PRIMITIIVISESTÄ RAIVOREAKTIOSTA ON NYKYIHMISELLE VAIN PELKKÄÄ HAITTAA

Rauno Tirri 06.02.2017

PRIMITIIVISESTÄ RAIVOREKTIOSTA ON NYKYIHMISELLE 

PELKKÄÄ HAITTAA

    Primitiivisissä heimoyhteisöisssä äkkinäiset vihanpurkaukset saattoivat elimistön kiihotustilaan, joka auttoi voittoon lyhytaikaisissa tappeluissa ja taisteluissa. Näin se saattoi olla hyödyksi oman reviirin suojelemisessa, eikä toisaalta haitannut liikaa pienen hierarkkisen yhteisön eloa.

Raivoreaktion fysiologinen perusta tunnetaan pääpiirteittäin

Reaktio alkaa aivojen voimakkaasta, laaja-alaisesta aktivoitumisesta ja sen herättämästä sähköpurkauksesta mantelitumakkeessa.  Sen seurauksena mm. suuret määrät adrenaliinia syöksähtää lisämunuaisesta verenkiertoon, mikä saa koko elimistön äärimmäisen tehokkaaseen taistelutilaan.

    Reaktio tunnetaan ”taistele tai pakene” –tilana. Se herää stressitilanteissa myös ilman primitiivireaktiota, mutta kun reaktio alkaa voimakkaalla raivonpurkauksella (sappi oikein kiehuu), tilanne johtaa hyökkäykseen ja raivoisaan vastarintaan. Pakeneminen ei tule kysymykseen ainakaan taistelun alkuvaiheessa, vaan mahdollisesti vasta paljon myöhemmin selkäsaunan uhatessa.

Ominaista reaktiolle on nopeus

Tietyt tilanteet herättävät primitiivireaktion muutamassa sekunnissa, jolloin tilannearviolle ei tahdo jäädä aikaa. Aivokuoren etuosasta lähtevä ”järjen ääni” pyrkii kuitenkin aina pehmentämään raivoa ja ohjaamaan sen järkevimpään toimintaan kussakin tilanteessa. Mitä voimakkaampi primitiivireaktio on, sitä vaikeampi järjen ääntä on kuulla ja hyökkäysreaktiota estää (sokea raivo).

    Vihanpurkauksen alkamiseen vaikuttavat paitsi tietty tilanne etenkin muistikuvat kohdatun tilanteen inhottavuudesta, ts. asia on voinut harmittaa jo kauan. Myös henkilössä sinä hetkenä huolien aikaansaama ärtymystila lisää herkkyyttä raivostumiselle.

Ihmiset erilaisia

Käytännössä on havaittu, että jotkut ihmiset raivostuvat muita herkemmin. Toisaalta joitain ihmisiä ei saa raivostumaan oikein millään. Pienillä lapsilla kiukunpurkaukset ovat hyvinkin tavallisia, ja niiden hillitsemisen opettelu onkin eräs kasvatuksen päätavoitteista, ts. pyritään saamaan ihmiset käyttäytymään sivistyneesti.

   Näyttääkin siltä, että pyrkimys ei ole turha. Itsehillintään voi oppia ja sitä täytyy opetella, jotta nykyisen muotoinen yhteiskuntarakenne voisi toimia. Opettelu tapahtuu parhaiten lasta rakastavassa ympäristössä. Ohjaajien tavoitteena on saada lapsi vähitellen huomaamaan, että raivoamisella hän ei pääse päämääräänsä. Tässä pehmeässä ja kannustavassa, ns. vapaassa kasvatuksessa, ei tule unohtaa myöskään rajojen asettamista lapsille ja nuorille.

Raivokäyttäytymistä korvaavat toiminnat tärkeitä

Nykyisessä yhteiskunnassa vaadittava aggressiivisten tunteiden hillitseminen saattaa tuoda padottua kiukkua ja harmia, joka hakee väyliä purkaa sitä jollain tavalla. Taistele tai pakene –reaktiota korvaakin ehkä parhaiten jokin fyysinen toiminta.

    Tätä osoittaa mielestäni yhä laajempi urheilun suosio. Pienillä lapsilla tärkeitä ovat erilaiset riemastuttavat leikit. Jumppasalit, lenkkipolut ja monenlaiset urheilutapahtumat innostavat aikuisia ihmisiä enenevässä määrin, ja ihmiset purkavat tunteitaan paitsi kentillä myös katsomoissa ja TV-äärellä hyppimällä, laulamalla ja huutamalla.

    Siten tärkeä osa urheilun merkitystä fyysisen kunnon kohottamisen lisäksi on myös tunteiden purkaminen hyväksyttävällä tavalla.

     Onneksi näyttää siltä, että aggression tunteita voi fyysisen rasituksen lisäksi purkaa myös monenlaisilla muilla yhteisöllisillä toiminnoilla. Niissä voidaan ottaa mittaa toisistaan sanan miekalla ja erilaisilla kulttuuritoiminnoilla tanssin, laulun, soiton ja taiteen monien alojen parissa.

Sanan miekka on kuitenkin kaksiteräinen

Tämä näkyy etenkin silloin kun sillä hyökätään törkeästi ja piilosta jotain ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan, kuten sosiaalisessa mediassa usein tapahtuu. Ärtymyksen purkaminen voi hetkellisesti helpottaa kirjoittajaa, mutta sen seuraukset voivat tehdä jopa paljon pahempaa jälkeä koko yhteisön tasolla kuin lyhyt kiukun purkaus koulussa, töissä tai kotona. Kaikissa tapauksissa raivon purkaus muihin on kuitenkin riskikäyttäytymistä, joka helposti eristää raivoajan (töistä potkut, puoliso heittää ulos jne.) ja jättää pahoja haavoja ympäristöön. Tilannetta pitäisi aina jälkeenpäin analysoida sekä itsetutkiskeluna että toisten kanssa, ja ennen kaikkea niiden kanssa, joihon raivo on kohdistunut. Onneksi lainsäätäjätkin ovat huomanneet haitat ja kieltäneet lailla paitsi fyysisen väkivallan myös kunnianloukkauksen ja vihapuheet.

Raivoreaktiota tutkitaan myös aivoista

Raivoamisen aivotoimintaa on nykyisin pyritty selvittämään modernein aivotutkimuksin. Tässä suuri edistysaskel on ollut DARPP-32 –geenin löytyminen. Geeni ohjaa aggressiota herättävän aivonosan kehitystä ja toimintaa. Tärkeä havainto on ollut se, että tämän geenin erään variantin omaavat henkilöt ovat muita herkempiä raivoamaan. He joutuvat siis tekemään muita enemmän töitä hillitäkseen itsensä vaikeissa tilanteissa.

   Jotkut kutsuvat geeniä väkivaltageeniksi tai jopa tappogeeniksi. Kun eräs amerikkalainen aivotutkija huomasi, että hänen suvussaan oli elänyt tappajayksilöitä, hän lähti selvittämään sukulaistensa geeniperimää. Geeni löytyi muutamilta suvun jäseniltä, joilla ilmenikin tavallista suurempaa herkkyyttä raivostumiseen. Tutkijalla itselläänkin oli se geeni, mikä oli yllätys hänelle, mutta ei kylläkään hänen vaimolleen. Itse hän kuitenkin totesi, että tässä näemme, kuinka geenin vaikutus riippuu myös ympäristöstä, ja niinpä geenistä huolimatta hänestä on tullut kunnioitettu tutkija, eikä tappaja.

    Vertailtaessa DARPP-32 -geenivariantin esiintyvyyttä, on havaittu, että eurooppalaisilla sitä esiintyy enemmän kuin afrikkalaisilla. Ilmeisesti Afrikasta lähteneille ryhmille on ollut siitä hyötyä, kun he olivat muinoin asettuneet uusille, ennestään tuntemattomille alueille. Käsitys saanee uutta vahvistusta, kun saadaan tuloksia myös maapallon muiden alueiden väestöistä.

Ihmisen käyttäytyminen ennalta arvaamatonta

Ihmisen käyttäytyminen on kuitenkin useiden kymmenien geenien ja niiden erilaisten varianttien säätelemä tapahtuma, johon ympäristötekijät pääsevät vaikuttamaan erityisesti sikiön, lapsen ja nuoren kehityksen aikana. Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta syntyy yksilöllinen persoonallisuus, josta kumpuaa myös yksilöllinen käyttäytymiskuvio, joka sekään ei ole stabiili, vaan muuttuu iän ja ympäristön mukana koko elämän ajan.

    Käyttäytymisen eräänä osana on siis myös raivoreaktio. Sekin on ilmeisesti useiden geenien ja aivojen monimutkaisten säätelyjärjestelmien ohjaama tunne ja siitä nouseva käyttäytymismuoto. Aggressioon ja sen tukahduttamiseen liittyy myös mahdollisuus vihan tunteisiin. Tähän aiheeseen yritän palata myöhemmin.

Kaksi kemistiä meni oluelle. Toinen tilasi isotoopin.

Toinen mietti hetken ja pyysi samanlaisen, mutta puoliintuneena.