RAIVOAMISESTA VIIHDETTÄ

Rauno Tirri 10.02.2017

RAIVOAMISESTA VIIHDETTÄ

Viimeksi kirjoitin lyhyen katsauksen aggression ilmenemiseen raivokäyttäytymisenä. Sen jälkeen luin sanomalehdestä, että Jyväskylään on avattu amerikkamaisen mallin mukaan raivoamishuone, jossa ihminen pääsee yksinäisyydessä purkamaan pahaa oloaan primitiivisellä raivolla. Raivoamisen kohteena on erilaiset käytöstä poistetut tavarat, kuten romuautot ja kodin kalusteet, joita erilaisilla astaloilla hakkaamalla voi purkaa aggressiotaan. Raivohuoneeseen voi viedä myös omia kaatopaikalle tarkoitettuja tavaroita, joihin voi kelvottomina kohdistaa raivonsa.

    Tällaista bisnestä pyörittävät paikan omistajat kertovat sen tuoman kokemuksen olevan viihdettä samaan tapaan kuin erilaiset ampumis- ja taistelupelit reaali- tai virtuaalimaailmassa.  

Aggressiivisuutta voi oppia säätelemään

Tekstin luettuani jäin miettimään Turun yliopistossa noin viiden vuosikymmenen takaisia prof. Kirsti Lagerspetzin suorittamia aggressiotutkimuksia hiirillä. Muistan hänen tutkimuksensa osoittaneen selvästi, että myös synnynnäisesti kiltit hiiret voitiin opettaa aggressiivisiksi antamalla niiden tapella niin heikon vastustajan kanssa, että ne selviytyivät tappelusta voittajina. Kerta kerran jälkeen niistä tuli aina vähän aggressiivisempia ja tappelunhalu jäi niihin pysyvästi, elleivät niitä voimakkaammat hiiret päässeet opettamaan niitä käyttäytymään jälleen siivosti. 

Hiiret ovat hiiriä ja ihmiset ihmisiä, sanoisi joku tähän. Vaikka suoria johtopäätöksiä eläintutkimuksista onkin monissa tapauksissa vaikea vetää, on voitu nähdä, että tunne-elämältään ihmiset ovat hyvin primitiivisiä. Lisäksi tiedetään, että tunteita säätelevät aivorakenteet ja käyttäytymistä säätelevät reaktiot aivoissa ovat hyvin samanlaisia kaikilla nisäkäillä. Siten sitä ovat myös käyttäytymismuodot. Suurimmat erot ovatkin tunteiden voimakkuudessa sekä eläinlajien välillä että saman lajin yksilöiden välillä. Esimerkiksi simpanssit ovat monin verroin aggressiivisempia kuin bonobot (kääpiösimpanssit), mutta kummankin lajin sisällä yksilöiden aggressiivisuudessa on hyvinkin suuria eroja.

 

Myös eri ihmisten synnynnäinen aggressiivisuus on erilainen, mutta siihen, ja etenkin sen ilmenemiseen käyttäytymisessä, vaikuttavat suuresti elinympäristön olosuhteet. Toisissa olosuhteissa aggressiivisuus lisääntyy, toisissa vähenee. Siis ihminen oppii kokemuksen kautta, milloin ei kannata päästellä toisia vahingoittavia tunteita valloilleen. Hän voi oppia myös purkamaan tunteitaan hyväksyttävällä tavalla, mistä edellisessä blogissani kirjoitin.

Tehdäänkö raivokäyttäytymisestä koukuttavaa viihdettä?

Nyt voi tietysti miettiä, eikö yksin raivoaminen ole juuri tällaista hyväksyttävää käyttäytymistä, joka ketään vahingoittamatta antaa ihmiselle adrenaliinin ja endorfiinin (”sisäinen morfiini”) tuottaman miellyttävän tunteen, ”pilven”, ts. samanlaisen tunteen kuin primitiivisen taistele tai pakene –tilanteen tai morfiinipistoksen jälkeen.

    

Näin moni ajatteleekin. Asiassa piilee kuitenkin vaara. Raivoamisen iloon, kuten muihinkin runsaasti endorfiinia tuottaviin kokemuksiin (esim. himoksi kehittynyt urheilu, avantouinti, erilaiset pelit jne.) voi ”jäädä koukkuun” eli addiktoitua. Endorfiinin vaikutus ei kuitenkaan ole pitkäaikainen. Sen seurauksena jo muutaman päivien jälkeen alkaa kaivata sitä lisää ja pian alkaa näkyä vieroitusoireita, kuten hermostuneisuutta, levottomuutta eli jonkinasteista alakuloa ja pahaa mieltä. Siksi urheilija lähtee kuin pakon sanelemana tietyin väliajoin treeneihin, aamu-uimari avantoon jne.

Jos raivohuoneen asiakas alkaa käydä raivoamassa toistuvasti eikä löydä muita yhtä nautinnollisia kokemuksia muualta, hänen käytökseensä iskostuu raivorektio luonnollisena pahanolon purkajana. Mielestäni tällöin on vaara, että reaktio voi laueta tavallista helpommin myös raivohuoneen ulkopuolella ja kohdistua myös toisiin ihmisiin tai eläimiin.

    Raivoviihde on tässä muodossa uusi asia, joten sen vaikutuksesta ei ole toistaiseksi näyttöä. Etenkin nykynuorten käyttäytymisestä saadusta kokemuksesta päätellen suhtaudun raivoamisen viihteellistämiseen esitetyllä tavalla kuitenkin melkoisella varauksella.  

”Jos tuolla jossain maailmankaikkeudessa on älykkäitä olentoja, niin miksi ne eivät ole tulleet tervehtimään meitä.”

”Koska ne ovat siihen liian älykkäitä.”

(Ursa)