KIPUAISTI ELÄINSUOJELUN LÄHTÖKOHTANA

Rauno Tirri

22.03.2017

KIPUAISTI ELÄINSUOJELUN LÄHTÖKOHTANA

Jonkinlainen karttamista palveleva aistijärjestelmä on ilmeisesti lähes kaikilla monisoluisilla eläimillä  

Vahingoittavien ärsykkeiden aiheuttamia äkillisiä pakoreaktioita voidaan havaita jo alkeellisimpienkin selkärangattomien eläinten käyttäytymisessä. Äkillinen karttamisreaktio on yleensä refleksitoimintaa, jossa sähköinen viesti iholta kulkee nopeasti lihaksiin, jotka nykäisevät eläimen pois vaaratilanteesta. Koska tämä ei kuitenkaan välttämättä vaadi aivotoimintaa, yleinen käsitys on ollut, että selkärangattomat eivät voi tuntea kipua.

Tutkimus selkärangattomien kipuaistista jatkuu

Koska eläinten tuntemasta kivusta on tullut yhä tärkeämpi eettinen ongelma, lisää tutkimuksia aiheesta tehdään runsaasti.

    Esimerkiksi nivelmadoilla ja nilviäisillä on todettu, että voimakkaan karttamisreaktion aiheuttama hermorata on erillään muista. Lisäksi rataan kuuluvissa hermosolmukkeissa on soluja, joiden toiminta muistuttaa selkärankaisten kipuradan hermosolujen toimintaa. Vastaavanlaisia todisteita on saatu myös esimerkiksi niveljalkaisista.

     Lukuisat tutkimukset osoittavat, että myös selkärangattomilla on aistijärjestelmässä solurakenteita ja toimintoja, jotka muistuttavat monella tavalla selkärankaisten kipuaistia. Esimerkiksi samat elimistön vaikuttaja-aineet, kuten endorfiinit (sisäiset morfiinit) yms. neuropeptidit osallistuvat mahdollisen kipureaktion säätelyyn. Ongelmaksi kuitenkin edelleen jää se, että haitallisesta ärsykkeestä syntyvän tunteen laatua eli kivun aiheuttamaa aistimusta niillä voimme kuitenkin vain arvailla. Siitä eläimen käyttäytyminen ja hermoston rakenne voivat antaa vain vihjeitä.

    Kivuntunteen tulkinnan vaikeutta kuvaa hyvin koe, jonka eräs hyönteistutkija teki vuosikymmeniä sitten. Hän leikkasi vaivihkaa kukasta mettä imevän hyönteisen ruumiin poikki sen ”vyötärön” kohdasta. Tarkastellessaan sen seurausta hän ei ollut uskoa silmiään. Hyönteinen vain jatkoi imemistään ehkä jopa entistä hanakammin, sillä imetty neste tippui leikkauskohdasta saman tien ulos. Kuitenkin pienikin neulanpisto hyönteisen iholle aiheutti nopean pakoreaktion.

    Tutkija havaitsi myös, että kun ampiainen suljettiin pieneen lasikammioon, se pörräsi jonkin aikaa hätääntyneenä, asettui sitten hiljaa paikalleen ja kuoli pian sisäiseen häiriötilaan, joka muistutti selkärankaisten stressireaktiota.

Kaikilla selkärankaisilla on hermostossa erilliset kipuradat

Hermoston rakenteesta ja eläinten käyttäytymisestä päätellen ainakin kaikilla selkärankaisilla on toimiva erillinen kipuaisti. Kuitenkin vain lintujen ja nisäkkäiden kipuaistimukset ajatellaan hyvin samankaltaisiksi kuin omamme eli eläin kokee kipuaistimista aivoihin saapuvan ärsytystilan inhottaviksi.                

    Varmaa rajaa kivun tuntemisessa tasalämpöisten ja vaihtolämpöisten selkärankaisten (matelijat, sammakkoeläimet, kalat) välille emme kykene vetämään.  Suuriakin eroja saattaa olla paitsi ryhmien välillä myös kunkin ryhmän sisällä.  Ainakin huomattavia eroja eri ryhmillä voidaan nähdä eläinten käyttäytymisen lisäksi myös niiden aivojen rakenteissa ja toiminnoissa.

Eläimen käyttäytymisestä voi päätellä, että elimistön lämpötila vaikuttaa kivuntuntoon

Ihmisen aistitoiminta alenee nopeasti kun kehon sisäinen lämpötila laskee, ja runsaan viiden asteen lasku normaalista hämärtää jo tajuntamme. Sen sijaan vaihtolämpöiset selkärankaiset, jotka ovat sopeutuneet elämään muuttuvissa lämpötiloissa, kuten täällä meillä kalat, pysyvät yleensä aktiivisina laajalla lämpötila-alueella, ja pyydystävät ruokaa vielä muutaman asteen lämpötiloissa.

     Elimistönsä lämpötilan laskua ne sietävät vähintään jäätymispisteen rajalle. Jotkin niistä, kuten ruutana ja kultakala, sietävät myös jäätymispisteen alapuolelle meneviä lämpötiloja. Sen ne saavat aikaan tuottamalla alkoholia elimistönsä pakkasnesteeksi. Ne ovat siis talven kylmyydessä todellisia ”kännikaloja”.

    Koska hyvin alhaisissa lämpötiloissa vaihtolämpöisten elintoimintojen aktiivisuus lopulta laskee, voisi ajatella, että niillä elimistön lämpötilan aleneminen vaikuttaa ainakin äärilämpötiloissa myös kivun aistimiseen. Eläimen käyttäytymisestä päätellen esimerkiksi kesäpäivän lämmössä hyppelevä sammakko reagoi ärsytykseen voimakkaammin kuin talvella kyyhöttäessään kankeana jääpeitteisen lammen pohjalla.

    Tätä käsitystä tukevat tutkimukset, joiden mukaan näiden eläinten aivojen sähköinen aktiivisuus heikkenee kylmässä, tosin jyrkästi vasta lähellä jäätymispistettä. Lämpötilan laskun vaikutusta vaimentaa kuitenkin elimistön vähittäinen tottuminen kylmyyteen syksyn aikana.

    Toisaalta tasaisen lämpimillä alueilla elävät lajit, kuten esimerkiksi tropiikin isot matelijat tai valtamerten isot kalat pystyvät pitämään sisäisen lämpötilansa jatkuvasti yli 30 asteessa. Siten eläin pysyy koko ajan aktiivisena ja sen mukana myös kivun aistiminen säilyy voimakkuudeltaan tasaisena.

MITEN ELÄIMET KOKEVAT KIVUN

Eläinten kivuntuntoon otetaan mallia ihmisestä

Kehossamme on lähes kaikissa elimissä runsaasti hermopäätteitä, jotka toimivat kipuaistimina, kipureseptoreina. Erityisen runsaasti niitä on ihossa ja suuontelossa, etenkin hampaissa. Sisäelimissäkin niitä on melko tiheästi, mutta lähes pelkästään rakenteita ympäröivissä kalvoissa, kuten lihas- luu- ja aivokalvoissa sekä vatsa- ja rintaontelon elimiä verhoavissa kalvoissa. Niitä ei siis ole juuri lainkaan sisäelinten sisällä, kuten aivoissa, jota voidaankin leikellä kipua aiheuttamatta.

     Kipuaistimet ärtyvät monenlaisista ärsykkeistä.  Mekaaniset iskut, pistot, puristukset ym. aiheuttavat vaurioita, jotka muuttavat kipureseptorin tilaa. Kemiallisina ärsykkeinä toimivat esimerkiksi hapot, emäkset ja erilaiset myrkyt sekä elimistön omat aineet, kuten histamiini ja bradykiniini, joita erittyy elimistössä etenkin sairauksien ja vaurioiden aikana. Kipua tuottaa myös sähköisku ja lämpötilan lasku tai nousu äärirajoille.

    Tehokas sisäisten kipureseptorien ärsyke on myös hapenpuute, jonka ihminen tuntee selvimmin luustolihaksissa ja sydämessä. Siitä seuraa esimerkiksi urheilijan ”katkeaminen” ladulla tai verisuonten tukkeutumisen aiheuttama kipu katkokävelyn aikana tai sydäninfarktin iskiessä rintaan.

    Hankalin kiputyyppi kivunlievityksen kannalta on ns. neuropaattinen kipu. Se on hermoston vaurioista tai sairaustiloista aiheutuvaa jäytävää hermosärkyä tai kohtauksellista vihlovaa kipua, jota on vaikeinta sietää.

      

Ihmisen kivuntunne ilmenee eri muodoissa

Eri aistimien erilaisista ärsykkeistä aiheutuvat kivut ihminen tuntee pistona, särkynä, jomotuksena, poltteena ,kirvelynä, ihokipuna tai syväkipuna kehon sisältä jne. Kipu voi tuntua viereisestä elimestä lähtevänä heijastuskipuna tai epätodellisena aavesärkynä jostain jäsenestä, joka on jouduttu amputoimaan. Kivun kokeminen on yksilöllistä ja usein sen aiheuttaman tunteen kuvaaminen sanallisesti on kivun kokijalle vaikeaa.

Ihmisellä kivun aistiminen on yhteydessä tuskaa ja pelkoa sääteleviin aivorakenteisiin

Vaikeimmin kuvattava kipu on tuska, jonka syntymismekanismien selvittely on edelleen melkoinen haaste psykologeille ja aivotutkijoille. Se syntyy voimakkaasta kipuaistimien ärsytyksestä etenkin, jos ärsytystila on pitkäkestoista eli kun kivusta tulee krooninen. Sen syntyyn ja voimakkuuteen vaikuttaa kuitenkin myös pelko ja etenkin huoli kivun jatkuvuudesta. Huolta ruokkii tehokkaasti myös tilannetta pohtiva mielikuvitus erilaisine uhkakuvineen.

Kehittyneimpien eläinten kiputuntemukset muistuttavat ihmisen kipukokemuksia

 Etenkin eläintarha- ja kotieläimillä kivun aikaansaamasta käyttäytymisestä ja sairastumisesta voimme päätellä, että kivun tuottama tuska, kärsimys ja jopa masennus eivät olekaan pelkästään ihmisen ominaisuuksia. Vaikka eläimet eivät pysty suoranaisesti kertomaan tuntojaan, niiden käyttäytyminen ja äänisignaalit todistavat, että niiden kipuelämyksissä vallitsevat samat elementit kuin meillä. Onkin todennäköistä, että mitä korkeimmalle kehittynyt aivotoiminta eläimellä on, sitä todennäköisemmin se tuntee ihmisen tavoin kipua ja tuskaa ja jopa siitä usein seuraavaa masennustakin.

    Ainakin ihmisellä sanoin kuvaamaton kipu voi syntyä myös pelkästään sekasortoisesta psyyken tilasta. Siinä kipua säätelevä aivoalue aktivoituu tunteita kontrolloivien aivoalueiden tuottamista sairaalloisista mielen harhoista. On vaikea tietää, toimiiko sama systeemi muillakin nisäkkäillä, mutta mielen sairastumista havaitaan ainakin kehittyneimmillä nisäkkäillä.

Eläinsuojelulaki ihmisen moraalikäsitysten mukainen

Vaikka eläinsuojelulain henki lähtee kaikkien eläinten kunnioittamisesta, eläinrääkkäyksen rajan nykyinen laki vetää selvästi koskemaan vain selkärankaisia. Lisäksi lain tarkemmat määräykset koskevat vain nisäkkäitä ja lintuja ja niissäkin pääasiassa niitä, joita käytetään tuotanto-, tutkimus-, saalis- tai lemmikkieläiminä.

     Matelijoiden, sammakkoeläinten ja kalojen osalta laki koskee pelkästään niiden käyttämistä koe-eläiminä, kalojen pyyntimääriä ja eri lajien rauhoittamista ja suojelua luonnossa.

    Selkärangattomista lakiin on otettu määräykset suojeltavista lajeista. Lisäksi koe-eläinten käyttöä koskevaan lakiin on määräyksiä mustekalojen käytöstä koe-eläiminä. Se onkin hyvin perusteltua, kun otetaan huomioon niiden korkealle kehittynyt hermosto ja suuri älykkyys.

     Näin ollen koe-eläinlaki suojelee esimerkiksi kaloja kivuliailta eläinkokeilta, mutta talouden kannalta tärkeinä pyyntieläiminä niiden kivulle ei ole lain suojaa.

Eläinsuojelulakeja uudistetaan yhä tiheämpään tahtiin

Primitiivisissä ihmisyhteiskunnissa moraalisäännöt ovat kautta aikojen poikenneet melkoisesti toisistaan. Nykyisessä globalisoituneessa maailmassa erot ovat onneksi vähitellen pienentyneet.

    YK:ssa yhteisesti hyväksytyissä laeissa, sopimuksissa ja suosituksissa on runsaasti määritelmiä ihmisten velvollisuuksista eläimiä ja muutakin luontoa kohtaan. Eri asia sitten on, miten hyvin eläinten hyvinvointi niillä taataan ja miten kussakin maassa säännöksiä noudatetaan ja edes yritetään valvoa. Jokaisessa maassa on lisäksi omat lakinsa ja käytäntönsä.

    Eläinsuojelu- ja luonnonsuojelulakeja uudistetaan aika-ajoin vallitsevien moraalikäsitysten muuttuessa. Suomen uusin lakiluonnos on tällä hetkellä jo pitkälle valmisteltu.

Tiivistelmä

Eläinten kipuaistimukset ovat tärkeä lähtökohta lainlaatijoille. Kuitenkin vain tasalämpöisten selkärankaisten osalta kipu ja kärsimys ovat selvä perusta eläinrääkkäyksen kieltämiselle. Monien mielestä erityisesti näidenkin eläinten hoidossa, käsittelyssä, kuljetuksessa ja lopettamisessa olisi paljon parantamisen varaa, mikä saataisiin aikaan vain tiukentamalla lain ja asetusten antamia määräyksiä.

    Vaikka kaikesta päätellen myös vaihtolämpöisillä selkärankaisilla sekä useimmilla selkärangattomillakin on toimiva kipuaisti, emme valitettavasti voi edes oikein kuvitella näiden eläinten kipuelämyksen laatua. Ihminen onkin kautta aikojen käsitellyt vaihtolämpöisiä niin kuin niillä ei olisi lainkaan kipuaistia. Tätä käsitystä ei ole helppo muuttaa, koska kysymys on ihmisen talouteen suuresti vaikuttavasta asiasta, ja kaikki osoitukset näiden eläinten tunteman kivun laadusta jäävät arvailuiksi, jotka ovat helposti kumottavissa.

   

Tulevaisuus näyttää, milloin ja missä tahdissa alkeellisina pitämiemme eläinten käsittelyä koskevissa laissa tulee näkyviin asenteen muuttumista; vai tuleeko koskaan. Joidenkin mielestä siihen olisi aihetta, eikä niinkään tähänastisen tiedon perusteella, vaan ennen kaikkea elämän kunnioittamista korostavan eettisen arvomaailman perusteella.

Ihminen on ainoa eläin, joka itse valmistaa häkkinsä.

(V.A. Koskenniemi)

Jos poimit nälkäisen koiran ja teet siitä hyvinvoivan, se ei koskaan pure sinua.

Siinä on olennainen ero ihmisen ja koiran välillä.

(Mark Twain)

MISTÄ HYVYYS JA PAHUUS KUMPUAA

Rauno Tirri 3. 3. 2017

MISTÄ HYVYYS JA PAHUUS KUMPUAA

Kaksi edellistä kirjoitusta blogissani käsittelivät lähinnä raivokäyttäytymistä. Tässä kirjoituksessani haluan vielä jatkaa aiheen käsittelyä miettimällä hyvän ja pahan olemusta laajemmin.

Kirjoittamaan ryhtyessäni jäin pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin, onko leijonauros paha tappaessaan kohtaamansa vieraan naaraan pienet poikaset saadakseen sen jälkeen naaraan pariutumaan kanssaan, tai onko käärme paha pistäessään ihmistä jalkaan, samoin tiikeri saalistaessaan ihmisiä.

     Ihmisen mittapuun mukaan em. esimerkit ilmentävät helposti eläinten pahuutta. Ihminen arvottaa eläimet ja kasvitkin helposti hyviksi ja pahoiksi pelkästään sen mukaan, onko niistä hyötyä vai haittaa. Usein jäämme ajattelemaan myös vain välitöntä hyötyä, emmekä ota asiaa huomioon koko eliökunnan kannalta, jonka hyvinvoinnista ihminenkin on riippuvainen.

Itsekkyys on eliökunnan yleinen ominaisuus

Jos eläinyksilön itsekäs lajia säilyttävä toiminta nähdään pahuutena, käsitys on laajennettava koskemaan koko eliökuntaa. Kysymyksessähän on kaikkien eliöiden, niin bakteerien, kasvien kuin eläintenkin, ominaisuus toimia ympäristössään mahdollisimman menestyksekkäästi niiden perintötekijöiden antamien edellytysten mukaan. Toiminnoissaan ne ovat itsekkäitä eli pyrkivät kaikin mahdollisin keinoin päästä lisääntymään saadakseen oman geeniperintönsä jatkumaan ja menestymään. Itsekkyys niissä onkin siis oikeastaan ”geenien itsekkyyttä”.

    Kunkin eliölajin sisällä jokaisen yksilön kelpoisuus joutuu koko ajan ympäristön testaamaksi niin, että menestymistä ylläpitävät ja sitä edistävät muutokset perimässä jäävät elämään tulevissa sukupolvissa. Vastaavasti kelpoisuutta huonontavat muutokset karsiutuvat.

Luonto ei itsessään ole hyvä tai paha

Voidaan sanoa, että eliöt pyrkivät toimimaan ympäristössään tarkoituksenmukaisesti. Niissä itsessään ei siis ole hyvyyttä tai pahuutta, eikä rumuutta tai kauneuttakaan muuten kuin ihmisen moraali- ja kauneuskäsitysten läpi katsottuna. Laumaeläimillä, kuten esimerkiksi apinoilla ja susilla, on yhteisöissään myös tiettyjä käyttäytymissääntöjä, joita yksilöt joutuvat nuoruudesta alkaen opettelemaan. Ihmisen mittapuun mukaan ne muistuttavat meidän moraalisääntöjämme, joita yhteisön menestyksen edistämiseksi on ryhdyttävä opettelemaan jo lapsuudesta lähtien.

   

Perusteeltaan ihmisen tunteet ovat hyvin samanlaisia kuin muillakin kehittyneimmillä nisäkkäillä

Lemmikki- ja kotieläimissä voimme helpoimmin nähdä itseemme verrattavia tunteita, kuten kiintymystä, rakkautta, iloisuutta, rohkeutta, tyytyväisyyttä, kipua, pelkoa, kateutta, surua, tuskaa ja masennusta, sekä aggressiivisuutta joka voi ilmetä raivona ja taisteluna.  Ainostaan reaktioiden voimakkuudessa ja vivahteissa on eroa niin eläinlajien kuin saman lajin yksilöidenkin välillä. Eroja on myös siinä, minkälaisina ja miten voimakkaina tunteet tulevat näkyviin eri yksilöiden käyttäytymisessä.

    Nämä eläinten tunne-elämään ja käyttäytymiseen liittyvät ominaisuudet leimaamme oman moraalikäsityksemme mukaan helposti hyviksi tai pahoiksi. Asteikkomme ääripäissä näemme rakkautta ja vihaa. Kuitenkin pitkäaikaisena vihan tunne näkyy selvästi vain ihmisissä, joilla se voi johtaa lähes loppumattomaan vihanpitoon, kaunaan, toisten kiusaamiseen ja kaltoin kohteluun sekä jopa julmaan väkivaltaan ja kostoon.

Kysymyksiä ihmisen pahuudesta

Onko lapsi paha, kun hän lyö häneltä lelun siepannutta tarhakaveriaan hiekkalapiolla päähän? Onko teini-ikäinen paha, kun hän kiusattuna purkaa pahaa oloaan koulutovereihinsa väkivallalla? Onko sotilas paha kun hän tappaa rintamalla vastapuolen sotilaita, vai onko hän sitä vasta sitten kun hän tuomitsee ilman oikeudenkäyntiä vangin ammuttavaksi tai tappaa tahallaan siviilejä?

   Mielestäni nämä ovat hankalia kysymyksiä, joihin ihmisten elämäntilanteiden tarkastelullakaan ei ole helppo saada yksiselitteisiä vastauksia. Niissähän tullaan esimerkiksi kysymykseen siitä, missä kulkee toisaalta yksilön vastuu ja toisaalta yhteiskunnan järjestelmän vastuu. Viimeksi mainittu ottaa huomioon enemmän koko yhteisön edun ja voi jopa uhrata yksilöitä yhteisen hyvän saavuttamiseksi.

    Arvioitavaksi jää myös kysymys siitä, miten yksilöiden kasvuympäristö on vaikuttanut pahaan tekoon ja miten huumaavat aineet, tavallisuudesta poikkeavat synnynnäiset ominaisuudet tai psyykkiset poikkeavuudet (esim. psykopatia) ja sairaudet sekä niiden hoito otetaan huomioon arvioitaessa yksilön pahuutta ja vastuuta pahoista teoistaan.

Jo varhain keksittiin ottaa avuksi kirjoitettuja lakeja pahojen tekojen arviointiin

Meissä jokaisessa on elämänkokemustemme muokkaama oikeustaju oikeasta ja väärästä sekä sen mukainen käsitys yksilön hyvyydestä ja pahuudesta. Siten pahojen tekojen oikeudenmukaisesta rankaisemisesta jokaisella on oma mielipiteensä, jonka hän muodostaa katsomalla asiaa oman historiansa läpi. Tämän ihmiset tajusivat jo muinoin ja alkoivat laatia erilaisia kirjoitettuja lakeja helpottamaan ja yhdenmukaistamaan pahojen tekojen arviointia ja niistä määrättäviä rangaistuksia. Lakien avulla yhteisön etu voitiin turvata paremmin ja tasapuolisemmin. Lakien mukana yleinen kehitys on useimmilla kansoilla kulkenut, tosin mutkitellen ja vaivalloisesti, yksinvaltiudesta demokratian suuntaan. Näin yhteisöjen jäsenet ovat päässeet laajemmin vaikuttamaan siihen, minkälaisia lakeja laaditaan ja miten niitä tulkitaan.

Ihmisen itsekkyys usein näkymätöntä

Oman perintöaineksen suosiminen ilmenee monella tavalla myös ihmisissä. Tämä näkyy kiintymyksenä ja rakkautena omaa perhettä kohtaan, mikä laajennettuna tulee näkyviin yleensä myös sukulaisten suosimisena.

    ”Itsekäs rakkaus” ilmenee laajemminkin uhrautuvaisuutena ja auttamisena, jos siitä ajatellaan koituvan jotain kautta hyötyä itselle. Se näkyy myös etenkin samoja arvoja edistävien ihmisten auttamisena sekä yhteiskuntarauhaa häiritsevien huono-osaisten avustamisena ja ohjaamisena parempaan asemaan yhteisössä.

    Rakkaus voi olla myös sellaista pyyteetöntä hyvyyttä, jossa on vaikea huomata lainkaan itsekästä oman edun tavoittelua. Esimerkiksi tällaista voi nähdä ihmisen spontaanissa hengenpelastustoiminnassa tai vieraisiin kansakuntiin ulottuvassa hyväntekeväisyydessä, ns. humanitaarisessa avussa, joissa ihmiset rientävät apuun oman henkensä vaarantaen. Samanlainen hoivaava rakkaussuhde voi ihmisessä syntyä myös eläinmaailmaa ja koko luontoakin kohtaan. Tällainen kumpuaa elämää kunnioittavasta asenteesta, joka on muodostunut muiden ihmisten osoittamasta rakkaudesta ja monien positiivisten kokemusten yhteisvaikutuksesta. Tämäntapaista epäitsekästä käyttäytymistä, ns. altruismia, esiintyy myös eläinmaailmassa. Siitä huolimatta uskoisin sellaisen ihmisen tunteen ja käyttäytymisen perustuvan paljon enemmän otollisen kasvuympäristön vaikutukseen kuin henkilön biologisiin ominaisuuksiin.

Kieroutunut itsekkyys ilmenee alistamisena  

  

Ihmisen paha itsekkyys tulee näkyviin ennen kaikkea muiden henkisessä ja fyysisessä alistamisessa. Toisinaan etenkin pari- ja perhesuhteessa sortava itsekkyys voidaan peittää rakkauden kaapuun, vaikka tosiasiassa on kysymyksessä omistamisen halusta kumpuava mustasukkaisuus ja vallankäytön tarve.

    Alistamisen halu voi ehkä syntyä ihmisen taipumuksesta hierarkkiseen yhteiskuntajärjestykseen samaan tapaan kuin muillakin kädellisillä. Kuitenkin parhaimmillaan hierarkkinen järjestelmä pyrkii siihen, että yhteisön jäsenet tuntisivat sen oikeudenmukaisena ja tarpeellisena, jolloin se ei tuntuisikaan välttämättä alistamiselta, vääryydeltä tai pahuudelta. Pikemminkin se ymmärrettäisiin silloin tiettyjen, yleisesti hyväksyttyjen lakien ja moraalisääntöjen puitteissa tapahtuvaksi kilpailuksi kunkin yksilön tai ryhmän tyydyttävästä asemasta yhteisössä.  Joka tapauksessa siihen pitäisi sisältyä aina myös huolehtiminen heikoimmista, minkä demokraattinen järjestelmä parhaiten takaa, etenkin kun siinä otetaan huomioon myös uusien vähemmistöryhmien hyvinvointi.

Alistamisen monet muodot

Muita sortava pahuus ilmenee kiusaamisena, vihapuheina sekä fyysisenä alistamisena. Yksilötasolla se kumpuaa omasta pahanolon tunteesta, jota pyritään helpottamaan alistamalla ja sortamalla muita. Se näkyy selvästi jo pienissä lapsissa ja se onkin primitiivisin tapa nostaa omaa itsetuntoaan. Usein ihmiset purkavat pahaa oloaan myös koti- ja lemmikkieläimiin sekä jopa esineisiin.

    Ihmisessä oleva mahdollisuus aggressiivisuuteen voi monilla jäädä hallitsemattomaksi, jolloin se johtaa helposti erilaisiin väkivallantekoihin etenkin päihteiden käytön yhteydessä. Ne voivat johtaa spontaaniin tappavaan raivoreaktioon tai vihanpidosta suunniteltuun murhaan. Tästä olen kirjoittanut erillisen katsauksen.

    Pahimmillaan pahuus ilmenee aggressioon perustuvissa rikollisjärjestelmissä, jolloin väkivalta toteutuu suunniteltuina pahoinpitelyinä, murhina sekä terrorismina, valtiollisessa järjestelmässä jopa hyökkäyssotina. Taustalla rikollisorganisaatioiden jyrkän hierarkkisissa järjestelmissä on kysymys valtataistelusta, oman ryhmän menestymisestä, kunniasta sekä väkivaltaisesta kostosta.  Sen käyttövoimana on armottomuus ja väkivallalla ylläpidetty pelko.  

Historia on opettanut, että pahuus kiteytyy huippuunsa valtioterrorismissa

Jopa rikollisjärjestelmien toimintaa pahempana voidaan pitää ns. valtioterrorismia eli vallanpitäjien harjoittamaa väkivaltaa omia kansalaisiaan kohtaan. Myös se on hallitsemista väkivallan synnyttämän pelon avulla. Vallankäyttöön liittyvän urkintasysteemin avulla kuka tahansa voi joutua tapetuksi tai muun väkivallan kohteeksi.

    Pelosta seuraava epäluulo kaikkia, jopa omaisia, kohtaan sekä raa’an hallintokoneiston soluttautuminen kaikkialle vaientaa kriittiset puheet ja järjestäytyneet vastatoimet. Tätä tapahtui etenkin kommunistisissa maissa Stalinin ja mm. Maon aikana sekä Saksassa Hitlerin ollessa vallassa. Valitettavasti sitä ilmenee edelleenkin eri puolilla maailmaa.

   Tällaista pahuutta voidaan selittää kieroutuneen, psykopaattisen henkilön pääsyllä jonkin valtion johtoon. Sen jälkeen tämä diktaattoriksi pyrkivä karismaattinen johtaja lähtee ajamaan ideologisia tarkoitusperiään muokkaamalla hallinnostaan armottoman ja tehokkaan väkivaltakoneiston, jota hän hallinnoi ympärilleen keräämänsä uskollisten ja samanmielisten seuraajien avulla. Samaan aikaan tämä älykäs ja täysin empatiaan kykenemätön johtaja kiihottaa kansalaisiaan uskomaan häneen turvallisena maan isänä, joka tulee kukistamaan viholliset ja johtamaan oman kansakunnan lopulliseen voittoon ja onnellisuuteen. Avukseen hän järjestää laajan propagandakoneiston levittämään samaa sanomaa.

Aivopesulla voidaan muokata ihmisen tunne ja arvomaailmaa haluttuun suuntaan

Vaikka ihmisen tunne- ja arvomaailma on suurimmaksi osaksi kasvuympäristön muovaama, aivot eivät kuitenkaan lukkiudu lopullisesti muuttumattomiksi aikuistumisen myötä. Tosin iän karttuessa muutos ei käy enää yhtä helposti, mutta muovautuu helposti varsinkin jossain uudessa tiiviissä ryhmässä (esim. jengissä, lahkossa yms.) ryhmän identiteetin ja ajatusmaailman mukaiseksi.

    Ihmisen aivojen muovautuvuutta kuvastaa se, että muutoksia yksilön tai ryhmänkin tunne-elämässä, ajattelussa ja käyttäytymisessä voidaan saada aikaan melko lyhyessä ajassa käyttämällä apuna ns. aivopesua.

     Jo maailmansotien aikana aivopesua ruvettiin käyttämään propagandasodassa tai tietojen saamiseksi sotavangeilta.  Myöhemmin sitä on kohdistettu esimerkiksi siepattuihin vankeihin, joiden koko maailmankatsomus on aivopesulla saatu muuttumaan täysin vastakkaiseksi. Nykyään aivopesu on myös ”jalostettu” poliittiseksi propagandaksi, joka kohdistetaan niin oman maan kuin vieraiden maidenkin kansalaisiin.

Aivopesun tekniikka sortaa ihmisen tunnemaailman ja ajattelun

Aivopesun tekniikka perustui aluksi lähinnä väkivaltaiseen kidutukseen tai eristämiseen. Niistä eristäminen on osoittautunut tehokkaammaksi, etenkin kun siihen on keksitty liittää täydellinen aistinärsykkeiden poistaminen ympäristöstä. Se vie ihmisen muutamassa kymmenessä minuutissa hulluuden rajoille, jossa mieli muuttuu sekasortoiseksi ja erilaiset pelottavat hallusinaatiot heikentävät todellisuuden tajun. Jos aivopestävälle annetaan lisäksi mieltä sekoittavia hypnoottisia kemikaaleja, hän on hyvinkin altis ottamaan vastaan aivopesijöiden antamia suggestioita entisten käsitysten mielettömyydestä ja uusien ideoiden paremmuudesta. Siinä tilanteessa on helppo syöttää minkälaisia ajatuksia tahansa ja niihin liittyviä miellyttäviä onnentunteita.

     Kun käsittelyä toistetaan tarpeeksi monta kertaa, henkilön tunnemaailma ja maailmankuva alkavat todella muuttua haluttuun suuntaan.

    Aivopesun tehoa on kritisoitu sillä perusteella, että kidutuksesta välttyäkseen henkilö voi alkaa vain teeskennellä muuttuneensa. Näin voi ehkä tapahtuakin psyykkisesti hyvin vahvoilla henkilöillä, mutta nykyisin menetelmin aivopesun teho on kuitenkin yleisesti tunnustettu.

    Mielestäni ihmisen alttiutta suggestioon ja siihen perustuvaan aivopesuun todistaa myös koko kansanryhmiin ja jopa kansoihin kohdistuvan ja enimmäkseen valheisiin perustuvan propagandan tehokkuus. Se voi olla jonkin ryhmän, puolueen tai jopa valtion suorittamaa aivopesua, jonka tehon globaali sosiaalinen media nykyään tekee mahdolliseksi.

Kasvatuksen tavoitteena yhteiskuntajärjestystä tukeva tyytyväinen ihminen

Edellä mainittu laaja tunneskaala velloo enemmän tai vähemmän myös ihmisessä. Onneksi kasvaminen rakastavassa ja hyväksyvässä ympäristössä saa ihmisen tunnemaailman tasapainottumaan positiivisten tunteiden puolelle. On selvästi nähty, että vain rakastettu lapsi kykenee antamaan rakkautta ja myötätuntoa myöhemmin muille. Vastaavasti lasten laiminlyönti kostautuu seuraavalle sukupolvelle. Tämä voidaan nähdä myös eläimissä, erityisen selvästi se on osoitettu esimerkiksi apinoilla.

    Ihminen kykenee kuitenkin eläimiä paremmin laajan etuaivokuoren ansiosta opettelemalla negatiivisten tunteiden hillitsemistä ja purkautumista käyttäytymisessään. Valitettavasti törkeä ja väkivaltainen käyttäytyminen kyetään myös osaksi piilottamaan yksityiselämän taakse. Ilman uhrin esiintuloa parisuhde- ja perheväkivaltaan on ulkopuolisten vaikea puuttua muulloin kuin lastensuojelun nimissä.

    Negatiivisten tunteiden hallinnan opettelussa on ollut pitkä taival pienistä perhe- ja heimoyhteisöjen tavoista nyky-yhteiskunnan laki- ja moraalisääntöjen ohjaamaan ns. sivistyneeseen käyttäytymiseen. Kukin lukija voi itsekseen arvioida, miten hyvin tässä on onnistuttu. Minusta tilanne näyttää kuitenkin siltä, että tuskaisen hankala taival ei ole lainkaan loppuun kuljettu, etenkin kun olosuhteet muuttuvat nykymaailmassa kovin nopeaan tahtiin.

Kasvuympäristö avainasemassa

Mielestäni suurin haaste yhteiskunnalle onkin mahdollisimman hyvän kasvuympäristön järjestäminen jokaiselle lapselle ja nuorelle sekä sen jälkeen huolehtiminen siitä, ettei yksikään syrjäytyisi sivustakatsojaksi. Ottaen huomioon ihmisen itsekkyyden perusluonteen ja lasten yksilölliset erot sekä esimerkiksi perheiden erilaiset kulttuuriset taustat, se ei ole helppoa. Siihen on kuitenkin pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin, sillä on selvästi nähty, että pienenkin kansanosan pahoinvointi heijastuu meihin kaikkiin.

Eino Leino: Hymyilevä Apollo:

Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk’ ei aina se esille loista.

Kas, hymy jo puoli on hyvettä,

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,

siellä lähell’ on Jumalakin.

Otsikko tiedelehdestä:

Lahjan antaminen tuottaa useimmissa ihmisissä jopa enemmän mielihyvää kuin sen vastaanottaminen