07.04.2017
Varhaisimmissa
stressitekijöiden tarkasteluissa haluttiin uupumukseen vievän stressin
aiheuttajille antaa pisteitä niiden rasittavuuden mukaan. Suurimmat pisteet siinä
annettiin rakkaan läheisen kuolemalle. Otan vain muutaman esimerkin. Aviopuolison
tai lapsen kuolema sai luokittelussa noin 120 pistettä. Sisaruksen kuolema
pisteytettiin 100:ksi. Mm. keskenmeno,
ystävän kuolema tai avioero antoi kukin pisteitä 55 - 75 välillä. Suunnilleen
saman verran stressipisteitä antoi myös oma sairastuminen tai vangituksi
joutuminen. Yllättävät taloudelliset menetykset toivat pisteitä 20 – 70 verran,
joista suurimmat arvot tulivat äkillisestä köyhtymisestä, kuten työpaikan
menetyksestä pitkittyneine seuraamuksineen.
Näiden
tutkijoiden mukaan, jos jollain henkilöllä pistemäärä saavuttaa 200 pisteen arvon
ilman riittävää toipumisaikaa, elimistön ylikierroksilla toimivat
stressireaktiot uuvuttavat koko elimistöä niin paljon, että henkilössä alkaa
ilmetä vakavia fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia. Ne ilmenevät mm. sydän ja
suolistosairauksina, verenpaineen nousuna, hermostuneisuutena, vastustuskyvyn
heikkenemisenä, unihäiriöinä, alakulona ja masentuneisuutena. Tällöin ns.
loppuun palaminen, burn out, alkaa olla lähellä.
Stressipisteytys voi antaa vihjeitä
myös omasta stressitasosta
Jonkinlainen pisteytys voi olla apuna
mietittäessä omaa stressitilannetta. Kovin tarkka menetelmä stressisairauksien
ennustamiseksi se ei voi kuitenkaan olla, sillä niin stressaavien tilanteiden erilaisuus
kuin yksilöiden erilainen stressiherkkyyskin voivat olla hyvin eriarvoisia.
Esimerkiksi kuoleman tai avioeron aiheuttaman surun määrä ja vaikutus
elimistöön riippuu ennen kaikkea tunnesiteen voimakkuudesta menetettyyn
henkilöön.
Tärkeää on myös se, missä iässä
ja millä tavalla elämänmuutos iskee. Nuoret aikuiset kestävät parhaiten
stressitilanteita ja toipuvat nopeammin kuin muut. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi
armeijan ikärakenteessa. Etenkin vanhalla iällä elimistön kyky on kovasti heikentynyt
ottamaan vastaan iskuja. Toisaalta elämä on opettanut ajan myötä paremmin
hallitsemaan stressaavia tilanteita. Myös jos järkyttävään tilanteeseen, kuten läheisen
kuolemaan, on voinut valmistautua, se on surijalle paljon helpompaa. Vastaavasti
läheisen äkkikuolemasta, etenkin jos sen joutuu kohtaamaan yllättävän onnettomuuden
tai itsemurhan seurauksena, on hyvin vaikea toipua.
Äärimmilleen stressaantuneiden aivojen
korkea aktiivisuus näkyy aivokuvauksissa ja aineenvaihdunnassa
Voisi
kuvitella, että eläminen järkyttävän tapahtuman jälkeen etenee kuin
hidastetussa filmissä, niin aivojen aineenvaihduntakin olisi tavallista
hitaampaa. Asia on kuitenkin päinvastoin. Silloin aineenvaihdunta on normaalia
korkeammalla tasolla, mikä johtuu tunteiden nostattamasta aivojen käytön
laaja-alaisuudesta. Normaalistikin aivojen energiankäyttö on suurempaa kuin
muissa elimissä. Aivojen paino on noin 2% ihmisen painosta, mutta
energia-aineenvaihdunta noin 20% kehon energian käytöstä. Etenkin akuutissa
surutyössä energian käyttö voi nousta huomattavasti sitäkin korkeammalle
tasolle. Se selittää osaltaan stressin aiheuttamaa makean nälkää, sillä aivot
käyttävät energia-aineenvaihduntaansa pelkästään veren glukoosia eli rypälesokeria,
joka täydentyy nopeimmin ravinnon eri sokereista ynnä muista hiilihydraateista.
Hyvä stressi, paha stressi, (post)traumaattinen
stressireaktio
Stressireaktiot
ovat sopeutumista lyhytaikaiseen ”taistele tai pakene tilanteeseen”. Stressi
pysyy hyvällä tasolla, kun stressaavat tilanteet eivät rasita psyykettä liikaa
ja tilanteesta selviytyy nopeasti. Kun sen jälkeen on tilaisuus rauhoittua ja
rentoutua sekä kerätä voimia seuraavaa koitosta varten, hyvät stressireaktiot
vain vahvistavat elimistöä kohtaamaan uusia haasteita entistä paremmin.
Henkiseen uupumukseen ja psykosomaattisiin
sairauksiin vievä stressi on ns. pahaa stressiä, jonka vaikutukset ilmenevät sekä
psyykkisenä huonovointisuutena että siitä johtuvina psykosomaattisina
sairauksina. Tila voi kehittyä jostain äkillisestä mieltä järkyttävästä
kokemuksesta tai se voi syntyä ikään kuin hiipimällä jokapäiväisten vaikeuksien
ja kovan rasituksen seurauksena, kun ei ole tarpeeksi aikaa rentoutumiseen.
Hyvin ankarasta ja kovasti mieltä
järkyttävästä tai toistuvasta stressitilanteesta on usein seurauksena ns. (post)traumaattinen stressireaktio. Se on
psyykkinen vaurio, jonka syvälle käyvät vaikutukset aiheuttavat aivoissa
pitkäaikaisia muutoksia, jotka heijastuvat koko kehoon aiheuttamalla ja
ylläpitämällä vakavia sairauksia eri elinjärjestelmissä. Aivoissa vaikutus
näkyy paitsi aivojen viestiaineiden joutumisena epätasapainoon pitkäksi ajaksi
sekä jonkin ajan kuluttua aivojen anatomisten rakenteiden muutoksina.
Tällaisesta rakenteita muuttavasta vauriosta toipuminen on erittäin vaikeaa ja
vaatii yleensä hoitoapua.
Traumaattinen stressireaktio saattaa syntyä
esimerkiksi, jos rakkaan läheisen kuolema tai ankara sairaus on äkillinen ja
järkyttävä. Se voi kehittyä myös, jos ihminen
joutuu hengenvaaraan esimerkiksi raiskauksen tai muun väkivallan kohteena tai joutuu
kokemaan jonkun laajemman katastrofin, eikä sen jälkeinen surutyö ole vienyt
toipumiseen.
Traumaattinen stressireaktio kehittyy yleisemmin
pitkäaikaisessa piinassa. Sen tyypillisimpiä aiheuttajia ovat sodan omakohtaiset
kauhukokemukset. Myös pitkäaikaisen väkivallan, kiusaamisen, insestin ym. voimakkaasti
mieltä järkyttävien kokemusten kohteeksi joutuminen voi aiheuttaa tällaisen stressireaktion.
Äkillinen järkyttävä tapahtuma
aiheuttaa aluksi sokin
Sokkireaktio
on yleensä hetkellinen, mutta voi kestää tunteja, jopa päiviä. Siinä kauhun
tunne valtaa mielen, ajatukset ovat sekasortoisia, looginen ajattelu vaikeutuu,
jopa pysähtyy ja koko elimistön tila muuttuu kaoottiseksi. Sen seurauksena aivojen
viestintäaineet, etenkin hermoimpulsseja aivosolusta toiseen siirtävät
välittäjäaineet, hälyttävät lisämunuaiset aktivoitumaan äärimmilleen. Sen
seurauksena stressihormonit (lähinnä adrenaliini ja kortisoli) suorastaan
tulvivat verenkiertoon, mikä mm. piiskaa sydäntä maksimiinsa ja kiihdyttää
hengitystä haukkomaan ilmaa sekä saa ihon kalpenemaan.
Tässä
tilassa ihminen saattaa kyetä toimimaan, mutta toiminta on enemmän
vaistonvaraista kuin järjellisen ajattelun tulosta. Jotkut jähmettyvät
paikoilleen tai pakenevat paniikissa. Monet etääntyvät todellisuudesta eivätkä
ota uskoakseen tapahtunutta, vaan työntävät sen pois mielestä.
Sydän saattaa siinä tilanteessa mennä hengenvaaralliseen
rytmihäiriötilaan. Verenpaine sahaa yleensä edestakaisin, kunnes se jää
tavallista korkeammalle tasolle.
Myös
pitkäaikainen stressi voi aiheuttaa sokin, jos kriisitilanteet tulevat eteen
sysäyksittäin. Sokkireaktio ilmenee silloin etenkin ensimmäisessä
kriisitilanteessa. Tilanteen toistuessa henkilö ei välttämättä enää reagoi
sokilla tai sokki on niin lievä, ettei sitä huomaa. Tässä mielessä ihmiset ovat
kuitenkin hyvin eri lailla herkkiä. Tilanteessa, jossa toinen menee sokkiin,
toinen välttyy siltä ja kykenee jopa toimimaan järkevästi. Esimerkiksi samat
kauhutilanteet kokevista rintamasotilaista toisille kehittyy traumaattinen
stressireaktio, toisille ei. Kuitenkin myös ilman sokkivaihetta toistuvat
järkytykset voivat aiheuttaa psyykkisen trauman.
Sokkivaihetta seuraa
reaktiovaihe
Riippumatta
siitä, onko trauman aiheuttaja äkillinen vai pitkäaikainen, reaktiovaihe kestää
yleensä vähintään kuukauden, joillakin jopa kuukausia.
Reaktiovaihe on toipumisen suuntaa etsivää vaihetta,
jolloin mieltä hallitsevat surun, epäuskon ja ihmettelyn tunteet. Reaktiovaiheen
alussa jopa usean viikon ajan ihminen välttelee kohtaamasta tapahtunutta
tosiasiaa. Vähitellen kuitenkin arkinen elämä saa mielessä yhä enemmän
jalansijaa ja tunne-elämä tasoittuu sen verran, että henkilö kykenee
käsittelemään tilannetta järkevästi. Masentuneisuus sekä psyykkinen kipu ja
tuska kuitenkin ahdistavat ja tunteiden hallinta on vaikeaa.
Vähitellen
tapahtuman uskominen todeksi antaa mahdollisuuden palata reaaliaikaan ja oman
jatkoelämän hahmotteluun. Aaltomaisesti tulevat tunnepurkaukset laukeavat kuitenkin
helposti. Tapahtumien muistelu, valokuvat ym. esineet, tuoksut ja äänet,
etenkin musiikki, herättävät vielä niin voimakkaita tunteita, että niitä täytyy
ottaa aluksi vain pieninä annoksina. Reaktiovaiheen loppupuolella kipeät itkettävät
tunnepurkaukset kuitenkin hieman harvenevat ja laimenevat, jolloin yhdessä
elettyjen hyvien hetkien muisteluille jää mielessä enemmän tilaa.
Elimistön fysiologiset ja biokemialliset
reaktiot ovat traumaattisten kokemusten jälkeen eri henkilöillä aika
samanlaiset. Yksilöllisistä eroista sekä ennen kaikkea koetun kriisin luonteesta
kuitenkin riippuu, ovatko mielessä vellovat tunteet surun ja kaipauksen värittämiä
vai vihan, katkeruuden ja koston ajatuksia trauman aiheuttajaa kohtaan.
Kummatkin raastavat koko ihmistä.
Ajan mittaan kuitenkin vihan katkeruuden ja
koston ajatuksista on vaikeaa päästä eroon, jos tapahtumasta ei kykene
vastapainoksi löytämään mitään positiivista. Negatiiviset tunteet syövät eniten
ihmistä ja lykkäävät tai jopa estävät tehokkaasti lopullisen toipumisen.
Reaktiovaiheessa suru soi synkin
sävelin ja paahtaa aivoja pyörittämällä samoja ajatuksia
Sokkivaiheen
jälkeen surun murtama muistelee mennyttä ja kuvittelee tulevaisuuden lohdutonta
elämää suurten tunnekuohujen vallassa. Elämä näyttää synkältä, motivaatio oman
elämän jatkamiseenkin voi pahasti heikentyä joskus jopa sairastumisen
aiheuttamaan kuolemaan tai itsemurhaan asti.
Ajatukset askartelevat lähes jatkuvasti
tapahtumassa ja sen syissä. Erilaiset tunteet vuorottelevat sen mukaan
millaisia asioita pulpahtaa kulloinkin mieleen. Itku on herkässä, olo ärtyinen.
Itkeminen helpottaakin oloa aina joksikin aikaa, sillä sen aikana alkaa
aivoissa erittyä endorfiineja, noita hyvää mieltä tuovia sisäisiä morfiineja.
Jotkut kokevat suuressa surussaan jopa ns.
valehallusionaatioita, jolloin menetetty
läheinen tuntuu olevan läsnä jonkinlaisena hahmona, jonka kanssa voi jopa pitää
yhteyttä.
Etenkin alussa katumuksen, syyllisyyden ja
riittämättömyyden tunteet painavat mieltä.
Surija saattaa tuntea tulleensa hylätyksi ja petetyksi. Turvattomuuden
tunne ja huoli omasta tulevaisuudesta rasittaa mieltä.
Pelko ja turvattomuus valtaavat mielen
etenkin öisin. Iltaisin on vaikea nukahtaa ja uni katkeilee yön aikana. Päässä
pyörivät ajatukset häiritsevät unta. Valvoessaan surija vatvoo mielessään, mikä
on vienyt elämän tähän tilanteeseen, mitä olisit voinut tehdä toisin tilanteen
välttämiseksi. Jäikö jotain tärkeää tekemättä.
Myös unen laatu on huonontunut. Tuntuu
siltä kuin nukkuisi vain koiranunta, kun syvänunen vaiheet ovat suuresti
vähentyneet ja painajaisunet tulevat osaksi unennäkövaihetta.
Herääminen aamulla on hidasta ja askareet
tapahtuvat hitaasti ja konemaisesti. Uusia asioita on vaikea hahmottaa ja
muistaa. Keskittymiskyky on heikko, mikä haittaa päivän toimia ja myös kesken
toipumisen alkanutta työelämää.
Korjausvaihe on sopeutumista uuteen
tilanteeseen ja johtaa yleensä toipumiseen
On
onnellista, jos reaktiovaihe alkaa muuttua mahdollisimman pian
korjausvaiheeksi.
Koska ihmisen
useimmat sairaudet ovat psykosomaattisia, ts. aivojen tuottamia, niin korjauksessa
keskeistä ovat psyykkiset toiminnat, mielen tervehtyminen.
Tietenkin silloin, jos trauman aiheuttaja on esimerkiksi
oma fyysinen vamma, on sen parantaminen mahdollisimman tehokkaalla hoidolla
ensisijaista. Kaikissa tapauksissa toivo paranemisesta sekä toisten psyykkinen ja
fyysinen tuki ovat tärkeä osa toipumista.
Ihmiselle on ominaista, että elinsysteemit
pyrkivät häiriöiden jälkeen jälleen tasapainoon. ”Aika parantaa haavat”. Jos olosuhteet ovat normalisoituneet
suotuisiksi, myös aktiivisen unohtamisen prosessit aivoissa lisäävät toipumisen
mahdollisuutta. Vaikka esimerkiksi unissa kertaantuvat traumaattiset tapahtumat
voivat tuntua jarruttavan toipumista, ne ovat välttämättömiä prosessoidessaan mieltä
takaisin levolliseen järjestykseen. Siten riittävä uni vahvistaa psyykettä
kohtaamaan mahdollisen uuden kriisin entistä voimakkaampana.
Toipumiselle ei ole vain yhtä mallia
Toipuminen
on yksilöllistä eikä kukaan voi antaa jokaiselle kelpaavaa mallia siitä, miten
surutyö olisi tehtävä niin, että suru lakkaa jäytämästä terveyttä ja muuttuu
kaipaukseksi.
Surutyö on surua aiheuttavan tapahtuman
käsittelyä ja elämän suunnittelua eteenpäin. Se tapahtuu ennen kaikkea oman
mielen työstämisellä, jossa realistinen ajatusten selkiinnyttäminen ja ohjaaminen
miellyttäviin positiivisiin muistoihin ja asioihin sekä arkisiin askareisiin
ovat avainasemassa. Suureksi avuksi siinä ovat ystävien myötätunto ja tuki.
Esimerkiksi viranomaisten järjestämä kriisituki heti tapahtuman jälkeen voi myös
olla monille hyödyksi. Jotkut haluavat kuitenkin surra yksin ja läheisempien
kanssa.
Toipuminen edellyttää sopeutumista
uuteen tilanteeseen
Toipumista
auttavat myös samat koetut keinot kuin stressinhallinnassa yleensäkin.
Se on
sopeutumista uuteen tilanteeseen, mitä prosessoivat pitkälti tiedostamattomat
aivotoiminnat silloin, kun tunne-elämä rauhoittuu eivätkä uudet kriisit pääse
niitä häiritsemään.
Prosessia voi auttaa keventämällä arkisen
elämän stressikuormaa ja sekä vaimentamalla elimistön stressireaktioiden
vaikutusta. Ensiksi mainittu lähtee siitä, että kuunnellaan omia tuntemuksia ja
vältetään liiallista stressiä aiheuttavia tilanteita sekä pyritään järjestämään
ympäristö rentouttavaksi ja kaikin tavoin miellyttäväksi.
Omien stressireaktioiden vaimentamiseen on
useita keinoja. Niitä ovat sekä henkiset että fyysisesti harrastukset ja työ,
jotka sopivasti aktivoivat elimistöä. Yhtä tärkeä kuin sopiva rasitus on sen
jälkeinen rentouttava lepo.
Omien
mieltymysten mukaan valitut henkiset harrastukset antavat muuta ajattelemista
ja laajentavat elämänkatsomusta tuomalla siihen uusia vaikutteita. Samaan päämäärään voi pyrkiä myös erilaisilla
rentoutumista ja mielen tasapainoa edistävillä harjoitusmenetelmillä. Niistä
jooga ja TM (transendenttinen mietiskely) rantautuivat ensimmäisinä meille.
Myöhemmin niistä on etenkin Amerikassa kehitetty uusilla nimillä varustettuja ns.
”mindfullness – menetelmiä” (tietoinen läsnäolo), jotka mielestäni ovat samaa asiaa pantuna vain
uuteen pakettiin uusien gurujen toimesta. Näistä monet saavat suurta apua
harjoittelemalla hengityksen tehostamista, lihasten rentouttamista sekä mielen
pelkistämistä häiritsevistä ajatuksista. Usein asiaa auttaa sekin, että yleensä
sitä tehdään ryhmissä.
Koska mielen vaikutus koko kehon
toimintaan ei ole pelkästään yksisuuntainen, saadaan myös fyysisillä
toiminnoilla positiivinen vaikutus mieleen. Toisaalta lihaksiston, verenkierron
ja hengityksen paraneminen fyysisellä harjoittelulla voimistaa koko kehoa niin,
että niihin kohdistuva stressin vaikutus jää vaimeammaksi. Siten liikunnan kaikki muodot ovat eduksi
toipumiselle, etenkin kun niistä valitsee itselleen sopivimmat, eikä niitä
suoriteta hampaat irvessä.
Lääketieteellinen apu rauhoittavien ja unta
parantavien lääkkeiden avulla voi aluksi olla monille tarpeellinen. Myöhemmin
avuksi voidaan tarvita myös psykoterapiaa.
Koska stressinhallintaa on käsitelty
runsaasti mediassa ja itsekin olen kirjoittanut siitä laajasti kirjassani ”Jatkuvan
onnentunteen harha”, jätän asian laajemman käsittelyn tässä tähän. Kirjaani on
vielä saatavana Adlibris –nettikaupasta ja monista kirjastoista.
Toipuminen vie aikaa
Toipuminen
edistyy yleensä niin, että henkilö alkaa kuukauden kuluttua olla jo työkykykyinen.
On havaittu, että vaikka työhön palaaminen tuntuisi ensin hyvinkin vaikealta,
työympäristön ja entisenlaisen sosiaalisen elämän antama päivärutiini ja
toverien tuki on osoittautunut hyväksi nopeuttamalla toipumista. Jos näin ei
ole, tilanne vaatii hoitoapua. Joidenkin
lääkäreiden mielestä toipumisen katsotaan epäonnistuneen, jos henkilö ei vuoden
jälkeenkään kykene palaamaan normaaliin elämään.
Mielestäni aikarajan vetäminen on kuitenkin
vaikeaa, sillä tilanteet ja ihmiset ovat tässä mielessä hyvin erilaisia. Mitä
suuremmat muutokset näkyvät aivorakenteissa, sitä pitempi on toipumisaika. Esimerkiksi
useissa tapauksissa pitkäaikaisen sotimisen tai lapsena koetun insestin tai
pedofilian jälkeen toipumisajat ovat todella pitkiä. Samoin ne voivat olla
hyvin pitkiä myös rakkaan läheisen kuoleman tai vammautuisen jälkeen, etenkin
jos ko. henkilö on joutunut väkivallan uhriksi.
Tämäntapaiset
kokemukset voivat jopa poistaa lopullisesti luottamuksen toisiin ihmisiin, eikä
sureva pysty vapautumaan koston ja kaunan tunteista. Silloin traumasta
toipuminen voi kestää kymmeniä vuosia tai siitä ei parane koskaan.
Lopputuloksena saattaa olla myös mielisairaus, kuoleman aiheuttava fyysinen
sairaus tai jopa itsemurha.
Surun aiheuttamat fyysiset
sairaudet ovat psykosomaattisia
Välittömät
vaikutukset traumaattisen tapahtuman jälkeen ilmenevät yleensä epämääräisinä
rintakipuina, hengenahdistuksena, sydämen rytmihäiriöinä, pyörrytyksenä ja
vatsavaivoina.
Jos reagointi tapahtumaan ei ole kovin
järkyttävä ja toipuminen alkaa kohtalaisen pian ja vaivat lähes loppuvat
kuukaudessa tai parissa. Jos tapahtuma aiheuttaa psyykkisen trauman,
verenkierron, hengityksen ja suolistonkin vaivat kestävät pitkään ja saattavat
kehittyä krooniseksi. Silloin myös immuunijärjestelmän puolustusreaktiot
heikkenevät niin, että erilaiset infektiot ja tulehdussairaudet tulevat
rasittamaan jo muutenkin heikentynyttä terveyttä. Tällöin esimerkiksi iäkäs
ihminen saattaa menehtyä keuhkokuumeeseen tai influenssaan.
Tässä en aio käsitellä psykosomaattisia
sairauksia tarkemmin. On kuitenkin syytä todeta, että koska ne aiheutuvat
psyyken häiriöistä, niistä paraneminen voi edetä vain siinä tahdissa kuin
psyyken tervehtyminen tapahtuu.
Toivotan
kaikille surusta kärsiville jaksamista ja mahdollisimman nopeaa toipumista
kriisistä.
”Elämä ilman kyyneliä on
autiomaa ilman sadepisaraa” (esp. sananlasku).
”Ihmisenhän on opittava
sieppaamaan ilonsa pienistä ja turhista, jotta hänen elämässään olisi makua”
(Pentti Haanpää).
Kiitos oikein hyvästä asiantuntevasta kirjoituksesta.
VastaaPoista