Kivikauden ihminen sai
ravinnostaan paljon kuituja
Kivikauden ihminen söi pääasiassa kasvisruokaa. Siinä
käsitti suurimmaksi osaksi siemeniä, juurakoita, marjoja ja hedelmiä, joita hän
keräsi joko suoraan luonnosta suuhunsa tai kypsensi niitä nuotiossa. Liharuokaa
hän sai pääasiassa pikkueläimistä, kuten hyönteisistä, nilviäisistä, kaloista,
matelijoista. Vain pieni osa tuli isompien eläinten metsästyksestä. Eläimet syötiin
sisäelimiä myöten ja mitä ei syöty, käytettiin tarvekaluihin.
Kivikauden ihmisen
ravinto oli siis hyvin kasvispitoista. Asian ovat varmistaneet muinaisten
ihmisten ulostefossiileista äskettäin tehdyt määritykset. Niiden sisältämät kuitumäärät
ovat yllättävästi 5 -10 kertaa suuremmat kuin nykyihmisellä.
Nykyään monet ovat
innostuneet noudattamaan kivikauden ihmisen ravintosisältöä, ns. paleodieettiä. Siinä vaiheessa kun ideaa tällaisesta dieetistä
alettiin levittää, muinaisten ihmisten ravinnon uskottiin koostuneen suuressa
määrin liharuuasta. Ajateltiin, että vasta maanviljelyn myötä ihminen sai
ravintoonsa enemmän kasvisruokaa ja sen mukana aivan liikaa hiilihydraatteja. Sen
vuoksi alkuperäisessä dieetissä korostuu proteiinien ja rasvojen suuri osuus.
Uusien tutkimusten valossa paleodieettiä pitäisi kuitenkin toteuttaa siten,
että se sisältäisi paljon enemmän kasvisruokaa, jossa olisi runsaasti kuituja
ja riittävästi myös hiilihydraatteja edistämään rasvojen täydellistä palamista.
Suolistobakteerien
merkitys terveydelle on luultua paljon suurempi
Suolistobakteerien
tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille ja bakteerien vaatimaa kuituaineksen suurta
määrää on alettu ymmärtää vasta viime aikoina. Suolisto sisältää suurimman
hermosolumäärän keskushermoston ulkopuolella, joten jotkut tutkijat pitävät
suolen hermostoa aivojen osana. Suoliston hermosolut toisaalta välittävät aivojen
antamia toimintaohjeita suolistoon, toisaalta ne lähettävät tietoa aivoihin
suoliston tilasta.
Toiminnassa oleellisena
osana ovat myös suolistobakteerien tuottamat ravinto- ja viestiaineet. Ne ovat
oleellinen osa suoliston toiminnan säätelyä, mutta suolistobakteereilla näyttää
olevan vaikutusta aivotoimintaan laajemminkin, jopa käyttäytymiseen. Ei siis
turhaan sanota, että armeija marssii vatsallaan.
Suolistobakteerien merkityksen ymmärtäminen on johtanut jo nyt suolistosairauksien
uudenlaisiin hoitokäytäntöihin. Erityisesti ulostesiirrot terveistä ihmisistä erilaisia
suolistosairauksista kärsiville ovat osoittautuneet tehokkaaksi hoitokeinoksi.
Yllättäen näistä hoidoista on havaittu olevan apua myös liikalihavuuteen ja masennukseen,
joissa aivotoiminta on keskeinen vaikuttaja.
Energia-aineenvaihdunnassa
verensokerin säätely on avainasemassa
Aivot ja lihakset käyttävät energialähteenään normaalisti
lähes yksinomaan rypälesokeria eli glukoosia.
Sitä ne saavat suoraan verenkierrosta. Lihakset voivat lisäksi käyttää myös lihassoluissa olevaa energiavarastoa, joka on glykogeenia eli eläintärkkelystä.
Juuri etenkin aivotoiminnan kannalta verensokerin
säätely melko kapealla vaihtelutasolla onkin elintärkeä. Glukoositason säätely
on hermoston ja usean hormonin ylläpitämä tapahtuma, jossa keskeinen tekijä on insuliini. Sen toimesta glukoosi
kulkeutuu verestä solujen sisään, jossa sitä käytetään solujen ”energiamyllyn polttoaineena”. Toisaalta insuliini siirtää myös glukoosin ylimäärän
varastoitavaksi glykogeenina maksaan ja lihaksiin sekä rasvana sidekudossoluihin
(varastorasva).
Säätely on siis glukoosin siirtelyä suolesta vereen sekä verestä soluille energiapolttoon tai varastoihin. ja taas tarpeen mukaan em. energiavarastoista takaisin vereen.
Ykensyönti ja ravinnon yksipuolinen
koostumus rasittavat pahasti verensokerin säätelyä
Veren glukoositason säätely alkaa jo siitä, kun ravinnosta
tulevat hiilihydraatit, rasvat ja proteiinit hajoavat ruuansulatuksessa
sokereiksi, rasvahapoiksi ja aminohapoiksi.
Vereen imeydyttyään vain rypälesokeri glukoosi kelpaa sellaisenaan kaikkien solujen
energia-aineenvaihduntaan. Muut imeytyneet ravintoaineet joutuvat
prosessoitavaksi maksassa. Näin tapahtuu siis myös muille sokereille, jopa
hedelmäsokerille eli fruktoosille.
Säätely toimii
niin, että kun glukoositaso nousee aterian jälkeen ja ylimäärä glukoosista siirtyy
em. varastoihin.
Veren sokerin aletessa niistä otetaan käyttöön
ensin glykogeenivarastot maksasta ja lihaksista. Varastorasva otetaan käyttöön
vasta tunteja kestävän lihasrasituksen jälkeen, kun muut energiavarastot ovat jo
tyhjenemässä.
Etenkin lihomiseen johtava ravinnon määrä voi johtaa verensokerin säätelyjärjestelmän häiriintymiseen, niin että veren glukoositaso on jatkuvasti normaalia korkeammalla. Erityisesti runsas sisälmysrasvan kertyminen voi aiheuttaa joillekin vähitellen aineenvaihduntahäiriön ja lopulta kakkostyypin diabeteksen.
Runsas hiilihydraattipitoinen ravinto on karppajien mielestä syyllinen tähän. Yleinen terveysviranomaisten käsitys on kuitenkin se, että tässä diabetestyypissä ilmenevä insuliinin teheon heikkeneminen on monen tekijän yhteisvaikutusta.
Etenkin
pitkäaikaisen ja runsaan alkoholinkäytön myötä rasvaa voi kerääntyä maksaan
niin runsaasti, että tästä elintärkeästä elimestä voi kehittyä haitallinen rasvamaksa
ja edelleen jopa parantumaton maksakirroosi.
Ravinnon proteiineista
saadut aminohapot käytetään kudosten uusimiseen
Vereen imeytyneitä aminohappoja
tarvitsevat kaikki solut, sillä ne ovat soluissa muodostuvien proteiinien välttämättömiä
rakennuspalikoita. Proteiinituotteita ovat entsyymit sekä solujen ja kudosten
rakenneproteiinit. Aminohappojen ylimäärä ei kuitenkaan mene hukkaan, vaan
solut pystyvät käyttämään sen glukoosin tavoin solujen energialähteenä.
Elimistössä ei ole aminohapoille varsinaisia
varastoja. Siksi niitä täytyy saada ravinnosta solujen rakenneaineiksi jatkuvasti.
Päivittäinen tarve aikuisella ihmisellä on normaalisti 70 - 100 g.
Aminohappojen puutteessa elimistö ei
kuitenkaan joudu heti paniikkitilaan, sillä se kykenee korvaamaan puutteen
hajottamalla omia kudoksiaan. Se näkyy laihtumisena, ts. kudosten, etenkin
lihasmassan, vähenemisenä. Laihtumisella on kuitenkin rajansa.
Muihin
energialähteisiin verrattuna rasvat sisältävät energiaa lähes kaksinkertaisen
määrän
Rasvat hajoavat elimistössä rasvahapoiksi ja glyseroliksi.
Nämä hajoamistuotteet pilkkoutuvat maksassa niin, että ne kelpaavat solujen energia-aineenvaihduntaan.
Hiilihydraattien puutteessa rasvahappojen
täydellinen ”palaminen” soluissa kuitenkin heikentyy. Tällöin niistä muodostuu ketoaineita, joita kutsutaan myös
nälkähapoiksi.
Ketoaineet ovat voimakkaan hajuisia aineita,
joita erittyy myös paastoavan henkilön virtsaan, hengitykseen ja ihon läpi
ympäristöön. Vastaava tila elimistössä muodostuu myös tiukasti karppaajilla eli
hienommin sanottuna ketogeenista dieettiä noudattavilla. Diabeetikoilla voi
insuliinin puutteessa kertyä ketoaineita niin runsaasti, että siitä seuraa vaarallinen
ketoasidoosi eli happomyrkytys.
Tutkimukset ovat
osoittaneet, että ketoaineet voivat energialähteenä kyllä korvata glukoosia,
mutta etenkin hermosoluissa vain puolittain. Aivosolujen joutuessa
pitkäaikaiseen hiilihydraattien niukkuuteen voi ketoaineiden ”palaminen”
kuitenkin vähitellen tehostua. Enimmillään ketoaineet voivat silloin tuottaa 80
prosenttia aivojen koko energiankulutuksesta.
Omega-rasvahapot ovat
erityisasemassa
Rasvahapoista vain omega-rasvahapot kelpaavat sellaisenaan soluille.
Toisaalta monet niistä ovat välttämättömiä solukalvojen rakennusaineita, toisaalta niistä
muodostuu monia solujen toimintaa sääteleviä viestiaineita, kuten prostaglandiineja.
Sopivimmat
välttämättömät omega-rasvahapot ihminen saa kaloista ym meren eläimistä sekä monien kasvien
siemenistä.
Koska monet lukijani ovat kehottaneet minua esittämään
asiani edellisiä pienempinä paketteina, lopetan tämän kirjoituksen tähän ja
jatkan mahdollisesti aiheesta myöhemmin enemmän käytännön kannalta tarkasteltuna.
Tässä vaiheessa toivotan kaikille tekstieni lukijoille
Oikein Hyvää Joulua ja
Onnellista Uutta Vuotta 2019
Syödään joulun antimia nautiskellen, mutta mässäilemättä,
kuten Marttilan vanhakansakin hauskasti kehottaa:
”Kosk siin sit terve ehtii ol,
ko kol kertta päiväs ittes kippiäks syä.”
Rauno Tirri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti