MISTÄ HYVYYS JA PAHUUS KUMPUAA

Rauno Tirri 3. 3. 2017

MISTÄ HYVYYS JA PAHUUS KUMPUAA

Kaksi edellistä kirjoitusta blogissani käsittelivät lähinnä raivokäyttäytymistä. Tässä kirjoituksessani haluan vielä jatkaa aiheen käsittelyä miettimällä hyvän ja pahan olemusta laajemmin.

Kirjoittamaan ryhtyessäni jäin pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin, onko leijonauros paha tappaessaan kohtaamansa vieraan naaraan pienet poikaset saadakseen sen jälkeen naaraan pariutumaan kanssaan, tai onko käärme paha pistäessään ihmistä jalkaan, samoin tiikeri saalistaessaan ihmisiä.

     Ihmisen mittapuun mukaan em. esimerkit ilmentävät helposti eläinten pahuutta. Ihminen arvottaa eläimet ja kasvitkin helposti hyviksi ja pahoiksi pelkästään sen mukaan, onko niistä hyötyä vai haittaa. Usein jäämme ajattelemaan myös vain välitöntä hyötyä, emmekä ota asiaa huomioon koko eliökunnan kannalta, jonka hyvinvoinnista ihminenkin on riippuvainen.

Itsekkyys on eliökunnan yleinen ominaisuus

Jos eläinyksilön itsekäs lajia säilyttävä toiminta nähdään pahuutena, käsitys on laajennettava koskemaan koko eliökuntaa. Kysymyksessähän on kaikkien eliöiden, niin bakteerien, kasvien kuin eläintenkin, ominaisuus toimia ympäristössään mahdollisimman menestyksekkäästi niiden perintötekijöiden antamien edellytysten mukaan. Toiminnoissaan ne ovat itsekkäitä eli pyrkivät kaikin mahdollisin keinoin päästä lisääntymään saadakseen oman geeniperintönsä jatkumaan ja menestymään. Itsekkyys niissä onkin siis oikeastaan ”geenien itsekkyyttä”.

    Kunkin eliölajin sisällä jokaisen yksilön kelpoisuus joutuu koko ajan ympäristön testaamaksi niin, että menestymistä ylläpitävät ja sitä edistävät muutokset perimässä jäävät elämään tulevissa sukupolvissa. Vastaavasti kelpoisuutta huonontavat muutokset karsiutuvat.

Luonto ei itsessään ole hyvä tai paha

Voidaan sanoa, että eliöt pyrkivät toimimaan ympäristössään tarkoituksenmukaisesti. Niissä itsessään ei siis ole hyvyyttä tai pahuutta, eikä rumuutta tai kauneuttakaan muuten kuin ihmisen moraali- ja kauneuskäsitysten läpi katsottuna. Laumaeläimillä, kuten esimerkiksi apinoilla ja susilla, on yhteisöissään myös tiettyjä käyttäytymissääntöjä, joita yksilöt joutuvat nuoruudesta alkaen opettelemaan. Ihmisen mittapuun mukaan ne muistuttavat meidän moraalisääntöjämme, joita yhteisön menestyksen edistämiseksi on ryhdyttävä opettelemaan jo lapsuudesta lähtien.

   

Perusteeltaan ihmisen tunteet ovat hyvin samanlaisia kuin muillakin kehittyneimmillä nisäkkäillä

Lemmikki- ja kotieläimissä voimme helpoimmin nähdä itseemme verrattavia tunteita, kuten kiintymystä, rakkautta, iloisuutta, rohkeutta, tyytyväisyyttä, kipua, pelkoa, kateutta, surua, tuskaa ja masennusta, sekä aggressiivisuutta joka voi ilmetä raivona ja taisteluna.  Ainostaan reaktioiden voimakkuudessa ja vivahteissa on eroa niin eläinlajien kuin saman lajin yksilöidenkin välillä. Eroja on myös siinä, minkälaisina ja miten voimakkaina tunteet tulevat näkyviin eri yksilöiden käyttäytymisessä.

    Nämä eläinten tunne-elämään ja käyttäytymiseen liittyvät ominaisuudet leimaamme oman moraalikäsityksemme mukaan helposti hyviksi tai pahoiksi. Asteikkomme ääripäissä näemme rakkautta ja vihaa. Kuitenkin pitkäaikaisena vihan tunne näkyy selvästi vain ihmisissä, joilla se voi johtaa lähes loppumattomaan vihanpitoon, kaunaan, toisten kiusaamiseen ja kaltoin kohteluun sekä jopa julmaan väkivaltaan ja kostoon.

Kysymyksiä ihmisen pahuudesta

Onko lapsi paha, kun hän lyö häneltä lelun siepannutta tarhakaveriaan hiekkalapiolla päähän? Onko teini-ikäinen paha, kun hän kiusattuna purkaa pahaa oloaan koulutovereihinsa väkivallalla? Onko sotilas paha kun hän tappaa rintamalla vastapuolen sotilaita, vai onko hän sitä vasta sitten kun hän tuomitsee ilman oikeudenkäyntiä vangin ammuttavaksi tai tappaa tahallaan siviilejä?

   Mielestäni nämä ovat hankalia kysymyksiä, joihin ihmisten elämäntilanteiden tarkastelullakaan ei ole helppo saada yksiselitteisiä vastauksia. Niissähän tullaan esimerkiksi kysymykseen siitä, missä kulkee toisaalta yksilön vastuu ja toisaalta yhteiskunnan järjestelmän vastuu. Viimeksi mainittu ottaa huomioon enemmän koko yhteisön edun ja voi jopa uhrata yksilöitä yhteisen hyvän saavuttamiseksi.

    Arvioitavaksi jää myös kysymys siitä, miten yksilöiden kasvuympäristö on vaikuttanut pahaan tekoon ja miten huumaavat aineet, tavallisuudesta poikkeavat synnynnäiset ominaisuudet tai psyykkiset poikkeavuudet (esim. psykopatia) ja sairaudet sekä niiden hoito otetaan huomioon arvioitaessa yksilön pahuutta ja vastuuta pahoista teoistaan.

Jo varhain keksittiin ottaa avuksi kirjoitettuja lakeja pahojen tekojen arviointiin

Meissä jokaisessa on elämänkokemustemme muokkaama oikeustaju oikeasta ja väärästä sekä sen mukainen käsitys yksilön hyvyydestä ja pahuudesta. Siten pahojen tekojen oikeudenmukaisesta rankaisemisesta jokaisella on oma mielipiteensä, jonka hän muodostaa katsomalla asiaa oman historiansa läpi. Tämän ihmiset tajusivat jo muinoin ja alkoivat laatia erilaisia kirjoitettuja lakeja helpottamaan ja yhdenmukaistamaan pahojen tekojen arviointia ja niistä määrättäviä rangaistuksia. Lakien avulla yhteisön etu voitiin turvata paremmin ja tasapuolisemmin. Lakien mukana yleinen kehitys on useimmilla kansoilla kulkenut, tosin mutkitellen ja vaivalloisesti, yksinvaltiudesta demokratian suuntaan. Näin yhteisöjen jäsenet ovat päässeet laajemmin vaikuttamaan siihen, minkälaisia lakeja laaditaan ja miten niitä tulkitaan.

Ihmisen itsekkyys usein näkymätöntä

Oman perintöaineksen suosiminen ilmenee monella tavalla myös ihmisissä. Tämä näkyy kiintymyksenä ja rakkautena omaa perhettä kohtaan, mikä laajennettuna tulee näkyviin yleensä myös sukulaisten suosimisena.

    ”Itsekäs rakkaus” ilmenee laajemminkin uhrautuvaisuutena ja auttamisena, jos siitä ajatellaan koituvan jotain kautta hyötyä itselle. Se näkyy myös etenkin samoja arvoja edistävien ihmisten auttamisena sekä yhteiskuntarauhaa häiritsevien huono-osaisten avustamisena ja ohjaamisena parempaan asemaan yhteisössä.

    Rakkaus voi olla myös sellaista pyyteetöntä hyvyyttä, jossa on vaikea huomata lainkaan itsekästä oman edun tavoittelua. Esimerkiksi tällaista voi nähdä ihmisen spontaanissa hengenpelastustoiminnassa tai vieraisiin kansakuntiin ulottuvassa hyväntekeväisyydessä, ns. humanitaarisessa avussa, joissa ihmiset rientävät apuun oman henkensä vaarantaen. Samanlainen hoivaava rakkaussuhde voi ihmisessä syntyä myös eläinmaailmaa ja koko luontoakin kohtaan. Tällainen kumpuaa elämää kunnioittavasta asenteesta, joka on muodostunut muiden ihmisten osoittamasta rakkaudesta ja monien positiivisten kokemusten yhteisvaikutuksesta. Tämäntapaista epäitsekästä käyttäytymistä, ns. altruismia, esiintyy myös eläinmaailmassa. Siitä huolimatta uskoisin sellaisen ihmisen tunteen ja käyttäytymisen perustuvan paljon enemmän otollisen kasvuympäristön vaikutukseen kuin henkilön biologisiin ominaisuuksiin.

Kieroutunut itsekkyys ilmenee alistamisena  

  

Ihmisen paha itsekkyys tulee näkyviin ennen kaikkea muiden henkisessä ja fyysisessä alistamisessa. Toisinaan etenkin pari- ja perhesuhteessa sortava itsekkyys voidaan peittää rakkauden kaapuun, vaikka tosiasiassa on kysymyksessä omistamisen halusta kumpuava mustasukkaisuus ja vallankäytön tarve.

    Alistamisen halu voi ehkä syntyä ihmisen taipumuksesta hierarkkiseen yhteiskuntajärjestykseen samaan tapaan kuin muillakin kädellisillä. Kuitenkin parhaimmillaan hierarkkinen järjestelmä pyrkii siihen, että yhteisön jäsenet tuntisivat sen oikeudenmukaisena ja tarpeellisena, jolloin se ei tuntuisikaan välttämättä alistamiselta, vääryydeltä tai pahuudelta. Pikemminkin se ymmärrettäisiin silloin tiettyjen, yleisesti hyväksyttyjen lakien ja moraalisääntöjen puitteissa tapahtuvaksi kilpailuksi kunkin yksilön tai ryhmän tyydyttävästä asemasta yhteisössä.  Joka tapauksessa siihen pitäisi sisältyä aina myös huolehtiminen heikoimmista, minkä demokraattinen järjestelmä parhaiten takaa, etenkin kun siinä otetaan huomioon myös uusien vähemmistöryhmien hyvinvointi.

Alistamisen monet muodot

Muita sortava pahuus ilmenee kiusaamisena, vihapuheina sekä fyysisenä alistamisena. Yksilötasolla se kumpuaa omasta pahanolon tunteesta, jota pyritään helpottamaan alistamalla ja sortamalla muita. Se näkyy selvästi jo pienissä lapsissa ja se onkin primitiivisin tapa nostaa omaa itsetuntoaan. Usein ihmiset purkavat pahaa oloaan myös koti- ja lemmikkieläimiin sekä jopa esineisiin.

    Ihmisessä oleva mahdollisuus aggressiivisuuteen voi monilla jäädä hallitsemattomaksi, jolloin se johtaa helposti erilaisiin väkivallantekoihin etenkin päihteiden käytön yhteydessä. Ne voivat johtaa spontaaniin tappavaan raivoreaktioon tai vihanpidosta suunniteltuun murhaan. Tästä olen kirjoittanut erillisen katsauksen.

    Pahimmillaan pahuus ilmenee aggressioon perustuvissa rikollisjärjestelmissä, jolloin väkivalta toteutuu suunniteltuina pahoinpitelyinä, murhina sekä terrorismina, valtiollisessa järjestelmässä jopa hyökkäyssotina. Taustalla rikollisorganisaatioiden jyrkän hierarkkisissa järjestelmissä on kysymys valtataistelusta, oman ryhmän menestymisestä, kunniasta sekä väkivaltaisesta kostosta.  Sen käyttövoimana on armottomuus ja väkivallalla ylläpidetty pelko.  

Historia on opettanut, että pahuus kiteytyy huippuunsa valtioterrorismissa

Jopa rikollisjärjestelmien toimintaa pahempana voidaan pitää ns. valtioterrorismia eli vallanpitäjien harjoittamaa väkivaltaa omia kansalaisiaan kohtaan. Myös se on hallitsemista väkivallan synnyttämän pelon avulla. Vallankäyttöön liittyvän urkintasysteemin avulla kuka tahansa voi joutua tapetuksi tai muun väkivallan kohteeksi.

    Pelosta seuraava epäluulo kaikkia, jopa omaisia, kohtaan sekä raa’an hallintokoneiston soluttautuminen kaikkialle vaientaa kriittiset puheet ja järjestäytyneet vastatoimet. Tätä tapahtui etenkin kommunistisissa maissa Stalinin ja mm. Maon aikana sekä Saksassa Hitlerin ollessa vallassa. Valitettavasti sitä ilmenee edelleenkin eri puolilla maailmaa.

   Tällaista pahuutta voidaan selittää kieroutuneen, psykopaattisen henkilön pääsyllä jonkin valtion johtoon. Sen jälkeen tämä diktaattoriksi pyrkivä karismaattinen johtaja lähtee ajamaan ideologisia tarkoitusperiään muokkaamalla hallinnostaan armottoman ja tehokkaan väkivaltakoneiston, jota hän hallinnoi ympärilleen keräämänsä uskollisten ja samanmielisten seuraajien avulla. Samaan aikaan tämä älykäs ja täysin empatiaan kykenemätön johtaja kiihottaa kansalaisiaan uskomaan häneen turvallisena maan isänä, joka tulee kukistamaan viholliset ja johtamaan oman kansakunnan lopulliseen voittoon ja onnellisuuteen. Avukseen hän järjestää laajan propagandakoneiston levittämään samaa sanomaa.

Aivopesulla voidaan muokata ihmisen tunne ja arvomaailmaa haluttuun suuntaan

Vaikka ihmisen tunne- ja arvomaailma on suurimmaksi osaksi kasvuympäristön muovaama, aivot eivät kuitenkaan lukkiudu lopullisesti muuttumattomiksi aikuistumisen myötä. Tosin iän karttuessa muutos ei käy enää yhtä helposti, mutta muovautuu helposti varsinkin jossain uudessa tiiviissä ryhmässä (esim. jengissä, lahkossa yms.) ryhmän identiteetin ja ajatusmaailman mukaiseksi.

    Ihmisen aivojen muovautuvuutta kuvastaa se, että muutoksia yksilön tai ryhmänkin tunne-elämässä, ajattelussa ja käyttäytymisessä voidaan saada aikaan melko lyhyessä ajassa käyttämällä apuna ns. aivopesua.

     Jo maailmansotien aikana aivopesua ruvettiin käyttämään propagandasodassa tai tietojen saamiseksi sotavangeilta.  Myöhemmin sitä on kohdistettu esimerkiksi siepattuihin vankeihin, joiden koko maailmankatsomus on aivopesulla saatu muuttumaan täysin vastakkaiseksi. Nykyään aivopesu on myös ”jalostettu” poliittiseksi propagandaksi, joka kohdistetaan niin oman maan kuin vieraiden maidenkin kansalaisiin.

Aivopesun tekniikka sortaa ihmisen tunnemaailman ja ajattelun

Aivopesun tekniikka perustui aluksi lähinnä väkivaltaiseen kidutukseen tai eristämiseen. Niistä eristäminen on osoittautunut tehokkaammaksi, etenkin kun siihen on keksitty liittää täydellinen aistinärsykkeiden poistaminen ympäristöstä. Se vie ihmisen muutamassa kymmenessä minuutissa hulluuden rajoille, jossa mieli muuttuu sekasortoiseksi ja erilaiset pelottavat hallusinaatiot heikentävät todellisuuden tajun. Jos aivopestävälle annetaan lisäksi mieltä sekoittavia hypnoottisia kemikaaleja, hän on hyvinkin altis ottamaan vastaan aivopesijöiden antamia suggestioita entisten käsitysten mielettömyydestä ja uusien ideoiden paremmuudesta. Siinä tilanteessa on helppo syöttää minkälaisia ajatuksia tahansa ja niihin liittyviä miellyttäviä onnentunteita.

     Kun käsittelyä toistetaan tarpeeksi monta kertaa, henkilön tunnemaailma ja maailmankuva alkavat todella muuttua haluttuun suuntaan.

    Aivopesun tehoa on kritisoitu sillä perusteella, että kidutuksesta välttyäkseen henkilö voi alkaa vain teeskennellä muuttuneensa. Näin voi ehkä tapahtuakin psyykkisesti hyvin vahvoilla henkilöillä, mutta nykyisin menetelmin aivopesun teho on kuitenkin yleisesti tunnustettu.

    Mielestäni ihmisen alttiutta suggestioon ja siihen perustuvaan aivopesuun todistaa myös koko kansanryhmiin ja jopa kansoihin kohdistuvan ja enimmäkseen valheisiin perustuvan propagandan tehokkuus. Se voi olla jonkin ryhmän, puolueen tai jopa valtion suorittamaa aivopesua, jonka tehon globaali sosiaalinen media nykyään tekee mahdolliseksi.

Kasvatuksen tavoitteena yhteiskuntajärjestystä tukeva tyytyväinen ihminen

Edellä mainittu laaja tunneskaala velloo enemmän tai vähemmän myös ihmisessä. Onneksi kasvaminen rakastavassa ja hyväksyvässä ympäristössä saa ihmisen tunnemaailman tasapainottumaan positiivisten tunteiden puolelle. On selvästi nähty, että vain rakastettu lapsi kykenee antamaan rakkautta ja myötätuntoa myöhemmin muille. Vastaavasti lasten laiminlyönti kostautuu seuraavalle sukupolvelle. Tämä voidaan nähdä myös eläimissä, erityisen selvästi se on osoitettu esimerkiksi apinoilla.

    Ihminen kykenee kuitenkin eläimiä paremmin laajan etuaivokuoren ansiosta opettelemalla negatiivisten tunteiden hillitsemistä ja purkautumista käyttäytymisessään. Valitettavasti törkeä ja väkivaltainen käyttäytyminen kyetään myös osaksi piilottamaan yksityiselämän taakse. Ilman uhrin esiintuloa parisuhde- ja perheväkivaltaan on ulkopuolisten vaikea puuttua muulloin kuin lastensuojelun nimissä.

    Negatiivisten tunteiden hallinnan opettelussa on ollut pitkä taival pienistä perhe- ja heimoyhteisöjen tavoista nyky-yhteiskunnan laki- ja moraalisääntöjen ohjaamaan ns. sivistyneeseen käyttäytymiseen. Kukin lukija voi itsekseen arvioida, miten hyvin tässä on onnistuttu. Minusta tilanne näyttää kuitenkin siltä, että tuskaisen hankala taival ei ole lainkaan loppuun kuljettu, etenkin kun olosuhteet muuttuvat nykymaailmassa kovin nopeaan tahtiin.

Kasvuympäristö avainasemassa

Mielestäni suurin haaste yhteiskunnalle onkin mahdollisimman hyvän kasvuympäristön järjestäminen jokaiselle lapselle ja nuorelle sekä sen jälkeen huolehtiminen siitä, ettei yksikään syrjäytyisi sivustakatsojaksi. Ottaen huomioon ihmisen itsekkyyden perusluonteen ja lasten yksilölliset erot sekä esimerkiksi perheiden erilaiset kulttuuriset taustat, se ei ole helppoa. Siihen on kuitenkin pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin, sillä on selvästi nähty, että pienenkin kansanosan pahoinvointi heijastuu meihin kaikkiin.

Eino Leino: Hymyilevä Apollo:

Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk’ ei aina se esille loista.

Kas, hymy jo puoli on hyvettä,

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,

siellä lähell’ on Jumalakin.

Otsikko tiedelehdestä:

Lahjan antaminen tuottaa useimmissa ihmisissä jopa enemmän mielihyvää kuin sen vastaanottaminen