HERMOSTOLLINEN ERITYISHERKKYYS - IHMISEN RIEMU VAI RIESA

Blogi 7/17

HERMOSTOLLINEN ERITYISHERKKYYS - IHMISEN RIEMU VAI RIESA

Ilmeisesti kautta aikojen on huomattu, että ihmiset poikkeavat melkoisesti toisistaan paitsi ruumiinrakenteeltaan myös hermostoltaan, mikä näkyy selvästi kunkin yksilön persoonallisessa käyttäytymisessä.

    Usein on aikuisten kesken huomauteltu, että onpa tuo lapsi arka, ujo, pelokas, muiden leikeistä vetäytyvä tai, onpa lapsi rohkea, temperamenttinen tai raju. Nyt tiedetään, että luonteenpiirteet ovat osittain synnynnäisiä, osittain kasvuympäristön muovaamia ja että ne saattavat aikuistumisen myötä säilyä, peittyä tai jopa korostua.

Varmasti kaikkina aikoina vanhemmat ovat myös huomanneet, että joku lapsi aristelee ja säikkyy erityisen herkästi äkillisiä uusia tilanteita, vieraita ääniä, eläimiä, ihmisiä jne. Tällaista lasta on moitittu helposti esimerkiksi yliherkäksi itkupilliksi, josta arkuus pitää karsia vain kovalla kurilla ja karaisulla.

Erityisherkkä persoonallisuus tutkimuksen kohteena

Viime aikoina on otettu käyttöön uusi termi, erityisherkkyys, jolla mielestäni kuvataan juuri em. yliherkkää henkilöä.  Ilmeisesti nykyisen elämänmenon stressaavuuden vuoksi sekä uusien kasvatusmenetelmien kehittelyn mukana asia on tullut vähitellen suuren mielenkiinnon kohteeksi.  Uutta intoa asiaan on tuonut etenkin amerikkalainen tutkija, psykologi Elaine N. Aron, joka 1990-luvun alkupuolella julkaisi teoksen The highly sensitive person. Kirjasta tuli suuri menestysteos, joka on jo käännetty 17 kielelle, suomeksi nimellä Erityisherkkä ihminen. Kirjan julkaisemisen jälkeen tutkija on kirjoittanut viisi muuta teosta samasta aiheesta. Teoksissa käsitellään mm. erityisherkän lapsen kasvatusta, erityisherkän aikuisen rakkauselämää ja herkkyyden hallintaa.  Aron on keskittynyt tutkimuksissaan ihmiseen, mutta samalla hän on saanut myös monet eläinten käyttäytymisen tutkijat innostumaan asiasta.

   Tässä blogitekstissäni esiintuomani ajatukset perustuvat pitkälti Elaine Aronin tutkimustuloksiin.

Erityisherkkä persoonallisuus paljastuu testikysymysten avulla

Erityisherkkyyden toteamiseksi Elaine Aron pyytää kutakin henkilöä vastaamaan seuraavanlaisiin kysymyksiin.  Joitain kysymyksiä olen lisännyt myös muista lähteistä.

-          Häiriinnytkö muita enemmän kirkkaista valoista, kovista, raapivista tai yllättävistä äänistä ja voimakkaista hajuista.

-          Puistattavatko karheat vaatteet ihollasi?

-          Oletko tavallista herkempi kivulle?

-          Herääkö sinussa helposti pelko ja epävarmuus oudoissa tilanteissa ja hätkähdätkö yllätyksistä?

-          Menetkö helposti lukkoon kysymysten sarjatulessa tai yllättävässä julkisessa esiintymisessä?

-          Haluatko karttaa väenpaljoutta ja haluatko ristiriitatilanteissa mieluummin vetäytyä pois kuin puolustautua?

-          Kartatko väkivaltaisia elokuvia?

-          Oletko herkkä kahvin vaikutukselle ja juotko mieluummin vähäkofeiinisia juomia?

-          Hermostutko, jos joudut tekemään monia asioita kerrallaan ja kiireessä.

-          Oletko muutosvastainen?

-          Tarkkailetko mieluusti ympäristöä ja pyrit tiedostamaan tilanteen yksityiskohtia myöten, ennen kuin ryntäät toimimaan siinä?

-          Aistitko herkästi toisten tunnetilat, tarttuuko tunne ja tunnetko suurta myötätuntoa toista kohtaan?

-          Onko tapanasi pohtia jälkeenpäin käyttäytymistäsi ja miettiä, olitko tarpeeksi hyvä vai nolasitko itsesi?

-          Oletko syvällinen pohdiskelija?

-          Oletko tarkkuuteen ja tehtävissäsi täydellisyyteen pyrkivä perfektionisti?

-          Liikututko herkästi kauniista musiikista, taiteesta ja harrastatko näitä sekä kaunokirjallisuutta?

Jos olet vastannut myöntävästi suurimpaan osaan näistä kysymyksistä, voit alkaa pohtia, voisitko lukea itsesi erityisherkkien ihmisten joukkoon. Nuorena annetut vastaukset kuvaavat persoonallisuutta parhaiten, sillä elämänkokemukset voivat myöhemmin muuttaa asenteita ja siten myös vastauksia näihin kysymyksiin.

Erityisherkkyys ei ole vain ihmisen ominaisuus

Elaine Aronin mukaan erityisherkkiin kuuluu noin joka viides ihminen. Eläinten käyttäytymistä tutkivat etologit ovat havainneet vastaavanlaista erityisherkkyyttä esiintyvän suunnilleen saman veran myös eläimillä (havaintoja jo yli sadasta eläinlajista). Selvästi sitä ilmenee esimerkiksi kotieläinten joukossa, mutta sitä on havaittu myös villieläinpopulaatioissa elävillä yksilöillä kaloista nisäkkäisiin. Erityisherkkiä yksilöitä on löydetty myös banaanikärpästen populaatioista.

    Monien mielestä kovin tarkkaa rajaa erityisherkkien ja vähemmän herkkien välille on vaikea vetää, koska tällaisten ominaisuuksien takana on yleensä useita geenejä. Kuten ihmisistä voidaan nähdä, suuresta ryhmästä löytyy pikemminkin jatkumo erityisherkistä vähemmän herkkiin ja erityisen vahvahermoisiin henkilöihin. Näin ajatellen erityisherkät ovat siis vain tämän ominaisuuden toinen ääripää, missä erityisherkkyyden raja on tutkijasta riippuen vedetty 15 ja 25 prosentin välille.

Erityisherkkyydellä tärkeä rooli eläinpopulaatiossa

Tutkijat päättelevät, että koska tällainen perinnöllinen erityisherkkyys on säilynyt evoluution aikana, sillä on täytynyt olla hyödyksi luonnonvalinnan kannalta. Sellaiset erityisherkkien ominaisuudet kuin tarkempi ympäristön havainnointi, voimakas tunnereaktio ja siitä ilmoittaminen vaaratilanteissa sekä tärkeiden asioiden painuminen mieleen ovatkin ilmeisesti auttaneet lauman säilymistä hengissä vaaratilanteissa ja ravinnon haussa. Lisäksi erityisherkät yksilöt ovat empaattisina olleet myös hyviä toisten hoitamisessa ja luomaan laumassa rauhaa ja yhteishenkeä. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi apinalaumoissa.

Erityisherkkä lapsi vaatii kasvattajaltaan herkkää otetta

On paljon havaintoja siitä, että erityisherkkä lapsi vaatii myös kasvattajiltaan tavallista enemmän hellyyttä ja herkkyyttä.  Hyvä kasvattaja on tasapainoinen, herkästi lapsen tarpeita aistiva ihminen, äiti, isä, hoitaja jne., jonka omakohtaiset kokemukset auttavat ymmärtämään lapsen tarpeita. Hellällä kädellä kannustava, rakastava ja rohkaiseva ympäristö saa erityisherkänkin lapsen kehittymään aikuiseksi, joka on tasapainoinen ja itsenäistyttyään osaa ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä.

     Vaikka hän on monella tavalla edelleen tavallista herkempi stressitekijöille, hän oppii hallitsemaan tilanteet totuttelemalla niihin vähitellen. Hän voi hyväksyä jopa itsensä karaisemisen, kunhan se on vähittäistä ja omaehtoista.

    Sopivassa ympäristössä erityisherkästä henkilöstä kehittyy syvämietteinen, harkitseva, muut huomioon ottava ja empaattinen persoonallisuus. Joukossa hän ei ole kovaääninen päällepäsmäri, vaan puhuessaankin tavallista hiljaisempi pohtija. Hän on innostunut musiikista, taiteista ym. kulttuuriasioista, ja mikäli olosuhteet ovat hyvät, hänessä säilyy hyvin lapsuudenaikainen luovuus.  Onkin havaintoja siitä, että tutkijoissa, kaunokirjailijoissa (etenkin runoilijoissa) ja taiteilijoissa erityisherkät ihmiset ovat suhteellisesti yliedustettuna.

Huono kohtelu sysää erityisherkän lapsen helposti kurimukseen

Kovakourainen kasvuympäristö on etenkin erityisherkälle lapselle myrkkyä. Siinä hän tuntee helposti itsensä muita huonommaksi ja käpertyy sivusta tarkkailijaksi ja syrjään vetäytyneeksi. Ujoutta, pelokkuutta, ahdistuneisuutta tai kyynisyyttä ei sinänsä pidetä synnynnäisinä ominaisuuksina, mutta mitä herkempi lapsi on, sitä selvemmin nämä piirteet kehittyvät kovassa, standardisoidussa kasvuympäristössä.  Siinä lapsi alkaa syrjäytyä muista jo pienestä pitäen ja hänestä saattaa kehkeytyä vähitellen täysin asosiaalinen yksilö, joka purnaa kaikesta, helposti ahdistuu ja jopa masentuu.

Tiivistelmä tälle lyhyelle katsaukselle

Tämän jutun otsikkoon palatakseni voin todeta, että hermostollinen erityisherkkyys ei välttämättä ole henkilölle syntymässä saatu suuri etu, jos ei suuri haittakaan. Se on vain yksi persoonallinen ominaisuus, joka muokkautuu tavallista helpommin ympäristön kasvuolosuhteiden mukaan.  Monissa tapauksissa vieraat eivät edes huomaa tällaisen henkilön mielen herkkyyttä.

    Vertauskuvallisesti sanottuna erityisherkkä ihminen on kuin tavallista pehmeämpää savea muokkaajan edessä. Taitamattomissa käsissä savi vääntyy torsoksi, mutta hyvän taitajan käsissä siitä tulee kaunis saviastia tai ihailtu veistos.

     Parhaimmillaan myös erityisherkällä ihmisellä voi olla hyvä itsetunto. Luontainen arkuus voi kadota ja hänen herkästi sisäänpäin kääntyvä mielensä voi avautua sitä mukaa kun luottamus itseensä ja muihin lisääntyy.  Kun hän vähitellen hyväksyy herkkyytensä ja oppii elämään sen kanssa, hänen ei enää tarvitse peitellä herkkyyttään. Miehenäkin hän uskaltaa itkeä ja surra kun on itkun aika, ja hänen empaattisuutensa voi koitua monelle suureksi lohdutukseksi.

     Vaikka erityisherkkä ihminen on tavallista herkempi stressille, hän voi oppia hallitsemaan stressitilanteita ja samalla omaa reaktiivisuuttaan ärsykkeille niin, että sisäinen mielen kiehunta ei enää aiheuta uupumusta. Hän ei välttämättä viihdy muiden tavoin kaikenlaisissa töissä, sillä hän on yleensä tavallista herkempi komentelulle. Kuitenkin päästyään organisaatiossa esimiehen asemaan, hän osaa muita paremmin ymmärtää alaisiaan, kuunnella heitä, luoda me-henkeä ja tulla kaikin tavoin hyvin toimeen alaistensa kanssa. Hän viihtyy henkisissä harrastuksissa ja perheensä parissa.

Voidaan siis sanoa, että vastasyntyneenä olemme raaka-ainetta, josta perimä antaa ihmiselle mahdollisuuden muokkautua toisistaan suuresti poikkeaviin suuntiin. Suunnan ja lopputuloksen kehitykselle antaa sitten ympäristö ja erityisesti siinä olevat läheiset ihmiset.

   Usein ajatellaan että olemme syntyessämme ”tabula rasa” eli kirjoittamaton taulu ilman tahroja. Tarkkaan ottaen kuitenkin perintötekijöiden ohjaamat vietit, vaistot, temperamentti, hermostollinen herkkyys ynnä muut ihmiselle ominaiset valmiudet ovat jo olemassa ja valmiina osaltaan ohjaamaan siihen lopputulokseen, mikä muodostaa ihmisen persoonallisuuden.

”Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein,

   hän muuttuu helposti näkymättömäksi” (Tove Jansson)

SURU RAASTAA TERVEYTTÄ

07.04.2017

Varhaisimmissa stressitekijöiden tarkasteluissa haluttiin uupumukseen vievän stressin aiheuttajille antaa pisteitä niiden rasittavuuden mukaan. Suurimmat pisteet siinä annettiin rakkaan läheisen kuolemalle. Otan vain muutaman esimerkin. Aviopuolison tai lapsen kuolema sai luokittelussa noin 120 pistettä. Sisaruksen kuolema pisteytettiin 100:ksi.  Mm. keskenmeno, ystävän kuolema tai avioero antoi kukin pisteitä 55 - 75 välillä. Suunnilleen saman verran stressipisteitä antoi myös oma sairastuminen tai vangituksi joutuminen. Yllättävät taloudelliset menetykset toivat pisteitä 20 – 70 verran, joista suurimmat arvot tulivat äkillisestä köyhtymisestä, kuten työpaikan menetyksestä pitkittyneine seuraamuksineen.

    Näiden tutkijoiden mukaan, jos jollain henkilöllä pistemäärä saavuttaa 200 pisteen arvon ilman riittävää toipumisaikaa, elimistön ylikierroksilla toimivat stressireaktiot uuvuttavat koko elimistöä niin paljon, että henkilössä alkaa ilmetä vakavia fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia. Ne ilmenevät mm. sydän ja suolistosairauksina, verenpaineen nousuna, hermostuneisuutena, vastustuskyvyn heikkenemisenä, unihäiriöinä, alakulona ja masentuneisuutena. Tällöin ns. loppuun palaminen, burn out, alkaa olla lähellä.

Stressipisteytys voi antaa vihjeitä myös omasta stressitasosta

 Jonkinlainen pisteytys voi olla apuna mietittäessä omaa stressitilannetta. Kovin tarkka menetelmä stressisairauksien ennustamiseksi se ei voi kuitenkaan olla, sillä niin stressaavien tilanteiden erilaisuus kuin yksilöiden erilainen stressiherkkyyskin voivat olla hyvin eriarvoisia. Esimerkiksi kuoleman tai avioeron aiheuttaman surun määrä ja vaikutus elimistöön riippuu ennen kaikkea tunnesiteen voimakkuudesta menetettyyn henkilöön.

     Tärkeää on myös se, missä iässä ja millä tavalla elämänmuutos iskee. Nuoret aikuiset kestävät parhaiten stressitilanteita ja toipuvat nopeammin kuin muut. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi armeijan ikärakenteessa. Etenkin vanhalla iällä elimistön kyky on kovasti heikentynyt ottamaan vastaan iskuja. Toisaalta elämä on opettanut ajan myötä paremmin hallitsemaan stressaavia tilanteita. Myös jos järkyttävään tilanteeseen, kuten läheisen kuolemaan, on voinut valmistautua, se on surijalle paljon helpompaa. Vastaavasti läheisen äkkikuolemasta, etenkin jos sen joutuu kohtaamaan yllättävän onnettomuuden tai itsemurhan seurauksena, on hyvin vaikea toipua.

Äärimmilleen stressaantuneiden aivojen korkea aktiivisuus näkyy aivokuvauksissa ja aineenvaihdunnassa

Voisi kuvitella, että eläminen järkyttävän tapahtuman jälkeen etenee kuin hidastetussa filmissä, niin aivojen aineenvaihduntakin olisi tavallista hitaampaa. Asia on kuitenkin päinvastoin. Silloin aineenvaihdunta on normaalia korkeammalla tasolla, mikä johtuu tunteiden nostattamasta aivojen käytön laaja-alaisuudesta. Normaalistikin aivojen energiankäyttö on suurempaa kuin muissa elimissä. Aivojen paino on noin 2% ihmisen painosta, mutta energia-aineenvaihdunta noin 20% kehon energian käytöstä. Etenkin akuutissa surutyössä energian käyttö voi nousta huomattavasti sitäkin korkeammalle tasolle. Se selittää osaltaan stressin aiheuttamaa makean nälkää, sillä aivot käyttävät energia-aineenvaihduntaansa pelkästään veren glukoosia eli rypälesokeria, joka täydentyy nopeimmin ravinnon eri sokereista ynnä muista hiilihydraateista.

Hyvä stressi, paha stressi, (post)traumaattinen stressireaktio

Stressireaktiot ovat sopeutumista lyhytaikaiseen ”taistele tai pakene tilanteeseen”. Stressi pysyy hyvällä tasolla, kun stressaavat tilanteet eivät rasita psyykettä liikaa ja tilanteesta selviytyy nopeasti. Kun sen jälkeen on tilaisuus rauhoittua ja rentoutua sekä kerätä voimia seuraavaa koitosta varten, hyvät stressireaktiot vain vahvistavat elimistöä kohtaamaan uusia haasteita entistä paremmin.

     Henkiseen uupumukseen ja psykosomaattisiin sairauksiin vievä stressi on ns. pahaa stressiä, jonka vaikutukset ilmenevät sekä psyykkisenä huonovointisuutena että siitä johtuvina psykosomaattisina sairauksina. Tila voi kehittyä jostain äkillisestä mieltä järkyttävästä kokemuksesta tai se voi syntyä ikään kuin hiipimällä jokapäiväisten vaikeuksien ja kovan rasituksen seurauksena, kun ei ole tarpeeksi aikaa rentoutumiseen.

    Hyvin ankarasta ja kovasti mieltä järkyttävästä tai toistuvasta stressitilanteesta on usein seurauksena ns. (post)traumaattinen stressireaktio. Se on psyykkinen vaurio, jonka syvälle käyvät vaikutukset aiheuttavat aivoissa pitkäaikaisia muutoksia, jotka heijastuvat koko kehoon aiheuttamalla ja ylläpitämällä vakavia sairauksia eri elinjärjestelmissä. Aivoissa vaikutus näkyy paitsi aivojen viestiaineiden joutumisena epätasapainoon pitkäksi ajaksi sekä jonkin ajan kuluttua aivojen anatomisten rakenteiden muutoksina. Tällaisesta rakenteita muuttavasta vauriosta toipuminen on erittäin vaikeaa ja vaatii yleensä hoitoapua.

     Traumaattinen stressireaktio saattaa syntyä esimerkiksi, jos rakkaan läheisen kuolema tai ankara sairaus on äkillinen ja järkyttävä.  Se voi kehittyä myös, jos ihminen joutuu hengenvaaraan esimerkiksi raiskauksen tai muun väkivallan kohteena tai joutuu kokemaan jonkun laajemman katastrofin, eikä sen jälkeinen surutyö ole vienyt toipumiseen.

     Traumaattinen stressireaktio kehittyy yleisemmin pitkäaikaisessa piinassa. Sen tyypillisimpiä aiheuttajia ovat sodan omakohtaiset kauhukokemukset. Myös pitkäaikaisen väkivallan, kiusaamisen, insestin ym. voimakkaasti mieltä järkyttävien kokemusten kohteeksi joutuminen voi aiheuttaa tällaisen stressireaktion.

Äkillinen järkyttävä tapahtuma aiheuttaa aluksi sokin

Sokkireaktio on yleensä hetkellinen, mutta voi kestää tunteja, jopa päiviä. Siinä kauhun tunne valtaa mielen, ajatukset ovat sekasortoisia, looginen ajattelu vaikeutuu, jopa pysähtyy ja koko elimistön tila muuttuu kaoottiseksi. Sen seurauksena aivojen viestintäaineet, etenkin hermoimpulsseja aivosolusta toiseen siirtävät välittäjäaineet, hälyttävät lisämunuaiset aktivoitumaan äärimmilleen. Sen seurauksena stressihormonit (lähinnä adrenaliini ja kortisoli) suorastaan tulvivat verenkiertoon, mikä mm. piiskaa sydäntä maksimiinsa ja kiihdyttää hengitystä haukkomaan ilmaa sekä saa ihon kalpenemaan.

    Tässä tilassa ihminen saattaa kyetä toimimaan, mutta toiminta on enemmän vaistonvaraista kuin järjellisen ajattelun tulosta. Jotkut jähmettyvät paikoilleen tai pakenevat paniikissa. Monet etääntyvät todellisuudesta eivätkä ota uskoakseen tapahtunutta, vaan työntävät sen pois mielestä.

    Sydän saattaa siinä tilanteessa mennä hengenvaaralliseen rytmihäiriötilaan. Verenpaine sahaa yleensä edestakaisin, kunnes se jää tavallista korkeammalle tasolle.

Myös pitkäaikainen stressi voi aiheuttaa sokin, jos kriisitilanteet tulevat eteen sysäyksittäin. Sokkireaktio ilmenee silloin etenkin ensimmäisessä kriisitilanteessa. Tilanteen toistuessa henkilö ei välttämättä enää reagoi sokilla tai sokki on niin lievä, ettei sitä huomaa. Tässä mielessä ihmiset ovat kuitenkin hyvin eri lailla herkkiä. Tilanteessa, jossa toinen menee sokkiin, toinen välttyy siltä ja kykenee jopa toimimaan järkevästi. Esimerkiksi samat kauhutilanteet kokevista rintamasotilaista toisille kehittyy traumaattinen stressireaktio, toisille ei. Kuitenkin myös ilman sokkivaihetta toistuvat järkytykset voivat aiheuttaa psyykkisen trauman.

Sokkivaihetta seuraa reaktiovaihe

Riippumatta siitä, onko trauman aiheuttaja äkillinen vai pitkäaikainen, reaktiovaihe kestää yleensä vähintään kuukauden, joillakin jopa kuukausia.

    Reaktiovaihe on toipumisen suuntaa etsivää vaihetta, jolloin mieltä hallitsevat surun, epäuskon ja ihmettelyn tunteet. Reaktiovaiheen alussa jopa usean viikon ajan ihminen välttelee kohtaamasta tapahtunutta tosiasiaa. Vähitellen kuitenkin arkinen elämä saa mielessä yhä enemmän jalansijaa ja tunne-elämä tasoittuu sen verran, että henkilö kykenee käsittelemään tilannetta järkevästi. Masentuneisuus sekä psyykkinen kipu ja tuska kuitenkin ahdistavat ja tunteiden hallinta on vaikeaa.

    Vähitellen tapahtuman uskominen todeksi antaa mahdollisuuden palata reaaliaikaan ja oman jatkoelämän hahmotteluun. Aaltomaisesti tulevat tunnepurkaukset laukeavat kuitenkin helposti. Tapahtumien muistelu, valokuvat ym. esineet, tuoksut ja äänet, etenkin musiikki, herättävät vielä niin voimakkaita tunteita, että niitä täytyy ottaa aluksi vain pieninä annoksina. Reaktiovaiheen loppupuolella kipeät itkettävät tunnepurkaukset kuitenkin hieman harvenevat ja laimenevat, jolloin yhdessä elettyjen hyvien hetkien muisteluille jää mielessä enemmän tilaa.

    Elimistön fysiologiset ja biokemialliset reaktiot ovat traumaattisten kokemusten jälkeen eri henkilöillä aika samanlaiset. Yksilöllisistä eroista sekä ennen kaikkea koetun kriisin luonteesta kuitenkin riippuu, ovatko mielessä vellovat tunteet surun ja kaipauksen värittämiä vai vihan, katkeruuden ja koston ajatuksia trauman aiheuttajaa kohtaan. Kummatkin raastavat koko ihmistä.

    Ajan mittaan kuitenkin vihan katkeruuden ja koston ajatuksista on vaikeaa päästä eroon, jos tapahtumasta ei kykene vastapainoksi löytämään mitään positiivista. Negatiiviset tunteet syövät eniten ihmistä ja lykkäävät tai jopa estävät tehokkaasti lopullisen toipumisen.

Reaktiovaiheessa suru soi synkin sävelin ja paahtaa aivoja pyörittämällä samoja ajatuksia

Sokkivaiheen jälkeen surun murtama muistelee mennyttä ja kuvittelee tulevaisuuden lohdutonta elämää suurten tunnekuohujen vallassa. Elämä näyttää synkältä, motivaatio oman elämän jatkamiseenkin voi pahasti heikentyä joskus jopa sairastumisen aiheuttamaan kuolemaan tai itsemurhaan asti.

    Ajatukset askartelevat lähes jatkuvasti tapahtumassa ja sen syissä. Erilaiset tunteet vuorottelevat sen mukaan millaisia asioita pulpahtaa kulloinkin mieleen. Itku on herkässä, olo ärtyinen. Itkeminen helpottaakin oloa aina joksikin aikaa, sillä sen aikana alkaa aivoissa erittyä endorfiineja, noita hyvää mieltä tuovia sisäisiä morfiineja.

    Jotkut kokevat suuressa surussaan jopa ns. valehallusionaatioita, jolloin  menetetty läheinen tuntuu olevan läsnä jonkinlaisena hahmona, jonka kanssa voi jopa pitää yhteyttä.

    Etenkin alussa katumuksen, syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet painavat mieltä.  Surija saattaa tuntea tulleensa hylätyksi ja petetyksi. Turvattomuuden tunne ja huoli omasta tulevaisuudesta rasittaa mieltä.

    Pelko ja turvattomuus valtaavat mielen etenkin öisin. Iltaisin on vaikea nukahtaa ja uni katkeilee yön aikana. Päässä pyörivät ajatukset häiritsevät unta. Valvoessaan surija vatvoo mielessään, mikä on vienyt elämän tähän tilanteeseen, mitä olisit voinut tehdä toisin tilanteen välttämiseksi. Jäikö jotain tärkeää tekemättä.

    Myös unen laatu on huonontunut. Tuntuu siltä kuin nukkuisi vain koiranunta, kun syvänunen vaiheet ovat suuresti vähentyneet ja painajaisunet tulevat osaksi unennäkövaihetta.

    Herääminen aamulla on hidasta ja askareet tapahtuvat hitaasti ja konemaisesti. Uusia asioita on vaikea hahmottaa ja muistaa. Keskittymiskyky on heikko, mikä haittaa päivän toimia ja myös kesken toipumisen alkanutta työelämää.

    

Korjausvaihe on sopeutumista uuteen tilanteeseen ja johtaa yleensä toipumiseen

On onnellista, jos reaktiovaihe alkaa muuttua mahdollisimman pian korjausvaiheeksi.

Koska ihmisen useimmat sairaudet ovat psykosomaattisia, ts. aivojen tuottamia, niin korjauksessa keskeistä ovat psyykkiset toiminnat, mielen tervehtyminen.

    Tietenkin silloin, jos trauman aiheuttaja on esimerkiksi oma fyysinen vamma, on sen parantaminen mahdollisimman tehokkaalla hoidolla ensisijaista. Kaikissa tapauksissa toivo paranemisesta sekä toisten psyykkinen ja fyysinen tuki ovat tärkeä osa toipumista.

     Ihmiselle on ominaista, että elinsysteemit pyrkivät häiriöiden jälkeen jälleen tasapainoon. ”Aika parantaa haavat”.  Jos olosuhteet ovat normalisoituneet suotuisiksi, myös aktiivisen unohtamisen prosessit aivoissa lisäävät toipumisen mahdollisuutta. Vaikka esimerkiksi unissa kertaantuvat traumaattiset tapahtumat voivat tuntua jarruttavan toipumista, ne ovat välttämättömiä prosessoidessaan mieltä takaisin levolliseen järjestykseen. Siten riittävä uni vahvistaa psyykettä kohtaamaan mahdollisen uuden kriisin entistä voimakkaampana.

Toipumiselle ei ole vain yhtä mallia

Toipuminen on yksilöllistä eikä kukaan voi antaa jokaiselle kelpaavaa mallia siitä, miten surutyö olisi tehtävä niin, että suru lakkaa jäytämästä terveyttä ja muuttuu kaipaukseksi.

    Surutyö on surua aiheuttavan tapahtuman käsittelyä ja elämän suunnittelua eteenpäin. Se tapahtuu ennen kaikkea oman mielen työstämisellä, jossa realistinen ajatusten selkiinnyttäminen ja ohjaaminen miellyttäviin positiivisiin muistoihin ja asioihin sekä arkisiin askareisiin ovat avainasemassa. Suureksi avuksi siinä ovat ystävien myötätunto ja tuki. Esimerkiksi viranomaisten järjestämä kriisituki heti tapahtuman jälkeen voi myös olla monille hyödyksi. Jotkut haluavat kuitenkin surra yksin ja läheisempien kanssa.

Toipuminen edellyttää sopeutumista uuteen tilanteeseen

Toipumista auttavat myös samat koetut keinot kuin stressinhallinnassa yleensäkin.

Se on sopeutumista uuteen tilanteeseen, mitä prosessoivat pitkälti tiedostamattomat aivotoiminnat silloin, kun tunne-elämä rauhoittuu eivätkä uudet kriisit pääse niitä häiritsemään.

     Prosessia voi auttaa keventämällä arkisen elämän stressikuormaa ja sekä vaimentamalla elimistön stressireaktioiden vaikutusta. Ensiksi mainittu lähtee siitä, että kuunnellaan omia tuntemuksia ja vältetään liiallista stressiä aiheuttavia tilanteita sekä pyritään järjestämään ympäristö rentouttavaksi ja kaikin tavoin miellyttäväksi.    

    Omien stressireaktioiden vaimentamiseen on useita keinoja. Niitä ovat sekä henkiset että fyysisesti harrastukset ja työ, jotka sopivasti aktivoivat elimistöä. Yhtä tärkeä kuin sopiva rasitus on sen jälkeinen rentouttava lepo.

     Omien mieltymysten mukaan valitut henkiset harrastukset antavat muuta ajattelemista ja laajentavat elämänkatsomusta tuomalla siihen uusia vaikutteita.  Samaan päämäärään voi pyrkiä myös erilaisilla rentoutumista ja mielen tasapainoa edistävillä harjoitusmenetelmillä. Niistä jooga ja TM (transendenttinen mietiskely) rantautuivat ensimmäisinä meille. Myöhemmin niistä on etenkin Amerikassa kehitetty uusilla nimillä varustettuja ns. ”mindfullness – menetelmiä” (tietoinen läsnäolo), jotka mielestäni ovat samaa asiaa pantuna vain uuteen pakettiin uusien gurujen toimesta.  Näistä monet saavat suurta apua harjoittelemalla hengityksen tehostamista, lihasten rentouttamista sekä mielen pelkistämistä häiritsevistä ajatuksista. Usein asiaa auttaa sekin, että yleensä sitä tehdään ryhmissä.

      Koska mielen vaikutus koko kehon toimintaan ei ole pelkästään yksisuuntainen, saadaan myös fyysisillä toiminnoilla positiivinen vaikutus mieleen. Toisaalta lihaksiston, verenkierron ja hengityksen paraneminen fyysisellä harjoittelulla voimistaa koko kehoa niin, että niihin kohdistuva stressin vaikutus jää vaimeammaksi.  Siten liikunnan kaikki muodot ovat eduksi toipumiselle, etenkin kun niistä valitsee itselleen sopivimmat, eikä niitä suoriteta hampaat irvessä.

    Lääketieteellinen apu rauhoittavien ja unta parantavien lääkkeiden avulla voi aluksi olla monille tarpeellinen. Myöhemmin avuksi voidaan tarvita myös psykoterapiaa.

    Koska stressinhallintaa on käsitelty runsaasti mediassa ja itsekin olen kirjoittanut siitä laajasti kirjassani ”Jatkuvan onnentunteen harha”, jätän asian laajemman käsittelyn tässä tähän. Kirjaani on vielä saatavana Adlibris –nettikaupasta ja monista kirjastoista.

Toipuminen vie aikaa

Toipuminen edistyy yleensä niin, että henkilö alkaa kuukauden kuluttua olla jo työkykykyinen. On havaittu, että vaikka työhön palaaminen tuntuisi ensin hyvinkin vaikealta, työympäristön ja entisenlaisen sosiaalisen elämän antama päivärutiini ja toverien tuki on osoittautunut hyväksi nopeuttamalla toipumista. Jos näin ei ole, tilanne vaatii hoitoapua.  Joidenkin lääkäreiden mielestä toipumisen katsotaan epäonnistuneen, jos henkilö ei vuoden jälkeenkään kykene palaamaan normaaliin elämään.

     Mielestäni aikarajan vetäminen on kuitenkin vaikeaa, sillä tilanteet ja ihmiset ovat tässä mielessä hyvin erilaisia. Mitä suuremmat muutokset näkyvät aivorakenteissa, sitä pitempi on toipumisaika. Esimerkiksi useissa tapauksissa pitkäaikaisen sotimisen tai lapsena koetun insestin tai pedofilian jälkeen toipumisajat ovat todella pitkiä. Samoin ne voivat olla hyvin pitkiä myös rakkaan läheisen kuoleman tai vammautuisen jälkeen, etenkin jos ko. henkilö on joutunut väkivallan uhriksi.

    Tämäntapaiset kokemukset voivat jopa poistaa lopullisesti luottamuksen toisiin ihmisiin, eikä sureva pysty vapautumaan koston ja kaunan tunteista. Silloin traumasta toipuminen voi kestää kymmeniä vuosia tai siitä ei parane koskaan. Lopputuloksena saattaa olla myös mielisairaus, kuoleman aiheuttava fyysinen sairaus tai jopa itsemurha.

Surun aiheuttamat fyysiset sairaudet ovat psykosomaattisia

Välittömät vaikutukset traumaattisen tapahtuman jälkeen ilmenevät yleensä epämääräisinä rintakipuina, hengenahdistuksena, sydämen rytmihäiriöinä, pyörrytyksenä ja vatsavaivoina.

     Jos reagointi tapahtumaan ei ole kovin järkyttävä ja toipuminen alkaa kohtalaisen pian ja vaivat lähes loppuvat kuukaudessa tai parissa. Jos tapahtuma aiheuttaa psyykkisen trauman, verenkierron, hengityksen ja suolistonkin vaivat kestävät pitkään ja saattavat kehittyä krooniseksi. Silloin myös immuunijärjestelmän puolustusreaktiot heikkenevät niin, että erilaiset infektiot ja tulehdussairaudet tulevat rasittamaan jo muutenkin heikentynyttä terveyttä. Tällöin esimerkiksi iäkäs ihminen saattaa menehtyä keuhkokuumeeseen tai influenssaan.

     Tässä en aio käsitellä psykosomaattisia sairauksia tarkemmin. On kuitenkin syytä todeta, että koska ne aiheutuvat psyyken häiriöistä, niistä paraneminen voi edetä vain siinä tahdissa kuin psyyken tervehtyminen tapahtuu.

Toivotan kaikille surusta kärsiville jaksamista ja mahdollisimman nopeaa toipumista kriisistä.

”Elämä ilman kyyneliä on autiomaa ilman sadepisaraa” (esp. sananlasku).

”Ihmisenhän on opittava sieppaamaan ilonsa pienistä ja turhista, jotta hänen elämässään olisi makua” (Pentti Haanpää).