää lämpötilan normaalina.

-          *    35 asteessa lihasvärinä leviää koko kehoon ja saavuttaa horkan asteen; iho alkaa sinertyä ja tunto heiketä.

-         *     34 asteessa mieli alkaa tuntua sekavalta ja uneliaalta, muisti pätkii ja lihakset alkavat kouristella.

-         *     33 asteessa em. reaktiot voimistuvat.

-         *     32 asteessa esiintyy jo harhoja ja muistikuvat häviävät; kouristelu ym. lihastoiminta heikkenee voimakkaasti, sydämessä esiintyy rytmihäiriöitä.

-         *     31 asteessa tietoisuus alkaa hämärtyä.

-         *     30 asteessa menee taju kankaalle ja hengitys heikkenee jyrkästi välillä kuitenkin kiihtyen.

-         *     28 asteessa pulssi on täysin epäsäännöllinen ja hidas, hengitys harva ja heikko, lihakset alkavat lamaantua.

-         *     noin 25 – 24 asteessa sydän ja hengitys pysähtyvät.

Siis ihminen sietää noin kymmenen asteen jäähtymisen, mikä talven hyisessä vedessä tapahtuu noin 15-20 minuutissa. Sanomalehdistä voi joskus lukea, että ihmisiä on saatu pelastetuksi jopa alle 20 asteen hypotermiasta, mutta todennäköisesti silloin mittausta ei ole tehty ydinlämpötilan syvyydestä.

Yllä esitetty kuvaus sopii aika hyvin suurimpaan osaan nisäkkäistä. Selvän poikkeuksen muodostavat kuitenkin jotkin kylmähorrokseen painuvat linnut (mm. tervapääskyn poikaset) ja nisäkkäät (esim. lepakot ja siili). Viimeksi mainituilla ruumiinlämpö voi talvihorroksen aikana painua 4-5 asteeseen ja pysyä siinä talven ajan. Talvihorroksen aikana eläimen aivoissa toimiva ”termostaatti” huolehtii kuitenkin siitä, että lämmöntuotto lisääntyy voimakkaasti ja jopa herättää eläimen, jos jäätyminen uhkaa.

Koska hypotermiassa aineenvaihdunta ja erityisesti aivojen hapentarve laskee voimakkaasti, kirurgit käyttävät sitä hyväksi ihmisiä operoidessaan. He eivät halua tyytyä edes toimimaan tuon normaalin kuolemanrajan eli 25 asteen yläpuolella, vaan yrittävät kehitellä menetelmiä siirtää turvallisen hypotermian rajaa alemmaksi. Hypotermiaan vaivuttaminen tehdään kontrolloidusti jäähdyttämällä elimistö nopeasti verenkierron kautta ja estämällä lääkeaineilla elimistön lämpöä tuottavat vastareaktiot.

Äskettäin yksi amerikkalainen kirurgiryhmä onkin erikoisluvalla päässyt vaivuttamaan tapaturmaan joutuneen potilaan 18-20 asteen hypotermiaan, jossa tilassa potilasta jouduttiin pitämään lähes tunnin ajan. Hypotermian avulla operaatio onnistui ja potilas toipui täysin.

Hypotermian avulla säästetään etenkin aivoja vaurioitumiselta hapenpuutteen vuoksi. Normaalisti ne vaurioituvat peruuttamattomasti 5-6 minuutissa ja 10 minuutissa seuraa kuolema, jos verenkierto aivoissa pysähtyy. Aivosolut ja niistä riippuvat säätelyjärjestelmät näyttävätkin olevan rajoittava tekijä kokonaisen ihmisen jäähdytyksessä. Esimerkiksi käsien ja raajojen solut eivät ole moksiskaan jäähtymisestä lähelle nolla astetta. Myös monet eristetyt solut sietävät tällaista jäähdytystä, ja tietyissä liuoksissa ne voidaan säilyttää pitkään nestetypessä (-196 astetta) ja herättää vielä sen jälkeen henkiin. Ensimmäisiä käytännön sovellutuksia tästä havainnosta oli keinosiemennyksen käyttöön saaminen karjatilojen hyödyksi.

Kerrotaan, että vastaavassa syväjäässä odottelee henkiin herättämistä myös vuonna 1966 kuollut Walt Disney kymmenien muiden ruumiiden kanssa. Ilmeisesti epäilijöiden joukko on kuitenkin entisestään suurentunut, koska tällainen suunnattoman kallis jäädytysbisnes on viime aikoina lähes kokonaan loppunut.

Tulevaisuus näyttää, miten kehitys kirurgian alalla tässä mielessä jatkuu. Joka tapauksessa jo tähän mennessä hypotermiaa apuna käyttävien operaatioiden avulla on pelastettu suuri joukko etenkin tapaturman uhreiksi joutuneita ihmisiä.

Tutkimus ihmisen hypotermiasta jatkuu intensiivisesti ja lisäpanoksensa siihen tuo myös horrokseen painuvien eläinten tutkiminen.

LOPUKSI

Vaikka vanhanajan filosofit kiteyttivät viisauksiaan yleensä kammioissaan mietiskellen, osuivat he toisinaan asian ytimeen jo paljon ennen kuin asia tuli todistetuksi konkreettisin tutkimuksin.

Näin lausui esimerkiksi filosofi James Allen noin 130 vuotta sitten:

”Niin kauan suonissamme virtaa paha veri kuin suosimme itsessämme myrkyllisiä ajatuksia”,

Myös vanha kansa osasi lukea luontoa todetessaan:

”Huh hellettä, sanoi jänis pakkasta.”

Kirjani löytyvät os. adlibris/rauno tirri

ONGELMIA LAUTASELLA JA LASISSA

Rauno Tirri 22.01.2016
                                         

Ketä pitäisi ravintokysymyksissä uskoa?

Näyttää siltä, että kansa nykyään luottaa enemmän kaikenlaisiin maallikkoguruihin kuin virallisen koulutuksen saaneisiin ravitsemuksen asiantuntijoihin ja alan tutkijoihin. Tähän on löydettävissä monia syitä:

Ravintoon liittyvät ihmistutkimukset hyvin hankalia ja pitkäkestoisia

-          päivittäinen ruoka-annos ei edes koetilanteissa ole koskaan pelkistetty vain yhteen puhtaaseen ruoka-aineeseen, vaan sisältää aina suuren määrän muitakin kuin tutkimuksen kohteena olevia ainesosia. Lisäksi koehenkilöt valitsevat etenkin pitkäaikaisissa tutkimuksissa itsekin halunsa mukaan myös muuta syötävää ja juotavaa.  

-          Vaikutuksen arvioimiseksi tutkimuksen täytyy kestää yleensä vuosia tai jopa vuosikymmeniä, kuten esimerkiksi syöpävaarallisuuden osoittaminen. Siksi tutkimukset ovatkin usein tilastollisia terveydentilan seuraamiseen tai kuolemansyihin perustuvia tutkimuksia. Niissä tärkeä osa on ihmisten elintapojen kartoitus. Toisaalta tutkimukset perustuvat suurelta soin myös lyhytikäisistä eläimistä ja eristetyistä soluista saatuihin tuloksiin.

-          Yhtenä syynä epäluottamukseen on myös median ja joskus myös tutkijan itsensä innostus kailottaa heti suurena totuutena yksittäisten tutkimusten tuloksia, etenkin jos niissä on hiukankin sensaatioon viittaavaa ainesta.

-          Toisaalta näyttää siltä, että maallikoiden omat kokemuksiin perustuvat tulokset vetoavat ihmisiin enemmän kuin tutkimustuloksista lasketut kesiarvot. He myös ohjaavat yksittäisiä henkilöitä kädestä pitäen noudattamaan heidän ohjeitaan.

Asiantuntijat laativat mallilautasensa yhteisesti koottujen tulosten perusteella

Ravintoasiantuntijat korostavat, että heidän laatimansa ja suosittelemansa mallilautanen on laadittu noin sadan ravitsemusasiantuntijan pohjoismaisissa kokouksissa. Siellä kootaan yhteen tähänastisen kansainvälinen tietämys ihmisen ravitsemuksesta. Sitä paitsi mallilautasta tarkistetaan tarpeen mukaan tutkimusten edistyessä. Yksittäinen tutkimus ei koskaan vaikuta sen sisältöön, ennen kuin saatu tulos on tarkistettu ja varmistettu lukuisten muiden tutkimusten toimesta.  Valitettavasti se voi viedä paljonkin aikaa, sillä tämäntapaisissa tutkimuksissa tulee lähes aina myös vastakkaisia tuloksia. Mallilautaset ovatkin hyvin samanlaisia eri maissa. Kasvisten korostettu asema niissä (noin puoli kiloa vuorokaudessa) tulee lämpimissä maissa luonnostaan helpoksi toteuttaa, sillä vihannesten, hedelmien ja marjojen syönti on niissä jo perinteisesti runsasta.

Ihmiset pelkäävät lisäaineita

Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholmin mukaan ihmisten paljon pelkäämistä lukuisista lisäaineista (E-koodit) on haittaa todettu vain harvoin. Niiden määrille on tiukat rajat ja niitä valvotaan aika hyvin.

    Hänen mielestään oikeastaan selvää näyttöä onkin vain nitraateista, jotka muuttuvat ruuansulatuselimistössä siellä elävien bakteerien toimesta helposti nitriiteiksi ja edelleen nitrosamiineiksi, joiden tiedetään lisäävän syöpäriskiä. Nitraatteja on normaalistikin etenkin kasveissa, mutta suurempia määriä niitä saa etenkin lihatuotteista, johon niitä lisätään säilymisen ja värin vuoksi. Toisaalta tiedetään, että C-vitamiini pystyy estämään nitriitien muuttumista nitrosamiineiksi, joten runsas hedelmien ja marjojen lisääminen ateriaan on tässäkin mielessä tärkeää.

 Toisena haitallisena lisäaineena Fogelholm mainitsee fosfaatin, jota on runsaasti virvoitusjuomissa. Ainakin on epäilyjä siitä, että ne lisäisivät sydäntautiriskiä.

Itse lisäisin tähän sen, että jotkin E-koodin aineet voivat aiheuttaa haittaa allergikoille. 

Voidaanko perinteinen ruoka-aine todeta äkkiä haitalliseksi

 Mielestäni inhottavinta on ollut huomata, että kyllä voi. Tähän asti täysin vaarattomana pidetty ja herkkuna syöty aine voidaan todeta äkkiä vaaralliseksi. Tällä hetkellä se on lakritsi, jonka sisältämä  lakritsihappo (glykyrretiinihappo) on osoittautunut häiriötekijäksi sikiönkehitykselle. Asia on todettu eläimillä, mutta suuresti nyt epäillään, että samaa pätee ihmisiin. Siksi odottavia äitejä kehotetaankin nyt jättämään monen muun aineen lisäksi myös lakritsi ehdottomasti muille. Eipä silti, kyllä lakritsihapon on jo aikaisemmin todettu kaikilla laskevan jonkin verran monien steroidihormonien tasoa ja häiritsevän munuaisten toimintaa. Siksi ei kenenkään, ei varsinkaan lasten, kannattaisi syödä lakritsia runsaasti.

    Tähän haluan kuitenkin todeta, että melkein mikä tahansa aine tulee haitalliseksi jopa vaaralliseksi, jos sitä kovasti käristetään tai nautitaan yksipuolisesti ja liikaa. Esimerkkinä voisi mainita punaisen lihan, suolan, sokerin, alkoholin sekä jotkin mausteet ja etenkin niistä puristetut öljyt ja muut tiivisteet. Siksi mm. luontaislääkinnässäkin pitää noudattaa tarkasti annettuja käyttöohjeita.

Miksi mallilautanen ei tahdo oikein kelvata ihmisille?

Ihmisten ravintotottumukset ovat suureksi osaksi pitkälti perinteisiä ja jo nuoruudessa suureksi osaksi vakiintuneet. Ne perustuvat makutottumuksiin, joita voidaan muuttaa vain vaivannäöllä. Kuitenkin esimerkiksi vähäsuolaiseen ruokaan tottuu vähitellen, jolloin entinen suolainen ruoka ei enää maistukaan.

    Monelle etenkin miehinen asenne tulee sukupolvien takaa, jolloin erilaisia ”ruohoja”, kuten salaatteja ja vihanneksia, pidettiin pupujen ruokana, joka ei sovi raavaalle miehelle. Onneksi hyvät vaimot ja terveysvalistus on saanut tässä muutosta aikaan.

    Yksi syy mallilautasen hylkäämiselle on hedelmien, marjojen ja muiden kasvisten kallis hinta. Monille ruokakustannuksissa on helpointa säästää, etenkin kun vatsa täyttyy halvemmallakin ja usein varsin maukkaalla ruualla.

Ongelmat lasissa jätän seuraavien esimerkkien varaan 

Opettaja toi luokkaan kaksi lasia, joista toiseen kaatoi vettä ja toiseen kirkasta viinaa.

Sitten hän pani kumpaankin madon. Kaikki katselivat ihmeissään kuinka vedessä mato ui iloisesti, mutta toinen matoraukka viinassa hetken tuskissaan kipristeltyään kuoli.

Opettaja kysyi: ”No lapset, mitä opimme tästä?”

Pekka viittasi ja sanoi: ”Sen että pittää juuva viinaa, jotta maot vatsassa kuolis”.

”Viinan vahingollisuudesta on kirjoitettu niin paljon, että mie olen päättäny lopettaa lukemisen, totesi lapinmies.”

(II Lapin kaskukirja)

Lopetan tällä kertaa toivottamalla lukijoilleni talviliikunnan lomassa nautinnollisia aterioita, joissa runsaasti vihanneksia, kalaa ja kasvisrasvoja hedelmiä ja marjojakaan unohtamatta (huom. varsinaisten asiantuntijoiden suositus). Itse en kuitenkaan ole hylännyt voita kokonaan ja kahviin ja teehenkin lisään pari palaa myrkyllistä sokeria. En myöskään sylje lasiin.

Kohtuuden ystäville voidaan naureskella, mutta kohtuuden ystävät nauravat viimeksi. 

Niin teki myös lääketieteen isä Hippokrates, joka yli 2000 vuotta sitten opetti kohtuutta Kreikassa 83-vuotiaaksi asti.

ONKO IHMISEN PERIMÄÄ MAHDOLLISTA KORJAILLA?

Rauno Tirri 15. 1. 2016

Geeniterapiaa käytetään jo nyt

    Tähänastinen geenitutkimus on antanut jo mahdollisuuden hoitaa erilaisista geenivirheistä johtuvia sairauksia geeniterapian avulla. Hoidot ovat kuitenkin vielä melko tavalla kokeiluasteella.

    Näissä hoidoissa geenin rakenteen korjaus tai virheellisen geenin korvaaminen virheettömällä on kuitenkin aina rajoittunut sairaaseen yksilöön, jolloin muutos ei periydy jälkeläisille. Hoidossa korjaus on aina kohdistunut ns. somaattiseen solulinjaan eli elimistön jonkin kudostyypin soluihin; ei siis sukusoluihin eli iturataan.

    Tällaiset hoitavat korjaukset onnistuvat jo kohtalaisesti, etenkin jos sairaus aiheutuu yhden geenin muutoksista. Jonkin verran kyetään geeniterapialla hoitamaan myös jo muitakin kuin perinnöllisiä sairauksia, kuten syöpiä ja verenkierron sairauksia.

Jokaisessa on useita geenivirheitä

    Jokainen meistä kantaa useita, kenties kymmeniä geenivirheitä (koko ihmiskunnassa useita tuhansia), mutta yleensä virheet tulevat näkyviin sairautena vain, jos sama virheellinen geeni tulee lapselle molemmilta vanhemmilta.

    Usein ajatellaan, että geenivirheistä aiheutuvat sairaudet tulevat aina perintönä vanhemmilta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan monet sairauksia aiheuttavat geenivirheet syntyvät yksilön elämän aikana ympäristötekijöiden vaikutuksesta.

Syöpä ei synny vielä yhdestä geenivirheestä

     Esimerkiksi syöpä johtuu aina geenivirheistä, jotka eivät kuitenkaan yleensä ole periytyneet vanhemmilta. Geenivirhe tapahtuu siis jonkin elimen yhdessä somaattisessa solussa.

    Elinten kaikissa normaaleissakin soluissa on ns. esisyöpägeenejä, jotka säätelevät normaalisti solun jakautumista.  Syöpää aiheuttavat geenivirheet tapahtuvat juuri näissä esisyöpägeeneissä  ja muuttavat ne syöpägeeneiksi.

    Syövän syntyyn vaaditaan 5-7 syöpägeenivirheen kasautuminen samaan soluun. Se vie aikaa ja siksi syöpä onkin yleensä vanhojen ihmisten sairaus.  Geenivirheen aiheuttaja on yleensä virus, jokin kemikaali tai säteily, mutta virheitä syntyy myös spontaanisti, koska perintöaineksena toimivan DNA:n kopiointi solunjakautumisen aikana ei ole aina täydellistä, kuten ei mikään muukaan kopiointi.

Tekniikka sukusolujen geenivirheiden korjaamiseksi on olemassa

 Joidenkin mielestä pelkästään somaattisten solujen korjauskin on eettisesti tuomittava. Hoidon vastustusta lisää myös se, että geeniterapiassa on ilmennyt vielä toistaiseksi melkoisia haittavaikutuksia, jopa kuolemia. Mutta jos lähdetään korjaamaan geenitoimintaa sukusoluissa tai niiden kantasoluissa, menetelmä on jo useimpien mielestä ihmisen rodunjalostusta ja puuttumista Luojan työhön ja siten eettisesti hyvin tuomittavaa.

    Viitisen vuotta sitten amerikkalaiset tutkijat pystyivät kehittämään menetelmän, jonka avulla voitiin löytää, leikata ja korjata perintötekijöiden DNA-nauhasta virheellinen kohta. Menetelmä sai nimen CRISPR/cas9-tekniikka, jossa edellinen osa tarkoittaa virhekohtaan ohjaamaan kykenevää RNA-kappaletta. Jälkimmäinen tarkoittaa perintöainesta katkovaa entsyymiä, siis eräänlaisia saksia, jotka leikkaavat geenistä sen virheellisen osan irti.

Ensimmäiset  ihmiskokeet asiasta säväyttivät

    Monien eläintutkimusten jälkeen kiinalaiset solututkijat pudottivat viime vuonna tieteellisen pommin ilmoittamalla, että he olivat onnistuneet em. menetelmällä korjaamaan ihmisalkiossa geenin, joka aiheuttaa perinnöllistä veritautia, talassemiaa.  Siitä nousi heti laajalti kiivaita kysymyksiä: miten sellainen tutkimus oli mahdollista tehdä ja mikä eettinen toimikunta on voinut antaa tutkijoille luvan moiseen kokeiluun.

    Nämä kiinalaiset tutkijat olivat saaneet lapsettomuusklinikalta sen hylkäämiä, jakautumaan alkaneita munasoluja, joihin he sovelsivat kehittelemäänsä menetelmää. Puolesta sadasta alkiosta noin puolet oli osittain sillä tavalla onnistunut, että niissä oli todella pystytty korjaamaan talassemiaa aiheuttava geeni. Kuitenkin vain neljässä alkiossa geenivirhe oli korjautunut täydellisesti, ts. alkion kaikki solut olivat niissä terveitä.

     Mikäli kokeeseen valitut munasolut olisivat alun perin olleet kaikissa suhteissa normaaleja hedelmöytyneitä munasoluja, eikä niihin olisi tutkijoiden yllätykseksi kehittynyt kokeen aikana toisia geenimuutoksia, mutaatioita, nämä neljä alkiota olisivat voineet kohtuun siirrettyinä kehittyä terveiksi ihmisyksilöiksi. Sitä kokeen tekijät eivät tietenkään missään tapauksessa halunneet. Siksi koe tehtiin kaksoishedelmöityksen tuloksena syntyneillä alkioilla, jotka olisivat joka tapauksessa osoittautuneet elinkelvottomiksi jo pian alkioiden jatkokehityksen aikana.

Ihmistutkimus saa kritiikkiä

    Kiinalaiset tutkijat eivät itse pitäneet tutkimustaan mitenkään moraalisesti arveluttavana, mutta sellaiset maailmankuulut tiedelehdet kuin Science ja Nature pitivät koetta eettisesti niin ongelmallisena, että ne kieltäytyivät julkaisemasta sitä.

    Nyt kun vielä ollaan aivan ensi askelissa perintötekijöiden korjailussa, on todellakin käytävä perusteellinen ja laaja keskustelu asian moraalisesta puolesta. On hyvin todennäköistä, että tulevaisuudessa tullaan ainakin suurelta osalta voittamaan menetelmälliset vaikeudet, sillä menetelmän harjoitteluun voidaan joka tapauksessa käyttää eläimiä.

    Kun talassemia-veritauti on vain yksi tuhansista ihmisen periytyvistä sairauksista, joista osa aiheuttaa kivuliaan elämän tai tappaa jo nuorena, on mielestäni kuultava myös perinnöllisiä tauteja sairastavien ja heidän sukulaistensa esittämiä ajatuksia asiasta.

    Vaikea kysymys tulee kuulumaan, jätetäänkö kukin hoitotapaus ko. potilaan ja lääkärin yhdessä ratkaistavaksi, vai annetaanko lain ja asetusten voimalla tarkat säännöt kieltämään tai kontrolloimaan perinnöllisten sairauksien korjaamisen toteuttamista. Asiasta on jo järjestettykin kansainvälisiä kokouksia.

Lisää tietoa asiasta

Yllä esittämästäni asiasta voi lukea enemmän emeritusprofessori Petter Portinin kirjoittamasta artikkelista Ihmisen geeniterapiassa avautuu uusia mahdollisuuksia,  joka ilmestyi äskettäin lääketieteellisessä lehdessä Duodecim 132 (1): 26-32, 2016.

Samalla kun toivotan lukijoilleni kirkkaita ja onnellisia talvipäiviä panen tähän loppuun yhden Petter Portinin ajatelman hänen aforismikirjastaan Pikkuapollo.

”Tieteen tie – tie tuntemattomaan.

 Taiteen tie – tie saavuttamattomaan.”

MIKSI NYKYIHMINEN SYÖ LIIKAA?

MIKSI NYKYIHMINEN SYÖ LIIKAA

8. 1. 2015

Olemme elintoiminnoiltamme edelleen luolaihmisiä, joille oli tärkeää täyttää vatsansa mahdollisimman täyteen kun ruokaa oli tarjolla. Elimistön energiahuoltoa täydensi hyvin se, että liikaenergia pantiin nopeasti varastoon rasvakudoksiin pahojen päivien varalle. Toisaalta ravaa ei päässyt runsaasti edes kertymään, sillä lähes jatkuva liikunta ruuan etsinnässä kulutti runsaasti energiaa. Mässäily oli mahdollista vain ison saaliseläimen peijaisissa tai hedelmien, marjojen ym. ravintokasvien antaessa helpon ravinnon. Niukkojen aikojen yli selviytyivät parhaiten juuri ne, joilla oli runsas rasvavarasto kerättynä ajoissa ihon alle ja sisäelinten ympärille.

Muuttuneet elintavat syynä lihomiseen
 
Nykyihmisen liikalihavuus voidaankin nähdä tältä pohjalta muuttuneina elintapoina, joihin keho vastaa entisin mekanismein. Elintavoissa on useita ratkaisevia eroja:

-   - Liikunta on vähäistä.

-   - Ruoka on ns. kafeteriaruokaa, pahimmillaan ns. roskaruokaa.

-   - Henkisen stressin käydessä ahdistavaksi syöminen muuttuu  helposti lohturuuan nauttimiseksi, jossa tärkeitä ovat makeat herkut ja juomat.

-   
LLiikunnalla energian otto ja kulutus tasapainoon

Liikunnan merkitykseen palaan myöhemmin mm. stressinhallinnan yhteydessä. Sen haluan kuitenkin tässä sanoa, että meistä useimmilla liikunnan määrä jää hyvin kauas luolaihmisen liikkumismäärästä. Surullista on ollut huomata, että liikunnan vähäisyys ja väärät ruokatottumukset lihottavat jo suurta osaa koululaisista.

Sanotaan, että hyvä ruokahalu on terveyden merkki. Sairaana ruokahalu heikkenee. On myös havaittu, että miehet syövät runsaammin naisten ollessa läsnä, mikä on ilmeisesti tiedotonta toimintaa osoittamaan miehistä kuntoa mahdollisena kumppanina.

Mahalaukun täyttyminen hillitsee syömistä

Ruokahalun säätely on monimutkainen hermostollinen ja hormonaalinen tapahtumaketju, joka tunnetaan jo melko hyvin. Ehkä tärkein tekijä kertasyömisen hillitsemisessä on mahalaukun venyminen ruuan täyttäessä sitä. Tämä tieto antaakin vihjeen nykyihmisen lihomisongelmaan. Myös luolaihminen täytti mahansa ruualla, mutta ruuan koostumus oli toinen. Siinä oli runsaasti kuituja ja hyvin vähän pelkistettyjä ruoka-aineita. Nykyihminen sen sijaan täyttää mahansa runsaasti energiaa sisältävällä ruualla. Onkin arvioitu, että nykyihminen saa täyteen syödystä mahalaukusta kaksinkertaisen energiamäärän verrattuna ihmiseen ennen maanviljely- ja karjanhoidon aikaa. Nykyihmisen kannattaisikin suosia keittoja, jotka mahalaukkua nopeasti venyttämällä hillitsevät syömistä

Myös mahasta erittyvät paikallishormonit säätelevät syömistä
 
Oleelliset tekijät ruokahalun säätelyssä ovat väliaivojen pohjaosassa sijaitsevat nälkäkeskus ja kylläisyyskeskus, joista lähtevät hermosignaalit tajuamme vastaavasti  nälän ja kylläisyyden tunteina. Mahan venymisen lisäksi nämä aivojen säätelykeskukset saavat tietoa ravitsemustilasta myös tiettyjen hormonien avulla.

     Rasvakudoksesta erittyvä kylläisyyshormoni, leptiini, antaa aivoille signaalia, että syömistä pitäisi rajoittaa. Vastaavasti tyhjän mahalaukun seinämästä erittyvä nälkähormoni, greliini, yrittää tiedottaa, että on aika syödä. Lisäksi verensokerin lasku kiihottaa nälkäkeskusta, ja verensokerin nousu puolestaan aktivoi kylläisyyskeskusta.  

    Nämä hormonit keksittiin jo noin pari vuosikymmentä sitten ja sen jälkeen niistä on odotettu apua lihavuuden hoidossa. Jatkotutkimukset ovatkin paljastaneet niistä runsaasti uutta tietoa. Molemmilla on todettu olevan muitakin vaikutuksia elimistössä. Varsinaista lääkettä lihavuuden hoitoon niistä ei ole kuitenkaan toistaiseksi saatu.

Myös muut hormonit vaikuttavat

Syömisen säätely onkin osoittautunut hyvin monimutkaiseksi, aineenvaihduntaa kokonaisuudessaan sääteleväksi tapahtumasarjaksi, jossa toimivat lukuisat muutkin hormonit, kuten sukupuolihormonit, kilpirauhashormoni, tyroksiini ja kortisoni. Tärkeitä ruokahalun nostattajia ovat myös ruuan koristelu, juomat ja miellyttävä seurustelu.

     Lisäksi suuri vaikutus liikasyömiselle on peräkkäisten ruokalajien tarjoilulla, sillä yhden ruokalajin jo täyttäessä mahan, se kykenee vastaanottamaan lisää, jos seuraavat ruokalajit ovat ihan erilaisia, kuten makeat jälkiruuat liharuuan jälkeen.

Leptiini vahtii lihomista

Muutama ajatus vielä leptiinistä, joka näyttää vahtivan elimistön rasvamäärää. Sen määrä lisääntyy rasvan kertyessä ja sen määrä veressä on suoraan verrannollinen lihavuuteen.

    Leptiini näyttää liittyvän lihavuuteen siten, että rasvamäärän lisääntyessä lisääntyvä leptiinimäärä yrittää aluksi hillitä syömistä. Jos lihominen jatkuu liikasyönnin vuoksi edelleen, leptiinin määrä kasvaa hyvin suureksi.
    Leptiinin teho kuitenkin ylensyönnin seurauksena heikkenee vähitellen (vartija tavallaan nukahtaa). Järjestelmä tavallaan uupuu ja pakahtuu ylikuormituksesta eli jatkuvan energiaylimäärän "kourissa". Siten selopulta ei enää autakaan ihmistä laihtumaan. Mm. alkoholi kiihdyttää tätä reaktiota.
    Liian suuresta leptiinimäärästä näyttää olevan myös haittaa elintoiminnoille. Se aiheuttaa jonkinlaisen tulehdusreaktion rasvakudoksessa, mikä sekoittaa aineenvaihduntaa ja mm. lisää riskiä kakkostyypin diabetekselle.

Lopuksi vielä pari sanontaa aiheesta:

”Syö, jotta tulisit vain vähän kylläiseksi, ja juo, jotta tulisit vain vähän humalaan. Siten elät satavuotiaaksi”

(vanha venäläinen sananlasku)

Minusta kuitenkin juhlatilaisuuksiin sopii hyvin seuraava sanonta:

”Jos syöres pelkästään pihistää, niin kattoo kokonaan toi ruokalysti”.

Lopuksi toivotan lukijoille oikein hyviä härkävikkoja!