Rauno Tirri 10.02.2017
RAIVOAMISESTA VIIHDETTÄ
Viimeksi
kirjoitin lyhyen katsauksen aggression ilmenemiseen raivokäyttäytymisenä. Sen
jälkeen luin sanomalehdestä, että Jyväskylään on avattu amerikkamaisen mallin
mukaan raivoamishuone, jossa ihminen pääsee yksinäisyydessä purkamaan pahaa
oloaan primitiivisellä raivolla. Raivoamisen kohteena on erilaiset käytöstä
poistetut tavarat, kuten romuautot ja kodin kalusteet, joita erilaisilla
astaloilla hakkaamalla voi purkaa aggressiotaan. Raivohuoneeseen voi viedä myös
omia kaatopaikalle tarkoitettuja tavaroita, joihin voi kelvottomina kohdistaa
raivonsa.
Tällaista bisnestä pyörittävät paikan
omistajat kertovat sen tuoman kokemuksen olevan viihdettä samaan tapaan kuin
erilaiset ampumis- ja taistelupelit reaali- tai virtuaalimaailmassa.
Aggressiivisuutta voi oppia säätelemään
Tekstin
luettuani jäin miettimään Turun yliopistossa noin viiden vuosikymmenen takaisia
prof. Kirsti Lagerspetzin suorittamia aggressiotutkimuksia hiirillä. Muistan
hänen tutkimuksensa osoittaneen selvästi, että myös synnynnäisesti kiltit
hiiret voitiin opettaa aggressiivisiksi antamalla niiden tapella niin heikon
vastustajan kanssa, että ne selviytyivät tappelusta voittajina. Kerta kerran
jälkeen niistä tuli aina vähän aggressiivisempia ja tappelunhalu jäi niihin
pysyvästi, elleivät niitä voimakkaammat hiiret päässeet opettamaan niitä käyttäytymään
jälleen siivosti.
Hiiret
ovat hiiriä ja ihmiset ihmisiä, sanoisi joku tähän. Vaikka suoria
johtopäätöksiä eläintutkimuksista onkin monissa tapauksissa vaikea vetää, on
voitu nähdä, että tunne-elämältään ihmiset ovat hyvin primitiivisiä. Lisäksi
tiedetään, että tunteita säätelevät aivorakenteet ja käyttäytymistä säätelevät
reaktiot aivoissa ovat hyvin samanlaisia kaikilla nisäkäillä. Siten sitä ovat
myös käyttäytymismuodot. Suurimmat erot ovatkin tunteiden voimakkuudessa sekä
eläinlajien välillä että saman lajin yksilöiden välillä. Esimerkiksi simpanssit
ovat monin verroin aggressiivisempia kuin bonobot (kääpiösimpanssit), mutta
kummankin lajin sisällä yksilöiden aggressiivisuudessa on hyvinkin suuria
eroja.
Myös eri
ihmisten synnynnäinen aggressiivisuus on erilainen, mutta siihen, ja etenkin
sen ilmenemiseen käyttäytymisessä, vaikuttavat suuresti elinympäristön olosuhteet.
Toisissa olosuhteissa aggressiivisuus lisääntyy, toisissa vähenee. Siis ihminen
oppii kokemuksen kautta, milloin ei kannata päästellä toisia vahingoittavia
tunteita valloilleen. Hän voi oppia myös purkamaan tunteitaan hyväksyttävällä
tavalla, mistä edellisessä blogissani kirjoitin.
Tehdäänkö raivokäyttäytymisestä koukuttavaa viihdettä?
Nyt voi
tietysti miettiä, eikö yksin raivoaminen ole juuri tällaista hyväksyttävää
käyttäytymistä, joka ketään vahingoittamatta antaa ihmiselle adrenaliinin ja endorfiinin
(”sisäinen morfiini”) tuottaman miellyttävän tunteen, ”pilven”, ts. samanlaisen
tunteen kuin primitiivisen taistele tai pakene –tilanteen tai morfiinipistoksen
jälkeen.
Näin moni
ajatteleekin. Asiassa piilee kuitenkin vaara. Raivoamisen iloon, kuten
muihinkin runsaasti endorfiinia tuottaviin kokemuksiin (esim. himoksi
kehittynyt urheilu, avantouinti, erilaiset pelit jne.) voi ”jäädä koukkuun” eli
addiktoitua. Endorfiinin vaikutus ei kuitenkaan ole pitkäaikainen. Sen
seurauksena jo muutaman päivien jälkeen alkaa kaivata sitä lisää ja pian alkaa näkyä
vieroitusoireita, kuten hermostuneisuutta, levottomuutta eli jonkinasteista
alakuloa ja pahaa mieltä. Siksi urheilija lähtee kuin pakon sanelemana tietyin
väliajoin treeneihin, aamu-uimari avantoon jne.
Jos
raivohuoneen asiakas alkaa käydä raivoamassa toistuvasti eikä löydä muita yhtä
nautinnollisia kokemuksia muualta, hänen käytökseensä iskostuu raivorektio
luonnollisena pahanolon purkajana. Mielestäni tällöin on vaara, että reaktio
voi laueta tavallista helpommin myös raivohuoneen ulkopuolella ja kohdistua
myös toisiin ihmisiin tai eläimiin.
Raivoviihde on tässä muodossa uusi asia, joten
sen vaikutuksesta ei ole toistaiseksi näyttöä. Etenkin nykynuorten
käyttäytymisestä saadusta kokemuksesta päätellen suhtaudun raivoamisen
viihteellistämiseen esitetyllä tavalla kuitenkin melkoisella varauksella.
”Jos tuolla jossain
maailmankaikkeudessa on älykkäitä olentoja, niin miksi ne eivät ole tulleet
tervehtimään meitä.”
”Koska ne ovat siihen liian
älykkäitä.”
(Ursa)