PELKO ON "LISKOAIVOJEMME" TOIMINNAN TULOSTA

Pelko - ystävä vai vihollinen

 Pelko on tunnetila, joka viriää aivoissa vaistomaisesti vaara­tilanteessa ja suojelee ihmistä olemasta vaarallisella tavalla uhkarohkea. Pelko saa ihmisen pakenemaan ja välttämään ylivoi­maiseksi koke­maansa tilannetta, kuten sihisevää myrkkykäärmettä tai aggres­siivista lajitoveria. Tukalassa tilanteessa pelko voi purkautua hyökkäykseksi tai torjuntataisteluksi itsensä tai lä­heistensä suojelemiseksi.

    Pelko on selvästi ainakin kaikkien selkärankaisten yleinen ominaisuus. Sen aiheuttaman tunnetilan laadusta eläimillä on vaikea tietää, mutta ainakin pelottavien tilojen aiheuttamat reaktiot elimistössä ovat samankaltaiset kuin ihmisellä.

    Pelko on ollut ja on edelleen tärkeä suojavaikutus yksilön elämässä ja se on varmasti ollut oleellinen ominaisuus myös ihmisla­jin säilymiselle. Pelontunteen viriämiselle ovat tärkeitä aikai­semmat kokemukset, jotka ovat muodostaneet aivoihin mielikuvat erilaisista pelottavista asioista sekä vaaratilanteista ja nii­hin liittyvästä kivusta. Näistä kokemuksista on syntynyt aivoi­hin valmiit mielikuvamallit sii­tä, miten vaaratilanteissa on nopeasti toimitta­va. Siinä mielessä pelko on ystävä, joka auttaa toimimaan hätätilanteessa oikein.

Pelästyminen käynnistää hyvät stressireaktiot

Vaaratilanteissa pelästymisen virittämät reaktiot tehostavat voimakkaasti elintoimintoja pakoa tai taistelua varten. Siten pelolla on ollut tärkeä merkitys niin ihmisen kuin eläintenkin hengissä säilymiselle.

Todellisen vaaran aiheuttama säikähdys ja nopea mieli­kuva tilanteen arvioimiseksi pyrkii tuottamaan tarkoituksenmu­kaisen käyttäytymisen välttää vaaratilanne tai kääntää se voi­toksi. Aivot aktivoituvat salamannopeasti ja samalla hälyttävät hermoston, hormonierityksen, hengityksen ja verenkierron sekä lihakset täyteen toimintavireeseen.

    Pelästyminen ajaa joko nopeaan pakoon, hyökkäykseen, piiloutumiseen tai ratkaisemattomassa tilanteessa johonkin näennäistoimintaan eli käyttäyty­mään "kuin mitään ei olisi tapahtunut".  Se on si­jaistoimintaa pelolle ja pakenemiselle, ja se voi rauhoittaa mieltä ja hämätä vastustajaa.

    Kuitenkin se, miten ihminen yllättävissä vaarati­lanteessa käyttäytyy, on pitkälti automaattinen reaktio.

    Pelästyminen voi myös lamaannuttaa hetkeksi hiljaa paikoil­leen, mikä voi auttaa piiloutumista ylivoimaiselta viholliselta. Toisin sanoen pelko herättää laajalti koko elimistössä stressi­reaktion alkuvaiheen, joka antaa lisävoimia pakenemiseen tai hyökkäykseen.

    Hyvin voimakas pelästyminen ja sen tuottama pelko­tila voivat aiheuttaa hetkessä sokkireaktion, jonka kourissa ihminen kalpenee, silmät "seisovat" päässä, hengitys vaikeutuu, veren­paine vaihtelee ja lopulta laskee vaarallisen alas; ajattelukin vaikeutuu.

     Voimakas pelko lamaannuttaa hetkeksi, jotkut reagoivat li­säk­si pakokauhulla, jossa järki ei ole lainkaan mukana. No­peutensa ansios­ta suin päin pakeneminen voi pelas­taa, mutta ai­nakin monimutkai­sessa vaarati­lanteessa se johtaa huonoimpaan mahdolliseen tulok­seen. Onkin todettu, että suuressa hätätilan­teessa monet käyttäytyvät epä­tarkoituksenmukaisesti, useimmat toimivat kuitenkin järkevällä tavalla, etenkin jos tilanne on ennestään tuttu.

    Suuronnettomuuksissa on nähty, että ryhmässä lamaantuneet ja epätietoiset jäävät helposti odottamaan toisten apua, ja usein he saavat­kin sitä paremmin hermon­sa hal­lit­se­vilta kohtalotove­reil­taan. Näin usein esitetty väi­te, että hätätilantees­sa jokai­nen ajattelee aina vain itse­ään, ei pidäkään paik­kaansa.

Pelko herää myös mielikuvista

Pelon voimakkuus ja ihmisen reagointitapa on hyvin yksilöllis­tä. Toiset kykenevät toimimaan järkevästi tilanteissa, jossa toiset jo menevät paniikkiin. Välitön vaaratilanne peilautuu aina salamannopeasti muistissa oleviin aikaisempiin kokemuksiin, ja käyttäytymisreaktio valikoituu usein suin päin lähes vaistomaisesti.  Hitaammin tulevan vaaratilanteen arvioimiseen ehdi­tään käyttää myös kokemusperäistä harkintaa.

    Vaaratilanne jättää aina tapahtumasta myös muistikuvia, jotka saattavat jäädä pyörimään ajatuksiin pitkiksi ajoiksi ja pulpahdella mieleen myöhemminkin aina silloin tällöin. Samalla kun se on harjoittelua samanlaisen tilanteen kohtaamiseen uudestaan, se kykenee etenkin aluksi saamaan aikaan pelon tunteen.

Näin pelkotila voi syn­tyä, vaikka ihminen ei sillä hetkellä olisi­kaan todellisessa vaarassa. Vaarattomia pel­kotiloja voi syntyä mielikuvista val­veilla, mutta etenkin unessa. Erityisesti aamuyön tunteina uni­kuvi­en tuottama pel­kotila panee sydämen jyskyttämään ja nos­tat­taa tuskanhien iholle.

    Pelkoti­lojen sä­vyttämät kokemukset säilyvät pitkään muistissa, jopa koko elämän ajan. Se on tarkoituksenmukaista, sillä muistot tapahtumasta toi­mivat hälytyskelloina tilanteen toistuessa. Ylikorostuneena se kuitenkin lataa helposti vääriä hälytyksiä ja siten rasittaa elimistöä turhaan.

Lapsuuden pelkokokemukset iskostuvat tiukasti tajuntaan 

On ilmeistä, että lap­sen synnyn­näi­nen herkkyys ja arkuus antavat poh­jan henki­lön tunne-elämän herk­kyydelle myöhemminkin, siten myös pelontun­teen viriä­miselle. Elämänkokemukset voivat kuiten­kin turruttaa tai herkis­tää kehit­tyvää tunne-elämää ja vaikuttaa siihen, min­kälaisina eri tilan­teet koetaan.

    Pelontunnetta lisäävät lapsuuden uhkaavat tai kipua aiheutta­vat kokemukset ja sitä vähentävät turvalliseksi koettu ympäristö ja ihmissuhteet. Tunne ylikorostuu ja jättää pysyvät muistiku­vat vaarasta, jos todellisen tai vain kuvitellunkin vaaran hetkellä lapsi on tuntenut suurta turvattomuutta. Toisaalta tutustuminen pelottaviin tilanteisiin turvallisessa seurassa opettaa lasta vähitellen erot­tamaan todelliset vaarat turvallisista tilan­teis­ta.

    Kokemuksesta tiedämme, että jopa yksi äärimmäinen kauhu- ja pelkokokemus voi vielä aikuisiässäkin olla niin traumaattinen, että psyyken toiminta vääristyy ja hermosto suorastaan vaurioituu. Tällöin seurauksena on mm. pysyviä, järjettömiä pelko-, ahdis­tus- ja masennustiloja, joita arvioidaan esiintyvän jossain elämänvaiheessa noin viidenneksellä suomalaisista. Näiden taustalla on pahimmillaan jopa anatomisia muutoksia aivojen tunnetiloja ohjaavissa osissa. Oireina ilmenevät mm. painajaiset, unetto­muus, muistiongelmat ja tunne-elämän häiriöt. Kuitenkin herkimmin järkyttävistä kokemuksista kärsivät lapset ja vanhukset. Oireet saattavat kestää vuosikausia, jopa läpi elämän.

Pitkäaikainen pelkotila altistaa ahdistukselle ja masennukselle

Pelontunteet ovat käynnistämässä stressireaktiota, mutta vai­kutus toimii myös vastakkaiseen suuntaan eli henkinen rasitus herkistää pelolle. Siten voi syntyä pitkäaikaisia pelkotiloja, joille ei enää ole realistisia syitä. Pel­kotiloihin voivat johtaa yksittäiset kauhukokemukset, mutta her­kistymisen pelolle voi aiheuttaa jatkuva lievempikin ahdistava kokemus.

    Pelkotiloihin johtavat etenkin jär­kyttävät vaa­ratilanteet, kuten on to­det­tu raakoja tais­teluita kokeneilla so­tilailla, vangin­varti­j­oil­la tai jopa henkilölle, joka on joutunut jonkun eläimen hyökkäyksen kohteeksi. Tila kehittyy hel­poimmin synnyn­näisesti herkille ihmi­sil­le.

    Katast­rofien, kuten suurten onnettomuuksien ja sotakokemusten lisäksi, pelkoti­lo­ja voivat aihe­uttaa myös esimerkiksi lähim­mäisten jatkuvat pelotte­lut ja uhkailut sekä pitkäaikaisen kiu­saamisen koh­teeksi joutuminen. Pel­koa herättä­vät ärsykkeet ja liiallinen varoit­telu voi­vat etenkin arassa lapses­sa kehittää pelonsekaisen mie­lenlaa­dun, joka kaven­taa lap­sen positiivista kokemusmaailmaa.

    Lasten järjettömiä pelkotiloja lisää myös vir­tuaalitodellisuuden väkivalta esimerkiksi tietokonepeleissä ja televisiossa. Tämä korostuu silloin, kun lapsi on tällaisissa tilanteissa yksin, jolloin turvattomuuden tunne aiheut­taa ahdistus­ta.

Teollisuusmaiden luoma turvaverkostokaan ei pelkoja vähennä, kun oma mielikuvitus ja kaiken kattava tiedottaminen luo uhkaku­via tulevaisuu­den ylle. Pelko voikin tulla hallitsemaan elämää niin, että ihminen ei uskalla elää normaalia elämää. Hänen kes­kitty­miskykynsä ja vireensä heikkenevät, kun psyykkinen energia kuluu pelontunteen torjumiseen ja hallitsemiseen.

    Pelkotilan epämiellyttävyys voi­makkaine fyysisine oireineen voi johtaa sii­hen, että henkilö alkaa pelätä sitä että pelkää. Tällöin pelko on muuttunut ahdis­tukseksi ja saattaa yrittää purkautua esimerkiksi pa­niikkioireina ja masennuksena.

Pelontunne syntyy isoaivojen syvissä kerroksissa, ns. liskoaivoissa

Pelon hermofysiologinen perusta piilee isoaivojen alaosan man­telitumakkeessa ja sen lähialueilla limbisessä järjestelmässä, jonka laajin alue on aikaisemmin mainittu aivoturso. Alue on evolutiivisesti aivojen vanhaa aluetta, joka on olemassa jo matelijoilla.

     Limbinen järjestelmä kokonaisuudes­saan sää­telee myös muita tunteita, ku­ten raivoa, nälän ja janon tun­net­ta, sek­suaa­lisia tunteita ja motivaatiota. Eri tunteet akti­voi­tuvat alueen eri kohdista, mut­ta esimerkiksi pelko ja raivo ovat läheisessä yhteydessä toi­siinsa.

Mantelitumake toimii pelkokeskuksena

Lievää pelkoa herättävä tilanne arvioidaan ensin aivo­kuores­sa ja aivotursossa. Sen sijaan traumaattinen kauhukokemus sen sijaan avaa ikään ­kuin suoran reitin aistiärsykkeistä mantelitumakkeen pelko­keskukseen, jolloin järjellinen kontrolli jää pois.
    Pitkäai­kai­sena vaikutus ilmenee aivorakenteessa niin, että tiet­ty mantelitumak­keen alue suorastaan kasvaa kool­taan. Alueen her­mosolut kasvavat kooltaan ja tuottavat uusia haarakkeita. Tämä osoittaa, että voimakkaan kokemuksen jälkeen "pelkokeskus" akti­voituu käy­mään ikään kuin ylikierroksilla. Kun toiminnan tehostu­minen kiin­nittyy rakenne­muutoksiksi, tulee alu­eesta jatkuvasti tavallista ak­tii­visempi ja ihmisestä pelokkaampi.

    Vastaavasti aivoturson alueen on havaittu pienenevän voimak­kaasti kroonisessa pelkotilassa. Näiden vaikutusten syntyme­kanismeja ei varmuudella tiedetä, mutta on viitteitä siitä, että muutokset saattavat olla syy-yhteydessä tärkeän stressihormonin, kor­tisolin, pitkäaikaiseen liikaeritykseen. Lääkehoitoina annetulla kortisolilla ei kuitenkaan tällaista vaikutusta ole todettu.

Järkikeskus eli isoaivojen kuorikerros hallitsee huonosti pelkotilaa

Isoaivojen kuorikerroksessa olevan otsalohkon avulla ihminen pyrkii hennoin "järjen ohjaksin" säätelemään ja hillitsemään pelkoa kuten muitakin voimakkaita tunnetiloja. Tässä se onnistuu yleensä melko hyvin. Nuorella iällä hillintä on kuitenkin vaikeampaa, sillä tun­teita hillitsevät otsalohkon aivoalueet kypsyvät hitaasti ja saavuttavat kypsyytensä vasta noin vuosikymmenen kuluttua mur­rosiän jälkeen.

    Toisaalta näyttää siltä, että hillinnän harjoit­telu ja totuttelu pelottaviin tilanteisiin lapsuu­dessa turvallisesti parantavat otsalohkon toimintaa ja siten kykyä kontrolloida pelkoa ja siihen liittyvää käyttäytymistä. Traumaat­tiset, stressaavat kokemukset puolestaan heikentävät kontrolli­kykyä..

    Pelokkaalla ihmisellä on yleensä muita matalampi kipukynnys. Aivokuvauksin on voitu havaita, että kipuherkkien henkilöiden aivot reagoivat kipuärsykkeisiin paljon laajemmalla aivoalueella kuin kipua paremmin sietävien henkilöiden aivot. Tämä näkyy mm. siinä, että kipua hyvin sietävillä suurin osa kipusignaaleista pysähtyy jo väliaivojen tasolle, kun taas kipuherkillä suurempi määrä signaaleista jatkaa kulkuaan väliaivoista isoaivoihin ja herättää sen laajat alueet toimintaan. Siten heillä kipu ja pel­ko tulevat voimakkaampana tietoisuuteen.

 Sosiaalinen epävarmuus ja joukkohysteria ylläpitää jatkuvaa pelkotilaa

Yllätykselliset turvajärjestelmät pettämiset, kuten vaikkapa terroriteot, synnyttävät helposti pitkäaikaisen pelkotilan ja siihen liittyvän varuillaanolon.  Sen sijaan esimerkiksi sosiaaliseen järjestelmään kuuluvat vaarat eivät sitä tee. Liikenteen uhreina invalidisoituu ja kuolee koko ajan valtavat määrät ihmisiä, mutta ne eivät juurikaan meitä hetkauta, koska ne ikään kuin kuuluvat normaaliin elämään. Vasta varsinaiset katastrofit pelästyttävät.

Pelko voi ilmetä fobioina

Ihmisen pelkotilat voivat herkistyä ja pitkittyä piinalliseksi jonkin asian kammoamiseksi, fobiaksi. Siinä ihminen pelkää jota­kin, joka tosiasiassa on täysin vaaraton tai sen vaarallisuus mielikuvituksessa on täysin ylimitoitettu. Fobioiden kehittymis­tä edistävät erityi­sesti lapsuuden aikaiset kauhukokemukset ja läheltä piti -tilan­teet.
    Herkkä lapsi on voinut saada fobian myös "tartuntana" jol­tain toiselta, useimmiten aikuiselta, jonka lap­si on nähnyt pel­käävän luonnottomasti.

    Fobioita on satoja erilaisia: esimerkiksi araknofobia (hämä­häkkikammo), ornitofobia (lintukammo), herbetofobia (matelija­kammo), klaustrofobia (ahtaanpaikankammo), agorafobia (avoimien paikkojen kammo, torikammo), aerofobia (lentopelko) tai sosio- eli antropofobia (sosiaalisten tilanteiden pelko).

    Arvion mukaan suurin osa ihmisistä tuntee joskus jonkinasteis­ta fobiaa, mutta vain noin kymmenen prosenttia ihmisistä tarvitsee apua fobioihinsa, joi­sta yleisin on sosiaalisten tilanteiden pelko, esiintymiskammo.

Äärimmäinen pelkotila voi aiheuttaa paniikkihäiriöitä

Pa­himmassa tapauksessa ihminen reagoi fobiatilanteessa panii­kinomaisesti, jolloin iho kalpenee, sydän alkaa jyskyttää tuntu­vasti, kylmä hiki nousee pintaan ja pakokauhu valtaa mie­len. Sen äärimmäistä muotoa nimitetään paniikkihäiriöksi, jonka kohtaus voi puhje­ta myös ilman näkyvää syytä esimerkiksi pitkäaikaisen stressin ja loppuun palamisen seurauksena. Paniikkihäiriöön liittyy voimakas ahdistus ja tuska ja "pelon pelko", ja siihen on saatava välit­tömästi ammattiapua.

    Ylikorostunut sairaalloinen ja pitkittynyt pelkotila mahdol­lisine paniikkireaktioineen ja fobioineen voi olla perimmältään kuolemanpelkoa, jonka tietoisuus elämästä kokonaisena elämänkaa­rena tuo tullessaan helposti jo keski-iässä.

  

Pelon hallintaa voi opetella

Pelkotilojen vallassa olevia voidaan hoitaa lääkityksellä ja psykologisella ohjauksella. Eräs hoitomuoto on totutusterapia, jossa pakenemisen sijasta opetellaan vähitellen analysoimaan ja kohtaamaan turvallisesti pelottavia kohteita tai tilanteita. Jatkuvalla pakenemisella ei voi saada pelosta yliotetta. Sen sijaan pelkotilan purkaminen toiminnalla on hyvä keino tutustua sen syihin ja sammut­taa se.

    Totuttelu voi tapahtua joko tositilanteissa tai mielikuvahar­joitteluna rentoutuneessa tilassa. Pelon hallitsemiseksi on hyvä kohdata vaaraton, mutta pelkoa ja ahdistusta aiheuttava tilanne uudestaan, ts. kokea se ja huomata, että siitä selviää hengissä. Näin esimerkiksi hämähäkkejä pelkäävät voivat totutella vähitel­len pelkonsa kohteeseen turvallisesti, ensin ehkä vain kuvin ja mielikuvin, lopulta konkreettisemmin pitelemällä näitä yleensä vaarattomia eläimiä kädessään.

    Kohteen pelottavia ominaisuuksia voi myös pyrkiä muuttamaan kehittämällä mielessään kohteesta vähemmän pelottavia mieliku­via. Apuna siihen voi käyttää puhumista, kirjoittamista, piirtä­mistä ja huumoriakin. Pelkotiloista on myös hyvä keskustella muiden kanssa eikä ainakaan niitä peitellä.

Nykyaikana totuttelua voi harjoitella myös keinotekoisessa virtuaalitodellisuudessa, jossa henkilön kokemien vaaratilantei­den hyvinkin täsmällinen jäljittely on mahdollista turvallises­ti.

    Koska kauhuntunteet ovat kiinnittyneet aivojen tiettyjen osien hermosoluyhteyksien rakenteisiin ja niiden kemiallisiin reakti­oihin, on ymmärrettävää, että niiden muuttaminen millään mene­telmällä ei ole helppoa.

    Totuttelu on kärsivällisyyttä vaativaa psyyken kehittämistä, jossa tuloksiin pääseminen vaatii pitkän ajan, usein jopa vuo­sia. Paras tulos saavutetaan, jos psyykeä rasittavia tilanteita ja syitä päästään selvittelemään mahdollisimman nuorena ja aina melko pian kauhukokemusten jälkeen. Onnistuminen näkyy itsetunnon paranemisena.

 Pelkotila heikkenee toiminnalla

Luonnollinen reagointitapa yllätyksellisessä vaaratilanteessa on ”taistele tai pakene  –reaktio”.  Kumpikin niistä vaimentaa tehokkaasti pelkotilaa ja vaimentaa sen jälkeen elimistön stressireaktiot ja palauttaa lepotilan.

    Kun suomalaisilta taistelulentäjiltä kysyttiin, pelottiko heitä lähteä vihollista vastaan, he kertoivat jokaisen pelänneen. Pelon tunne oli voimakasta ennen taisteluun lähdettäessä, mutta vaimeni lentoon noustessa ja hävisi kokonaan itse taistelutilanteessa.  Vastaavan voi kukin kokea ihan kaikissa arkielämän pelottavissa tilanteissa.

"Surulla on rajansa, pelolla ei.
Ihminen suree sitä mikä on tapahtunut,
mutta pelkää sellaista mikä saattaa tapahtua" (Plinius).

"Sinun ongelmasi, Pancho, on siinä, Don Quiote sanoi, että olet niin peloissasi, ettet voi nähdä ja kuulla selvästi; eräs pelon seurauksia näet on se, että se harhauttaa aistit ja saa asiat näyttämään toiselta kuin ne ovat.” (Miguel Cervantes).