AJATUKSIA KUVATAITEEN HISTORIASTA

MAALLIKON AJATUKSIA KUVATAITEEN KEHITYKSESTÄ

Hyvät blogini lukijat. Kirjoittamiseni on ollut pysähdyksissä lähes vuoden, jonka aikana olen joutunut kokoamaan itseäni rakkaan vaimoni Seijan menehtymisen jälkeen. Toivottavasti jaksan taas ainakin silloin tällöin kirjoitella jotain.

Aloitan nyt oman tutkimusalani ulkopuolella olevasta aiheesta, nimittäin taiteesta, josta perheemme jäsenet ovat aina olleet hyvin kiinnostuneita. Tyttäremme Maiju Tirri on saanut siitä myös ammatin. Lyhyen pintapuolisen katsauksen tästä laajasta aiheesta olen kirjoittanut lähinnä oman taidekäsitykseni selventämiseksi, mutta uskon, että kirjoitukseni voisi innostaa myös muita taiteesta kiinnostuneita. Koska olen asiassa maallikko, myönnän että virheellisiä tulkintoja on kirjoitukseen voinut tulla tavallista enemmän.

ESIHISTORIALLISET MAALAUKSET

Taiteella sinänsä on ilmeisesti ollut tärkeä rooli ihmisen mielen ilmentymänä jo varhaisissa primitiivisissä yhteisöissä. Se on ollut suureksi avuksi etenkin ympäristön hallinnassa. Siten kuvat ja kulttiesineet ovat tanssin ym. liikehdinnän ohella olleet oleellinen osa myyteissä ja maagisissa rituaaleissa, joilla luonnonvoimia ja niissä eläviä henkiolentoja, haltioita ja jumalia, pyrittiin saamaan suopeiksi ihmisen toiminnoille. Samoin taiteen avulla katsoja voi paremmin ymmärtää tunnemaailmaansa ja ottaa haltuun unimaailmassa ja transsissa koettuja kokemuksiaan.

Esihistoriallisen taiteen muodoista on saatu jonkinlainen käsitys säilyneistä primitiivisistä tarvekalujen koristelusta, kiviveistoksista, toteemiesineistä sekä kalliomaalauksista. Viimeksi mainittuja on säilynyt runsaasti eri puolilla maailmaa. Euroopassa tunnetuimmat luolat sijaitsevat Ranskan ja Espanjan kuivissa kallioluolissa Pyreneillä. Niissä vanhimmat ja laajimmat maalaukset ovat El Castillon ja Chauvetin luolien seinämissä. Hiili- ja uraani-isotoopeilla tehdyt ajoitukset ovat osoittaneet maalausten olevan useiden kymmenien vuosituhansien ikäisiä, osa siis ajalta, jolloin neandertalinihminen vielä eli Euroopassa. Kaikki maalaukset ovat todennäköisesti kuitenkin nykyihmisen tekemiä. Myös Suomesta on löytynyt esihistoriallisia kalliomaalauksia yli sadasta kohteesta. Runsaimmin niitä on Järvisuomen alueella. Vanhimmat maalaukset täällä ovat lähes 5000 vuotta vanhoja.

HISTORIALLISEN AJAN TAIDE

Antiikin aika

Nykyihmisen taidekäsitys perustuu pääasiassa historiallisen ajan taiteeseen antiikin taiteesta renessanssin, uusklassismin ja romantiikan kautta modernismiin. Niiden luomassa taidemaailmassa eri aikakausien taide pulpahtelee näkyviin vielä nykytaiteessakin. Antiikin aikana taiteen käyttö laajeni uskonnollisista riiteistä, kulteista ja jumalien kuvista myös kirkkain värein ja kultauksin koristeltuihin maalauksiin, korkokuviin ja kuvapatsaisiin, joita liitettiin temppeleiden ja hallintorakennusten oleellisiksi osiksi. Niiden mukana alkoi syntyä myös arkkitehtien, veistäjien ja taidemaalarien ammattikuntia.

Tyypillistä etenkin Kreikan antiikille oli se, että taiteessa piti ilmentää maailmankaikkeudessa vallitsevia puhtaita mittasuhteita ja loogisen rakenteen kauneutta. Sen mukana esimerkiksi ihmishahmoissa piti näkyä ruumiinrakenteen ihanteelliset muodot. Selvä henkinen ulottuvuus ilmeni teoksissa, etenkin veistoksissa, niiden kuvatessa jumalia ja erilaisia kulttiesineitä. Kuvat olivat oleellinen osa pyhiä palvontamenoja, joissa koristelu, tuoksuvat suitsukkeet ja voitelu lisäsivät juhlamenojen mystisyyttä. Jumalten kuviin uskottiin liittyvän kuvatun jumalan yliluonnollisia ominaisuuksia. Myöhemmin etenkin antiikin Rooma omaksui kreikkalaisen kulttuurin lähes sellaisenaan ja levitti sitä jonkin verran muuntuneena laajalti suuren valtakuntansa eri alueille.

 Kiistaa syntyi kristillisten aiheiden kuvaamisesta etenkin keskiajan alussa

Roomasta leviävän kristinuskon mukana uudeksi tärkeäksi kulttuurikeskukseksi nousi Bysantin alue ja etenkin sen keskus Konstantinopoli. Kristillinen taide tuotti siellä hienoja mosaiikkitöitä, freskoja ja erityisesti ikoneja. Viimeksi mainitut olivat tempera- tai vahatekniikalla maalattuja tyyliteltyjä pyhäinkuvia, joista ehkä yleisin aihe oli Jeesus-lapsi äitinsä Marian sylissä. Ikonit muodostivat jo varhain tärkeän palvontakohteen ja ihmeitä tekevän voiman niin kirkoissa kuin kodeissakin. Ikonin uskottiin täyttävän olemassaolollaan kyseisen paikan Pyhällä hengellä edustaen siis Jumalan läsnäoloa siinä paikassa.

Vähitellen pyhimysten kuvien palvonta alkoi ortodoksisen kirkon alueella kasvaa tärkeäksi rahastusmuodoksi etenkin luostareissa. Monien mielestä kuvia valmistettiin ja myytiin pyhiinvaeltajille kaikenlaisena rihkamatuotteena. Se huolestutti kirkkoa mutta herätti myös kateutta maallisen vallan taholla, sillä erityisesti luostarit vaurastuivat monien mielestä liikaa ikonien myynnillä.

Kiistassa syntyi vähitellen kaksi koulukuntaa, joista toinen puolusti kuvia, toinen halusi kieltää ne kokonaan. Kuvien vastustajat pääsivät keisarin avustamana 700-luvun alkupuolella voitolle, mistä alkoi vuosisadan mittainen historiallinen kuvakiista. Keisarin mielestä etenkin luostareissa harrastettiin väärää kuvien palvontaa ja rihkaman tuottamista, ja siten luostarit hyötyivät taloudellisesti ”maalaamisen rikollisesta toiminnasta”.  Tällä verukkeella keisari toisensa jälkeen pääsi hyödyntämään suuria maa-alueita omistavien luostareiden omaisuutta ja siten myös vähentämään kirkon valtaa. Peli oli siis lopulta enemmänkin valtapolitiikkaa kuin hengellinen kiistakohde eli se oli keisarin ja kirkon välistä valtataistelua.

Osatekijöinä kuvakiistan alkuun saattamisessa olivat vaikuttamassa myös lähialueiden juutalaisuus ja nopeasti leviävä islam. Juutalaisuus noudatti Vanhan testamentin määräämää kuvainkieltoa eli esittävien kuvien esilläolo temppeleissä ja hautamonumenteissa oli ankarasti kielletty. Kuvainkieltoa noudatettiin myös islamissa, vaikka Koraanissa ei olekaan annettu kuvien tekemistä koskevaa kieltoa. Tulkinnan mukaan palvonnan ainoana kohteena täytyi kuitenkin olla pelkästään Allah, jonka olemusta kukaan ei voinut tuntea. Koristekuvitusta sai kuitenkin harjoittaa, mikä näkyy esimerkiksi käsikirjoitusten koristeluna.

Bysantissa itäisen Rooman alueella tilanne kuvanpalvonnan osalta oli vielä 700-luuvun alkupuolella sekava.  Silloin itäisen Rooman eli Bysantin keisari Leo III antoi käskyn, joka kielsi ikonien käytön rukousten kohteena niin kirkoissa kuin kodeissakin. Päätökseen vaikutti osaltaan Kreetan läheisyydessä tapahtunut merenalaisen tulivuoren purkaus, jota keisari piti merkkinä Jumalan vihasta epäpyhää kuvienpalvontaa kohtaan. Hänen poikansa aloitti keisariksi tultuaan todellisen vainon ikoneja ja niiden puolustajia vastaan. Tämän ns. suuren kuvainkaatamisen aikana monet ikoninpalvojat saivat maksaa hengellään kiellon rikkomisesta. Vaino kesti noin sata vuotta, jona aikana itäisen Rooman keisarit toinen toisensa jälkeen pitivät yllä julkisia kuvien polttorovioita.

Kuvariidassa ortodoksinen kirkko pääsi lopulta voitolle, kun se otti kannan, että koska on täysin mahdotonta esittää kuvana Jumalaa, kuva voi edustaa vain symbolisesti pyhiä jumalallisia kohteita. Siten kuvat ovat vain heijastuksia pyhistä kohteista ja todellinen palvonta voi kohdistua vain näkymättömään kolmiyhteiseen Jumalaan.  Ikonikin on siten vain taivaallisen hengen ilmentymä, välikappale, joka yhdistää rukoilijan taivaalliseen kohteeseensa. Siten runsaan sadan vuoden kuluttua ikonivainon alkamisesta ikonit taas sallittiin ja ne saivat keskeisen aseman ortodoksien pyhissä toimituksissa. Samalla ikonien valmistukselle ja käytölle annettiin tiukat säännöt, kaavat ja normit, jotka ovat voimassa edelleen ja joiden noudattamista kirkko tarkasti valvoo. Tekijöinä ovat pääasiassa munkit, joiden hartaudenharjoitus ja yhteys Pyhän Hengen kanssa ovat edellytys työlle ja joille työstä puuttuva taiteellinen vapaus ei ole merkityksellinen.

Paavin johtaman katolisen kirkon piirissä kuvista ei syntynyt samanlaista kiistaa. Vuonna 800 Länsi Rooman keisariksi kruunattu Keisari Kaarle Suuri halusi kuitenkin varmistaa katolisessa valtakunnassaan kirkollisen kuvienkäytön muodon sellaiseksi, että sekä kirkollinen että maallinen valta voisivat sen hyväksyä.  Keisarin määräyksestä kuvien käytön hyväksyvät teesit kirjattiin kirjaan Libri Carolini, joka muodosti hyvän, taidetta edistävän pohjan länsimaiselle kuvataiteelle vuosisadoiksi eteenpäin. Teeseissä perustellaan pitkälti, kuinka kuvan kohde ja itse kuvat ovat kyllä samankaltaisia, kuten esimerkiksi ihminen ja hänen peilikuvansa, mutta hahmot eivät ole yhdenvertaisia. Siten kuva ei ole itse Jumala, Kristus, eikä Jumalan palvontakaan voi kohdistua kuvaan. Näin kuvia ei tarvitse kieltää, vaan niiden avulla paikka voidaan saada otolliseksi Pyhän Hengen läsnäololle.

Kun kuvien suhteen päästiin teologiseen ratkaisuun, joka sopi myös maallisille hallitsijoille, alettiin koko katolisen kirkon alueella suosia voimakkaasti sekä maalaus- että veistotaiteen teoksia. Niillä koristeltiin keskiajalla niin kirkot, hallintorakennukset, palatsit ja varakkaiden kodit. Kuvissa käytettiin runsaasti kultaa ja hopeaa sekä voimakkaita värejä. Erityisesti kirkoissa kuvateoksia käytettiin samalla kansan valistamiseen. Näin pyhimyksiä ja Raamatun tapahtumia kuvaavat veistokset ja maalaukset kirkkojen alttareilla ja seinillä ohjasivat lukutaidotonta ja latinaa ymmärtämätöntä kansaa kristinuskon saloihin.  Ortodokseja katoliset pitivät kuitenkin harhaoppisina, joten ikoneja ei katolinen kirkko voinut virallisesti hyväksyä. Siitä huolimatta niitä on jossain määrin käytössä etenkin näiden kahden uskontokunnan raja-alueilla.

 Renessanssi aloitti uuden ajan

1500-luvun alussa Italiassa kukoistukseen noussut rakennus-, veisto- ja maalaustaide suorastaan mullisti Euroopan kulttuurimaailman. Tätä taiteen aikakautta kutsutaan renessanssiksi, mistä merkkejä oli jo 1400-luvulla (varhaisrenessanssi). Sen mukana myös arkkitehtuuri, kaunokirjallisuus ja musiikki alkoivat elää uutta kukoistuskautta. Perustan sille loi pitkälti Euroopan vaurastuminen ristiretkien ryöstösaaliiden ansiosta. Voidaankin sanoa, että renessanssi oli löytöretkien ja uskonnon reformien ohella aiheuttamassa maailmassa sellaisia muutoksia, joiden perusteella niistä alkanut aikakausi sai myöhemmin nimen Uusi aika.

 

Taiteessa ennen renessanssia vallinnut ns. romaaninen tyylisuunta vaihtui goottiseen tyyliin, gottiikkaan. Vanhoja kuluneita taideteoksia kirkoissa alettiin korvata suurilla loisteliailla veistoksilla ja maalauksilla, joiden joukossa etenkin värikkäät lasimaalaukset tulivat tärkeiksi. Kuviin tuli lisää luonnonmukaisuutta, kun kuvatut henkilöhahmot ja tapahtumat sijoitettiin johonkin todelliseen paikkaan, johonkin tilaan. Siten kuva ei edustanut enää jotain epämääräistä symboliikkaa, vaan siitä tuli todellinen esine, arvoesine, jota saatettiin myös palvoa pyhäinjäännösten tavoin. Samalla katolisissa maissa etäännyttiin lopullisesti ikonimaalauksen vaikutuksesta.

Uuden ajan alussa kulttuurin keskukseksi nousi etenkin pohjoisen Italian alueet nopeasti kasvavine kaupunkeineen, joista erottuivat etenkin Firenze, Venetsia ja Genova. Se tapahtui kulttuuriin suopeasti suhtautuvien ruhtinaiden toimesta, joista kuuluisimpia olivat Medicien suvun ruhtinaat Firenzessä. Niissä ruhtinaskuntien taidetta suosivat hallitsijat sekä rikastuneet kauppiaat ja pankkiirit palkkasivat etevimmät arkkitehdit ja taiteilijat rakentamaan kaupunkeja. Siten taide alkoi vapautua uskonnolle alistetusta asemasta. Samalla taideteoksien omistamisesta tuli todellinen statussymboli. Muuallakin Italiassa taide lähti uuteen nousuun, vaikka keskittyi aluksi paavin johtamaan Vatikaaniin ja ennen kaikkea sen Pietarin kirkon koristeluun.

Renessanssin taidemaalareista kuuluisimpia olivat Michelangelo, Leonardo da Vinci, Rafael sekä Tizian. Ensiksi mainittu oli yhtä kuuluisa myös kuvanveistäjänä ja da Vinci tuli kuuluisaksi monien alojen keksijänä, yleisnerona. Muita keskeisiä taiteilijoita olivat esimerkiksi myös Donatello ja Verrocchio ja Celini.

Renessanssin aikakautta tuli monin tavoin järkyttämään uskonpuhdistusten aalto. Kuvataiteelle eniten haittaa tuotti kalvinismi, jonka mukana kirkot ja luostarit riisuttiin täydellisesti pyhimysten kuvista ja kaikesta ”turhasta koristelusta”, jota niin veistokset kuin maalauksetkin edustivat.  Tilalle jätettiin vain tyhjät valkoiset seinät innoittamaan ihmisiä ”uskon totuuksien mietiskelyyn”. Pehmeämmin kuviin ei suhtauduttu myöskään luterilaisen tai anglikaanisen kirkkokunnan piirissä. Sen sijaan katolisen kirkon vaikutuspiirissä taide eli entiseen tapaan, joskin taiteen tyyliä ja tekemistä valvottiin edelleen tarkasti.

Maallisessa taiteessa keskityttiin muotokuviin, maisemiin, ryhmäkuviin, historiallisiin tapahtumiin ja asetelmiin, joita myymällä useimmat taiteilijat saivat elantonsa julkisen tuen vähentyessä. Maalausten tyyli noudatteli renessanssin ajan taidesuuntausta, johon voitiin tuoda vain vähän omaperäisiä elementtejä, kuten manerismissa, jossa esimerkiksi naisen suloutta korostavat poikkeuksellisen jäykät, maneeriset asennot.

Kirkkoveistosten ja -maalausten lisäksi tunteita herättävät realistiset tapahtuma- ja maisemakuvaukset, interiöörit sekä varakkaiden muotokuvat pitivät pintansa renessanssin jälkeen vielä vuosisatojen ajan. Kulttuurin eri alueilla erottuivat myöhemmin mm. barokin, uusklassismin ja romantiikan tyylisuunnat. Ne vaikuttivat osaltaan kuvataiteeseen, joskin tyylit näkyivät selvästi myös muilla taiteenaloilla.

Barokki

Barokin (ransk. baraque = epäsäännöllinen) vuosisata oli 1600-luku. Kulttuurin muotona se kosketti kaikkia alaoja, eniten ehkä arkkitehtuuria ja musiikkia. Kuvataiteessa barokki pohjautui renessanssiin, mutta korosti voimakkaasti mahtipontisuutta ja dramaattisuuden vaikutelmaa.Barokin ajan kuuluisimpia maalareita olivat mm. Rubens, Rembrandt ja Caravaccio.

Rokokoo

Rokokoo (ransk. sanasta rocaille, koristeellinen sommitelma) oli ennen kaikkea sisustuksen ja huonekalujen tyylisuuntaus, joka syntyi Ranskassa 1700-luvun alkupuolella kuninkaanhovin mukavuudenhalun ja huvittelun ilmapiirissä. Tyylisuuntaa kuvaa sirous, leikillisyys ja kepeys. Huonekaluissa se näkyi siroina kaarevina ja koristeellisina linjoina. Maalaustaiteessa se ilmeni etenkin värimaailman keveytenä ja sirona kädenjälkenä. Aiheiksi valittiin kauniita sensuaalisia ja eroottisia kohteita, etenkin nuoria seurapiirinaisia iloisissa tunnelmissa, joilla korostettiin elämän keveyttä, kauneutta ja elämäniloa. Rokokookauden taiteilijoita olivat esimerkiksi Antoine Watteau, Francois Boucher ja Rosalba Carriera.

Rokokoo antoi uutta innoitusta kuvataiteelle muuallakin ja se levisi pian koko Euroopan alueelle. Sen innostamana perustettiin eri maihin mm. taidekouluja, gallerioita ja taideakatemioita.

Uusklassismi

Rokokoo piti pintansa 1700-luvun loppuun asti, jolloin kevyen koristeellisen tyylin tilalle alettiin kaivata jälleen syvempää ja voimakkaampaa otetta ja selkeämpiä ja pelkistetympiä linjoja. Mallia otettiin taas kerran muinaisesta antiikista, vanhasta Kreikan ja Rooman taiteesta. Vaikutteita otettiin etenkin antiikin veistotaiteesta, mikä näkyi jopa maalauksissa. Siitä syystä tyyliä alettiin nimittää klassismiksi, myöhemmin uusklassismiksi, jolla se haluttiin erottaa vanhan klassisen ajan taiteesta. Sen innokas kannattaja oli Napoleon ja hänen hovinsa, jonne palkattiin nyt tyylinmukaisia taiteilijoita. Ehkä kuuluisin heistä oli Jacques-Louis David, jonka maalaama muotokuva Napoleonista on hyvin tunnettu eri maissa.

Romantiikan aikakusi

Tieteellinen maailmanselitys alkoi 1800-luvulla vaikuttaa kulttuuriin monin tavoin. Valistusajan filosofit, kirjailijat ja runoilijat pohtivat päänsä kipeäksi ihmisen todellista olemusta sekä kulttuuri-ihmisten suhdetta toisiinsa ja erityisesti luontoon.

Taiteen merkitys alkoi tiivistyä ajatukseen, jonka mukaan taiteen tehtävä oli käsitellä ja tuoda esille maailmasta jotain sellaista, jota ei voitu tutkia ja selittää tieteellisesti. Näin taiteen tehtävä oli täydentää rationaalisen selityksen maailmankuvaa, jossa tunne tuli tärkeäksi. Töillä pyrittiin kuitenkin korostamaan miellyttäviä, mielialaa kohentavia tunnetiloja, josta suuntaus sai nimensä romantiikan aikakausi.

Romantiikan ajan taiteilijat korostivat, että taiteilijan syvä henkisyys ja herkkä avoin mieli kykeni näkemään ja tuomaan esiin asioita, joihin muut eivät välttämättä kiinnittäneet huomiota. Taiteilija ei ollut enää jäljentäjä vaan aiheen innoittaman luovan aivoprosessin tulkitsija. Siinä prosessissa tärkeä osuus oli mielikuvituksen, intuition sekä alitajunnan ylläpitämällä sielunelämällä, jossa tunteet, vaistot ja vietit pääsivät suuresti vaikuttamaan. Yhdessä ne muodostivat sielunmaiseman, kokonaisvaltaisen kokemuksen ja ainutlaatuisen elämyksen, jonka läpi myös järkiperäinen ajattelu osaltaan suodattui vähentyen siten merkitykseltään. Tärkeään rooliin nousivat ylevät mielikuvat, kuten ihastuksen, rakkauden ja kaipauksen tunteet sekä toisaalta Luojan kaikkivaltias ohjaus elämässä. Rakkaus oli mahti, jonka täytyi hallita maailmaa. Rakkaus antoi luovuuteen sen tarvitseman henkisen voiman. Ilman rakkautta maailma olisi tuhon oma.

Romantiikan aikakaudella maalausten kohteet painottuivat yhä enemmän maallisten asioiden, kuten puistojen, merimaisemien, kauniiden ihmisryhmien, asetelmien ja muotokuvien tekemiseen. Työt ankkuroituivat siis todellisuuteen, mutta lopputulos oli taiteilijan luoma tavallaan heijastuma reaalisesta maailmasta. Kuvataiteeseen tällainen näkemys, jossa korostettiin yksilöllisten psyykkisten prosessien tärkeyttä reaalimaailman tulkitsijana, kumpusi ajan filosofisesta ajattelusta, jota edusti etenkin Emmanuel Kant. Samat ajatukset ilmenivät selvästi myös muissa taiteenlajeissa, erityisesti romantiikan ajan kirjallisuudessa ja musiikissa.

Kuuluisimpia romantiikan suunnan taidemaalareita Euroopassa olivat mm. William Blake, William Turner, Francisco Goya ja Eugene Delacroix. Suomessa kansallisromantiikan tyylisuunnan maalareita oli lukuisia ja heistä ehkä kuuluisimpia Albert Edelfelt , Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt. Kuvataiteen kansallisromantiikka sai innostuksensa erityisesti kirjallisuudesta (mm. Runeberg, Topelius, Lönnroth, Leino) ja musiikista (etenkin Sibelius).

Impressionismi

Uuden ajan kuvataide oli lähes 1800-luvun loppupuolelle asti ollut kohteen realistista kuvaamista. Siinä vaiheessa tapahtui kuitenkin selvä muutos. Alkoi ilmestyä maalauksia, joissa kuvattu kohde ei pyrkinytkään olemaan enää realistinen kuva, jäljennös kohteestaan, vaan siinä näkyi myös taiteilijan tulkintaa esittämästään kohteesta.

Vuosisadan loppupuolen taidesuunta sai nimekseen impressionismi. Termi juontuu vaikutelmaa tai vaikutusta, impressiota, tarkoittavasta latinankielisestä sanasta. Taidesuunta sai alkunsa Pariisissa, jossa taideakatemian pääsykokeissa reputtanut Claude Monet keräsi ympärilleen traditionaalisen tyylin määräävään asemaan pettyneitä nuoria taiteilijoita, jotka halusivat kritisoida vallitsevaa, akateemisen kaavamaista taiteen tekemistä.

                                

Impressionistit kuvasivat kohteensa juuri tietyn hetken vaikutelmana kiinnittämättä huomiota taiteessa vallitseviin, kuvaa määrittäviin kaavoihin ja kohteen yksityiskohtiin. He maalasivat jokapäiväisen elämän lyhyitä hetkiä voimakkain värein ja lyhyin pensselinvedoin leikkien valon ja varjon efekteillä.

Impressionisteistä kuuluisimpia olivat Monetin lisäksi esimerkiksi  Eduard Manet  ja Edgar Degas. Vähän myöhemmin ns. neoimpressionistejä olivat mm. Camille Pissarro, Georges Seurat sekä Pierre-Aguste Renoir, joiden töissä pensselinvedot olivat lyhentyneet lopulta pelkiksi pääväreillä maalatuiksi pisteiksi (pointillismi). Katsojan silmissä lähellä toisiaan olevat päävärit kuitenkin vaikuttivat toisiinsa niin, että värit sekoittuivat. Siten tiheillä pisteillä kuvattu pinta antoi katsojalle murrettujen värien vaikutelman.

Expressionismi

Heti 1900-luvun alussa kuvataiteen tyylisuunta lähti muuttumaan enemmän voimakkaita tunteita ilmaisevaan suuntaan. Ekspressionistit korostivat entistä enemmän teoksen synnyttämää, usein primitiivistä ja raakaakin tunnereaktiota ja tunteen ilmaisua, expressiota, karttamatta myöskään inhon tai vihan tunteita. Maalaustekniikalle oli tyypillistä voimakkaat, jopa räikeät ja epärealistiset värit, paksut maalikerrokset sekä leveät pensselinvedot. Kuvaaminen pyrkikin olemaan monella tavalla vastakohta ns. silotellulle taidetyylille.

Ensimmäisiä merkkejä uudenlaisesta tyylistä näkyi jo hollantilaisen Vincent van Goghin ja ranskalaisen Paul Gauguin maalauksissa 1800-luvun lopussa. Ekspressionismin ensimmäisinä edustajina pidetään kuitenkin yleensä venäläistä Wassily Kandinskya ja ehkä myös ranskalaista Georges Braquea. Muita saman tyylin kuuluisimpia maalareita olivat myös esimerkiksi ranskalaiset Henri de Toulouse-Loutrec ja Amedeo Modigliani. Myös norjalainen Edvard Munch sekä saksalaiset Otto Müller ja Egon Schiele edustivat samaa tyylisuuntaa. Ranskalaista jälki- eli postekspressionisteihin lukeutuvaa Paul Cezannea monet pitävät modernin taiteen suunnannäyttäjänä.

Ekspressionismin valtavirrasta jonkin verran poikkeavaa taidesuuntaa edusti fauvismi (termi juontui villieläintä tarkoittavasta sanasta). Tyylisuunnan taiteilijoita kutsuttiin fauvisteiksi. He hakivat vaikutteita mm. afrikkalaisesta primitiivitaiteesta. Ehkä selvimmin tätä suuntausta edustivat jotkut saksalaisen Die Brücke –ryhmän ekspressionistit sekä ranskalainen Henri Matisse, joiden töissä väriskaala saattoi olla erittäin räikeä.

Myös Suomessa ekspressionismi ja etenkin sen jälkeinen postekspressionismi saivat jalansijaa. Tyylin juuret olivat lähinnä Ranskassa, jossa myös omat taiteilijamme mieluusti kävivät haistelemassa taiteen tyylisuuntauksia. Tunnetuimpia heistä olivat 1910-luvulla perustetun Marraskuun ryhmän taiteilijat Tyko Sallinen, Jalmari Ruokokoski, Alvar Cawen, Markus Collin ja Ilmari Aalto. Myöhemmin ekspressionistinen tyylisuunta näkyi jossain määrin myös mm. Aimo Kanervan ja Vilho Lammen töissä.

Myös kansallistaiteilijamme Akseli Galen-Kallela siirtyi jossain vaiheessa romantiikan tyylisuunnasta ekspressionismin suuntaan, mikä näkyy etenkin hänen Afrikan matkalla maalatuissa tauluissa. Vivahteita samasta tyylistä näkyy myös hänen Kalevalaa kuvaavissa maalauksissaan. Ekspressiivistä vaikutelmaa katsoja voi nähdä myös esimerkiksi Eero Järneltin ja Pekka Halosen kansallisromantiikkaa edustavissa töissä.

Ironista kyllä, Natsi-Saksassa expressionistien tekemää taidetta pidettiin raakalaismaisena rappiotaiteena, mistä syystä se tuomittiin hävitettäväksi. Myös Neuvostoliitossa alettiin hyljeksiä länsimaisia vapaita taidevirtauksia ja ohjattiin taiteilijoita tiukoin määräyksin aatteenmukaiseen aihevalintaan ja ”luovuuteen”.  

Abstraktisen taiteen kehitys alkoi vanhojen kaavojen kaatamisella

1900-luvun alkupuolella alkoi kuvataiteessa syntyä myös teoksia, joissa kuvattu kohde hämärtyi lähes tuntemattomaksi. Siten ihminen, asetelma, maisema ym. kuvauksen kohde muuttui pelkistetyksi hahmoksi, josta oli vaikea saada selville, mitä se todella esitti, tai katsojasta riippuen maalaus sai katsojissa aikaan useanlaisia tulkintoja.

Klassisen taidetyylin murskaaminen ei jäänyt kuitenkaan tähän, vaan jatkui innolla edelleen. Italiassa ns. futuristit lähtivät suorastaan hyljeksimään vanhaa taidetta. Ranskassa erityisesti Pablo Picasso sekä Georges Braque ryhtyivät 1900-luvun alussa pilkkomaan maalauskohteensa palasiin. Kuva sommiteltiin sitten niin, että osat pantiin uuteen järjestykseen. Perspektiiviä ei voitu enää ottaa huomioon, koska kuvassa ei haettu enää vain yhtä näkökulmaa, vaan näytettiin kohde samalla kertaa monesta suunnasta. Siten esimerkiksi samassa ihmishahmossa saattoi näkyä ruumiinosia niin etu-, sivu- kuin takapuoleltakin. Näin pyrittiin luomaan mahdollisimman täydellinen kuva kohteesta. Äärimmilleen pelkistettynä kuutiomaisista, lieriömäisistä ja pallomaisista palasista muodostuneista kuvista oli vaikea erottaa enää varsinaista konkreettista kohdettakaan. Tätä tyylisuuntaa alettiin kutsua nimellä kubismi (ransk. cube, kuutio). Nimi oli alkuaan lähinnä pilkkanimi. Vain muutama taiteilija Suomessa (esim. Ilmari Aalto) innostui kubismista.

Abstraktisen taiteen polveilevasta alusta kannattaa mainita myös kaikkia tyylisuuntia vastustanut ”taidesuunta”, dadaismi, joka lähti kirjailijoiden piiristä, mutta vaikutti laajasti moniin taidealoihin. Tämä sodan mielettömyyttä sekä oikeastaan kaikkea kulttuurin henkistä jäykkyyttä vastustanut ideologia syntyi vuonna 1916 ensimmäisen maailmansodan melskeessä puolueettomana pysyneessä Sveitsissä. Se sai alkunsa pienestä kirjailijoiden ja taiteilijoiden ryhmästä, joka kokoontui säännöllisesti Cabaret Voltaire –nimiseen yökerhoon Zürichissä. Vähitellen siitä syntyi vallinnutta sotapolitiikkaa sekä kirjallisuuden ja taiteen sovinnaisuutta arvosteleva anarkistinen liike, joka keräsi ympärilleen runsaasti samoin ajattelevia taiteilijoita sekä muutakin kulttuuriväkeä eri maista. Pian sen vaikutus alkoi näkyä laajemmin taiteen eri aloilla ja etenkin kirjallisuudessa. Varsinaiseksi taidesuunnaksi sitä ei voi kuitenkaan kutsua.

Dadaismi näivettyi 1920-luvulle tultaessa, kun maailmansota oli loppunut ja siten liikkeen alkuvoima, sodan mielettömyyden vastustaminen, oli laantunut. Nimen dada alkuperää on paljon pohdittu. Sen arvellaan olevan sekoitus eurooppalaisista kielistä, jota dadaistit harrastivat jopa yksittäisissä lauserakenteissa. Nimi saattoi myös juontua ryhmän erään romanialaisen jäsenen käyttämästä hokemasta da, da, kyllä, kyllä. Joidenkin mielestä sana juontuu lasten käyttämästä ranskankielisestä sanasta dada, joka tarkoittaa keinuhevosta.

Surrealismi

Dadaismin rinnalle nousi samoihin aikoihin myös toinen, monien mielestä mullistava taidesuuntaus, surrealismi. Se sai vaikutteita ihmisen tiedottomasta sielunelämästä, ts. alitajunnasta ja sen ilmentymistä näyissä ja unimaailmassa. Surrealismin (ransk. surréalisme = ”ylitodellinen”, epätodellinen) ensimmäisiä edustajia oli ranskalainen Andre Breton, joka vuonna 1924 tiivisti sanomansa julkilausumaan Surrealismin manifesti.

Taidesuunta sai vaikutteita dadaismista ja Sigmund Freudin psykoanalyyttisistä ajatuksista ja sen alku lähtikin kirjallisuuden piiristä. Maalaustaiteessa surrealistisille töille tyypillistä olivat mystiset, epätodelliset värit ja vääristyneet muodot sekä sekoittuneet ajan ja paikan suhteet. Ehkä tunnetuimpia tämän taidesuunnan edustajia olivat Max Ernst, Joan Miró,  ja Salvador Dali. Myös osa Pablo Picasson töistä voidaan katsoa surrealistisiksi.

Suomeen monella tavalla maltillisempi surrealistinen tyylisuunta tuli noin kymmenen vuoden viiveellä lähinnä Edwin Lydénin ja Otto Mäkilän toimesta. Täälläkin melko suuri taiteilijajoukko innostui siitä.

Surrealismi ei jäänyt lyhytaikaiseksi kokeiluksi, vaan jäi henkiin pitkiksi ajoiksi ja ilmenee vieläkin monen taitelijan töissä laajalti maailman eri maissa.

Abstraktisen taiteen loppusuoralla

Ehkä pahimmin yleisöä säväytti ja ihmetytti Pietarin suuressa taidenäyttelyssä vuonna 1915 esille pantu Kasimir Malevitshin maalaus nimeltä Neliö. Siinä oli nähtävissä vain pelkkä musta neliö valkealla pohjalla.  Taiteilijan ystävä Ivan Puni ripusti esille vielä hämmentävämmän työn, nimittäin tasaisen vihreäksi maalatun puulevyn, jolle hän ei ollut antanut edes nimeä. Vähän myöhemmin Aleksandr Rodtshenko esitti vastaavanlaisen maalauksensa nimeltä Musta neliö. Siihen Malevitsh vastasi työllä, jossa oli valkoinen neliö valkoisella pohjalla. Samalla hän julisti, että maalaustaide oli nyt saavuttanut ääripisteensä.

Julistuksesta huolimatta geometristen muotojen maalailu jatkoi laajalti vuosikymmenien ajan. Erivärisiä yksivärisiä (monokromaattisia) ”tyhjiä neliöitä” syntyi monien taiteilijoiden pensseleillä hämmentämään sekä katsojia että arvostelijoita. Euroopan jälkeen tähän innostuttiin myös muualla, etenkin Pohjois-Amerikassa. Maalausten tarkoitusta ei kuitenkaan oikein ymmärretty ja monien työt näyttivät toistensa kopioilta.

Taiteilijoilla olikin monia ja jopa vastakkaisia selityksiä töittensä tarkoituksesta ja filosofiasta. Esimerkiksi Malevitshille hänen monokromaattiset neliönsä edustivat voittoa materiasta, kun taas Rodtshenkolle hänen yksiväriset maalauksensa edustivat materian analyyttistä puhtautta. Jollekin taiteilijoille ne merkitsivät kuvainkaatamista, maalaustaiteen huipentumaa tai taulun tyhjentämistä, jollekin toiselle maalaustaiteen tiivistymää ja lopullista synteesiä tai puhtauden etsimistä.

Monelle tavalliselle katsojalle ja joillekin kriitikoillekin mainitut maalaukset edustivat taiteellista pilailua.  Mielestäni voidaan kuitenkin kysyä, että jos em. neliöiden esittäminen näyttelyssä oli aikanaan joidenkin mielestä pilailua, mitä heille voisivat olla esimerkiksi nykynäyttelyssä esitetyt ruostuneet massiiviset rautalevyt, lattialle levitetyt kotitalousjätteet tai eläimen raato.

Monien taiteen asiantuntijoiden mielestä tärkeämpää kuin itse työ oli em. tekijöiden pyrkimys yltää tavoitteeseensa. Tavoite ei ollutkaan vähempää kuin yhtenäinen ajatus taiteen sielun yleismaailmalliseksi ymmärtämiseksi. Tosin esimerkiksi Ad Reinhardt  esitti ajatuksen, että maalauksen tavoitteissa näkyy kiertokulku, jossa viimeinen maalaus tulee olemaan samalla uuden kierron ensimmäinen työ, joka johtaa jonkin uuden avautumiseen.

Moderni taide

Määritelmä on ollut käytössä 1900-luvun loppupuolelta asti, kun kuvataiteessa irtauduttiin vanhoista kaavoista ja lähdettiin hakemaan uusia, moderneja tyylejä. Siten modernisteiksi voitiin kutsua kunkin aikakauden eri tyylisuuntien taiteilijoita aina impressionismista alkaen.

Pian tuli käyttöön myös termi avantgarde (ransk. avant =edessä, garde = rintama), jonka taiteilijat avantgardistit, pyrkivät löytämään taiteeseensa uusia ja mieluimmin mullistavia piirteitä.

Nykytaide,  Contemporary art

Taiteen tekemisessä on nähtävissä kaikkina aikoina aikamoista aaltoliikettä. Taiteilijat eivät mahdu samaan muottiin, vaan ovat persoonallisia yksilöitä, joista kukin hakee vaikutteita sekä historiasta että omasta ajastaan.  Näin eri nykytaiteilijan töissä, jopa samankin taiteilijan töissä, voi näkyä merkkejä eri tyylisuunnista. Vaikka taiteilijat ottavat vaikutteita myös toisistaan, ymmärtääkseni jokainen pyrkii kuitenkin jättämään töihinsä oman persoonallisen jälkensä. Tyylin lisäksi myös työn laatu, materiaalit ja ideat vaihtelevat voivat vahdella paljonkin taiteilijan elinkaaren mukana.

Nykytaiteella tarkoitetaan oman aikamme taidetta, jota aikaisemmin nimitettiin myös aikalaistaiteeksi. Termi otettiin käyttöön vasta 1970-luvulla, kun taiteen muodot, näkökulmat, ideat, tekotavat, välineet, materiaalit ja menetelmät muuttuivat ja lisääntyivät nopeaan tahtiin. Ideoita materiaaleihin ja tyyleihin otetaan niin taiteen historiasta kuin nykyajasta ja tulevaisuuden kuvitelmista aina jotain uutta kehitellen.

näin taide on tavallaan hajaantunut myös ennen näkemättömille aloille. Esimerkiksi valokuva-, elokuva- video- ja performanssitaide ovat ottaneet suuren alueen kuvataiteen kentästä. Niissä on yhä enenevässä määrin apuna tietotekniikka.

Nykytaiteessa kuva on myös laajentunut herättämään myös muita kuin näköaistia, kun teokseen on liitetty myös ääntä, liikettä ja jopa hajuja. Taide on viety museoista ja gallerioista myös osittain ulos puistoihin ja kaduille sekä talojen ja muurien seiniin, missä nuorison protestina alkanut graffiti on saamassa taiteen statuksen.

Loppusanat

Kirjassaan Musta neliö: Abstraktin taiteen salat taidekriitikko Kimmo Pasanen pohtii ristiriitaisin tuntein maalaustaiteen mahdollisuuksista nykytaiteessa. Hänen mukaansa maalaustaide voi vaikuttaa vanhanaikaiselta ja loppuun kalutulta. Siitä huolimatta hän uskoo monien muiden tavoin, että maalaustaiteen mahdollisuudet ovat luotaamattomat.  Siihen me kaikki muutkin voimme uskoa, ja uskoa tukee se, kun näemme tavallisissa ihmisissä taiteen herättämän innostuksen tai kun kuulemme tunteikkaita kertomuksiaan heidän taidekokemuksistaan. Suinkaan aina katsoja ei ymmärrä näkemäänsä, mutta pääasia lieneekin teoksen hänessä herättämä tunnereaktio. Sen sijaan joidenkin nykytaiteilijoiden teosten suorastaan pilviin nousseet hinnat eivät ole ainakaan minua saaneet vakuuttuneeksi töiden hintaa vastaavasta todellisesta kulttuuriarvosta. Vasta aikojen kuluessa rihkaman lakaiseva luuta tulee osoittamaan, miten olemme taideteosten arvioissamme onnistuneet.

Jacob Besshart:

”Ajatellaan, että elämä on unta, mutta se ei ole meille vielä kylliksi. Tähän unen elämään uneksimme vielä toisen elämän, taiteen elämän”.

Friedrich Hebbel:

”Taide on ihmiskunnan omatunto”.

UNET MENETTÄMÄSSÄ MYSTISYYTTÄÄN; OSA II

Uskomuksissa unenaikaiset kokemukset ohjasivat ihmisten elämää

Unien näkeminen on liitetty yliluonnollisiin ilmiöihin. On uskottu että unien avulla henkimaailmasta tulee ohjeita ja ennustavat tulevaa. Alkeellisissa yhteisöissä unien sanomat vaikuttivatkin voimakkaasti ihmisten valve-elämään. Unien selittäminen auttoi hahmottamaan ja järjestämään etenkin sekasortoista elämänvaihetta. ”Henkien kuunteleminen” ilmeisesti lujitti perhe- ja heimosuhteita ja helpotti vaikeiden asioiden pohdintaa ja päätöksentekoa ja paransi yleensäkin elämänhallintaa. Toisaalta unien selitystä voitiin käyttää myös vallan välineenä.  

Uni järjestelee ja kiinnittää päivän kokemuksia pitkäkestoiseen muistiin

Valveillaolon aikana aivoihin tulevasta informaatiotulvasta vain murto-osa jättää jälkensä muistijärjestelmään. Osa siitä käy pikamuistissa, jonka avulla muistetaan esimerkiksi puhelinnumero sen näppäilyn ajan. Pieni osa jää ns. työmuistiin ja siitä hyvin pieni osa siirtyy pitkäkestoiseen muistiin, jota kutsutaan myös säilömuistiksi tai kestomuistiksi.

    Asian pohtiminen, toistaminen sekä kiinnostavuus ja jännittävyys, etenkin pelottavat tilanteet ja muukin tunnereaktion voimakkuus tehostavat kokemusten siirtymistä säilömuistiin. Nimenomaan säilömuistin kiinnittyminen näyttää tapahtuvan pääasiassa unen aikana, jolloin myös tunnekuohua aiheuttaneen kokemuksen toistuminen unessa tehostaa kiinnittymistä. Unenaikainen muistin ja tunteiden käsittely onkin yksi aivojen tärkeimmistä tehtävistä.

Unisyklin molemmat päävaiheet välttämättömiä

Vallitsevan teorian mukaan pääasiassa aivokuoreen kiinnittynyt työmuistiaines käsitellään ensin perusunen aikana ja prosessi jatkuu sen jälkeen vilkeunen aikana. Koska nukkumisen aikana tajunta on suureksi osaksi sammunut, pääsevät aivojen syvemmät alueet toimimaan itsenäisemmin ja hyvin aktiivisesti. Siten myös siellä oleva vanha ja jopa tiedostamaton muistiaines pääsevät vaikuttamaan tuoreen muistiaineksen prosessointiin ja tulkintaan.

    Prosessissa aivojen osat vuorottelevat. Syvän unen aikana aivokuori on levossa ja syvät osat (pääasiassa hippokampus eli aivoturso) ovat aktiivisia. Vilkeunen aikana toiminta on päinvastaista.

    Teorian mukaan perusunen aikana aivoturso poistaa, muokkaa ja tulkitsee työmuistiin kerääntynyttä aineistoa. Sen jälkeen se siirtää merkityksellistä ainesta takaisin kuorikerrokseen tavallaan jatkomuokattavaksi.

    Vilkeunen aikana erityisen aktiivinen on otsalohko, joka tavallaan ”jaottelee aineksen oikeisiin kestokansioihin”. Onkin havaittu, että asioiden kiihkeä pänttääminen, lisää vilkeunen suhteellista määrää.

Sigmund Freudin ajatukset perustana unien tieteellisille selityksille

Saksalainen psykiatri Sigmund Freud oli ensimmäisiä nykyaikaisia tutkijoita, joka noin sata vuotta sitten pyrki riisumaan unet mystiikan kaavusta. Hän näki unet ennen kaikkea tiedostamattomaan painuneiden kokemusten ilmentyminä, joissa erityisen tärkeä ajanjakso on ihmisen lapsuus. Unien sanomaa hän myös käytti potilaitaan hoitavan psykoanalyysin apuna.

    Freudin käsitysten ja aivotutkimusten pohjalta unitutkijat ovat kehitelleet unta koskevia tulkintoja ja teorioita. Niiden mukaan unet ovat arkisten taitojen harjoittelua ja heijastelevat elettyä elämää, sen pelkoja ja toiveita. Unessa muistiaineksesta kumpuaa nykykokemusten sekaan lyhyitä pätkiä erilaisia elementtejä, kuten ihmisiä ja paikkoja eri ajoilta ilman mitään loogista järjestystä. Siten unessa voivat tiedostamattomassa muistiaineksessa piilevät pelot ja toiveet saada uusia sisältöjä ja muotoja. Koetut tapahtumat toistuvat unissa usein verhoutuneena uudenlaisiksi mielikuviksi. Etenkin tällaisista naamioituneista unista, symbolisista unista, voivat nykyaikaiset ”unienselittäjät” eli psykologit ja psykiatrit saada vihjeitä ihmisen psyykkisestä tilasta.

   

Painajaisunet

Koska unet sisältävät elämänkokemuksia erilaisine tunnetiloineen, erityisesti reaalimaailman pelottavat kokemukset ilmenevät myös ahdistavina painajaisunina. Lapsilla niitä esiintyy enemmän ja ne kumpuavat pajojen kokemusten aikaansaamasta turvattomuuden tunteesta, jota lisäävät etenkin ennen nukahtamista koetut jännittävät TV-ohjelmat ja perheen sisäiset ristiriidat. Voin sanoa, että omassa elämässäni pienenä kokemani sodan kauhut venäläisten hyökkäysrintaman edetessä kymmenen kilometrin päähän kotipihastamme toistuivat aina silloin tällöin painajaisina keski-ikään asti. Enkä vieläkään halua katsella Suomen sodista filmattuja elokuvia.

Unikauhukohtaukset

Noin kolmella prosentilla suomalaisista lapsista esiintyy painajaisia voimakkaampia, ns. unikauhukohtauksia. Niiden aikana lapsi itkee sydäntä särkevästi, nousee istumaan ja huutaa äitiä tai muuta hoitajaa. Lapsi on kuitenkin niin syvässä unessa, ettei reagoi häntä tyynnyttelevään aikuiseen. Pienokainen rauhoittuu yleensä jonkin ajan kuluessa heräämättä ja jatkaa nukkumistaan. Koska nämä kohtaukset esiintyvät syväunen loppuvaiheessa tai siirtymävaiheessa, herääminen on tällöin hyvin paljon vaikeampaa kuin herääminen normaalista uneksumisesta vilkeunen aikana.

    Kauhukohtaukset ilmenevät erityisesti herkillä lapsilla hyljätyksi tulemisen tunteesta ja yleensäkin päivällä koettujen pelottavien kokemusten jälkeen. Turvallisessa ympäristössä unikauhukokemukset häviävät yleensä itsestään ennen kouluikää.

Unissa puhuminen

On melko tavallista, että unen aikana esiintyy unissa puhumista. Se liittyy vilkeunen aikaiseen unennäköön. Puhe on yleensä muminaa, josta saattaa erottua sanoja ja joskus lyhyitä lauseitakin. Unissa puhuminen osoittaa, että normaali liikehermojen toiminnan esto aivoissa ei ole aina täydellistä.

Unihalvaus

Monilla ihmisillä on kokemuksia tietoisuuden sammumisen hetkellä esiintyvästä unihalvauksesta. Se on siis nukahtamisvaiheen tavallisuudesta poikkeava unitila, jonka aikana ihminen tajuaa vielä hämärästi ympäristön, mutta ei pysty liikahtamaankaan. Tässä tilassa tietoisuuden sammumisen ja liikkeiden estomekanismit ovat jotenkin joutuneet epätahtiin.

    Unihalvaus voi esiintyä myös heräämisvaiheessa, jolloin tajunta alkaa palata ennen liikkeiden estomekanismien poiskytkeytymistä. Koska liikuntakyky on estynyt, tilanne koetaan yleensä pelottavana, mahdollisesti oikeana halvauksena, josta yritetään väkisin pyristellä liikkeelle. Vaikka tässä tilassa unimaailma ja todellisuus ovat sekoittuneena, ihminen uskoo helposti kokemansa tilanteen todelliseksi. Unitutkijoiden mukaan monet totena pidetyt yliluonnolliset näyt ja ilmestykset sekä esimerkiksi ufokokemukset voisivat saada tämän kautta psykologisen selityksensä.

Unissakävely

Noin kymmenellä prosentilla suomalaisista esiintyy nukkumisen aikana unissa kävelyä. Se on yleisintä lapsuusiässä ja yleisempää miehillä kuin naisilla ja taipumus unissakävelyyn näyttää periytyvän. Näyttää siltä, että ahdistavat kokemukset lisäävät unissakävelyn mahdollisuutta seuraavana yönä.

Myös unissakävelyn on todettu esiintyvän syväunen ja vilkeunen rajakohdassa, jossa liikkeiden esto on ilmeisesti vajavaista. Yleensä unissakävelijä askaroi nukkumispaikan vieressä silmät avoimena, mutta havaintokenttä on hyvin suppea, joten hän voi satuttaa itsensä kompastelemalla. Tehoavaa hoitoa tämän taipumuksen hillitsemiseksi ei toistaiseksi ole keksitty.  

Toivotan hyviä unia lukijoilleni ilman painajaisia.

”Mikä päevällä peässä, sitä yöllä unissa.”

(rautavaaralainen sanonta)