RYPSIÖLJY JA OLIIVIÖLJY TAPPELI - KUMPI VOITTI

Kiistely ja epävarmuus eri kasviöljyjen paremmuudesta terveydelle on käynyt vilkkaana jo pitkään. Etenkin rypsiöljyn ja oliiviöljyn paremmuudesta taitetaan peistä. Enimmäkseen asiassa on kiinnitetty huomio eri öljyjen omega-3 ja omega-6-rasvahappoihin. Näitä ihmisen elimistö ei kykene itse tuottamaan, joten niitä on välttämättä saatava ravinnosta. Tärkeä öljyjen laatukriteeri onkin nimenomaan näiden kahden rasvahapon keskinäinen määräsuhde, ts. niiden määrällinen tasapaino ravinnossa.

Kahden välttämättömän rasvahapon pitoisuus keskimäärin eri kasviöljyissä g:na per 100g

(kasvilajista ja öljyn valmistuksesta riippuen rasvahappojen pitoisuuksissa on suuria eroja)                          

                     

pellavaöljy    soijaöljy        rypsiöljy       oliiviöljy

                                                                

alfalinoleenihappo, ALA                60g                7g                  11g                0,5g

(on omega-3 –rasvahappo. Siitä

syntyy EPA ja DHA, jotka

vaikuttavat elimistössä

hormonien tavoin)

linolihappo, LA                                          15                  52g                22g                10g

(on omega-6 -rasvahappo, josta

syntyy arakidonihappoa

ja niistä edelleen monia hormonin

kaltaisia aineita, kuten prostaglandiineja)

-          EPA = eikosapentaeenihappo

-          DHA = dodekaheksaeenihappo

Ideaalitapauksessa omega-3:n ja omega-6:n suhteen ravinnossa on arvioitu olevan vähintään 2:1 . Siten omega-3:a pitäisi saada ravinnosta kaksinkertainen määrä omega-6:een verrattuna.

    Tasapainoa ajatellen pellavaöljyssä suhde on omega-3:n hyväksi jopa yli suosituksen eli noin 4:1, joten tässä suhteessa se on paras näistä. Pellavaöljy ei kuitenkaan kestä kuumentamista, joten sen käyttö on vähäistä. Monien mielestä se ei myöskään maistu hyvältä. Lisäksi se härskiintyy helposti pahanhajuiseksi (vrt. pellavaöljymaalit). Kasvaessaan pellava kerää siemeniinsä maaperästä tavallista runsaammin myrkyllistä kadmiumia, mikä saa monet karttamaan myös öljyä, vaikka tätä raskasmetallia ei siemenistä eristetyssä öljyssä olekaan.

Muista kasviöljyistä omega-3:a on suhteellisesti eniten rypsiöljyssä. Sen sijaan oliiviöljyssä omega-3:a on erittäin vähän, joten kahden em. rasvahapon tasapaino on oliiviöljyssä erittäin huono.

Niinpä pelkästään näiden kahden tärkeimmän rasvahapon tasapainoa tarkasteltaessa rypsiöljy päihittää kovimman kilpakumppaninsa oliiviöljyn. Kuitenkin ravitsemuksen ideaalitulokseen pääsemiseksi kummatkin tarvitsevat omega-3-rasvahappojen osalta täydennystä eläinrasvoista.

Tasalämpöisten eläinten rasva on huono omega-rasvahappojen täydentäjä

Kotieläinten, kuten riistaeläintenkin, rasvat sisältävät enimmäkseen kovia rasvoja, jotka koostuvat suurimmaksi osaksi tyydyttyneistä rasvahapoista (kovimmissa niitä on enemmän kuin pehmeissä). Pehmeässä voissakin omega-3:a ja omega-6:a on yhteensä vain runsaan prosentin verran. Kovia rasvoja elimistö käyttääkin lähinnä energian tuottamiseen.

Kotieläimistä paras rasvakoostumus on kanassa ja etenkin sen munassa. Munien rasvakoostumusta on saatu entistä paremmin ihmiselle sopivaksi lisäämällä rehuun pellavansiemeniä. Tällaisella spesiaaliruokinnalla on ns. omega-munissa saatu etenkin EPAN pitoisuus korkeaksi.

Vaihtolämpöiset vesi-eläimet parhaita omeg3:n lähteitä

Parhaimmat kasviöljyjä täydentävät rasvahapot saadaankin kalasta ja muista vaihtolämpöisistä vesieläimistä. Esimerkiksi kalojen monityydyttyneet rasvahapot ovat suurimmaksi osaksi omega-3-rasvahappoja.

     Tärkeä etu kalassa on myös se, että sen rasvassa omega-3-rasvahapot ovat jo valmiiksi aktiivisia muotoja eli EPA- ja DHA-rasvahappoja. Vastaavasti omega-6 on arakidonihappoa. Ne ovat siis jo valmiiksi niissä muodoissa, jonkalaiseksi kasviöljyissä olevan omega-3:n ja omega 6:n pitää elimistössä ensin muokkautua. On esitetty epäilyä siitä, että nämä muokkautumisreaktiot eivät tapahdu riittävän tehokkaasti, eivät etenkään ikääntyneillä ihmisillä.

    Suositusten mukaan tämän kasviöljyjen jättämän puutoksen poistaa parhaiten yksi tai kaksi kala-ateriaa viikossa. Kaloista eristettyjen kalaöljyjen nauttimisessa lisäravinteena kannattaa olla tarkkana, sillä niiden laatu vaihtelee erittäin paljon. Lisäksi niiden nauttimisessa on otettava huomioon mahdollinen lääkitys, etenkin yhteisvaikutus verenohennuslääkkeiden kanssa. 

Uutta kritiikkiä kasviöljyistä

Aivan viime aikoina eräät suoliston toimintaa tutkivat lääkärit ovat esittäneet mahdollisuuden, että runsaasti käytetystä kasviöljystä saamme liikaa linolihappoa. He epäilevät, että sen suuri pitoisuus ruuassa olisi ainakin osasyyllinen viime aikoina lisääntyneeseen suolen sisäpinnan tulehtumiseen. Erityisesti he syyllistävät rypsiöljyä, jossa linolihappoa on oliiviöljyyn verrattuna kaksinkertainen määrä. Pätevää, tutkimuksiin perustuvaa näyttöä tällaisesta vaikutuksesta ei toistaiseksi kuitenkaan ole.  

Oliiviöljy lyömässä pöytään uuden valttikortin, yhdisteen nimeltä oleokantaali

Tämän aineen löysivät amerikkalaiset tutkijat runsas kymmenen vuotta sitten. He eristivät raakapuristetusta ekstraneitsytoliiviöljystä yhdisteen, jolle antoivat nimen oleocantal  (lat. oleo < oliivi, cant < polttava). Suomeksi nimi on väännetty muotoon oleokantaali.

   Tutkijoita kiinnosti aine, joka kylmäpuristetussa oliiviöljyssä aiheuttaa polttavan tunteen kurkussa. He havaitsivat myös sen, että tämä polttava aine väheni jyrkästi öljyä prosessoitaessa.

    Kemiallisissa enalyyseissä he selvittivät aineen rakenteen ja totesivat, että se on hyvä antioksidantti eli siis yhdiste, joka suojaa solurakenteita hapettumiselta. Sen jälkeen aine alkoi kiinnostaa monia muitakin tutkijoita.

    Kun ainetta on tutkittu ihmisestä eristetyillä soluilla,  sen on huomattu vaikuttavan monella tavalla. Yllättävin löytö ehkä on ollut oleokantaalin tulehdusreaktioita hillitsevä vaikutus, jonka mekanismi on samanlainen kuin tulehduskipulääkkeillä (esim. Burana).  Niiden tavoin oleokantaali ehkäisee syklo-oksygenaasin toimintaa. Tämä on entsyymi, jota tarvitaan tulehdusreaktioissa toimivien yhdisteiden tuottamisessa ihmisen elimistössä.

    Näin oleokantaali mm. estää veren liiallista hyytymistaipumusta ja siten vähentää sydän- ja aivoinfarktin riskiä. Aineella on saatu myös viitteitä siitä, että jatkuva käyttö voisi alentaa veren kolesterolitasoa.

    Lisäksi oleokantaalin on osoitettu ehkäisevän eristettyjen syöpäsolujen toimintaa.

Aine näyttää vaikuttavan näiden solujen solulimassa oleviin pieniin rakkuloihin, lysosomeihin niin, että niistä purkautuu solua tuhoavia entsyymejä, jotka tappavat syöpäsolut.  Samoilla annoksilla käsiteltynä terveet eristetyt solut säilyvät elossa.

    Kiinnostava tulos oleokantaalin vaikutuksista on myös se, että se muuttaa aivojen tau-proteiineja sellaiseen muotoon, että niistä ei synny plakkeja, aivokovettumia. Siten kysymyksessä voisi olla aine, joka ehkäisee Alzheimerin taudin kehittymistä.

Yllä mainitut tulokset on toistaiseksi saatu laboratoriokokeista. Siksi ruuassa nautittujen oliivien tai oliiviöljyn mukana tulevat mahdolliset oleokantaalin terveysvaikutukset jäävät toistaiseksi vain oletusten varaan.  Vasta uudet koko ihmisellä tehdyt ravintotutkimukset voivat selvittää, minkälaisesta aineesta on kysymys.

Yhteenveto

On valitettavasti todettava, että tutkimustulokset omegarasvahappojen osalta ovat toistaiseksi aika keskeneräisiä. Niiden merkitys nimenomaan ihmisen ravinnossa on hyvin vaikea tutkimusalue, mutta siitä huolimatta niitä koskeva selvittely jatkuu edelleen hyvin intensiivisesti.

    Kun arvioin oliiviöljyn ja rypsiöljyn tappelun tulosta, en panisi kumpaakaan voittajaksi. Vasta aika näyttää esimerkiksi sen, miten suuri terveydellinen vaikutus esimerkiksi oleokantaalilla on. Sitäpaitsi emme voi olla toistaiseksi lainkaan varmoja siitä, etteikö muistakin kylmäpuristetuista kasviöljyistä voisi löytyä oleokantaalia tai joitain muita sen kaltaista aineita, jotka edistäisivät terveenä pysymistä. Siksi kasviöljyistäkin olisi parasta käyttää erilaisia öljyjä ja todennäköisesti vielä mieluimmin mahdollisimman vähän puhdistetussa muodossa.

Voidaan myös kysyä, onko väitetyissä välimerellisen ruokakulttuurin terveyttä ja pitkäikäisyyttä edistävissä tekijöissä kysymys

-          kasvieöljyjen välisestä erosta eli oliiviölyn erinomaiseedesta muihin verrattuna, vai

-          runsaasta merieläinten, kuten kalojen mustekalojen, simpukoiden, päivittäisestä nauttimisesta, vai

-          esimerkiksi runsaasta hedelmien, marjojen ja muiden kasvisten, mausteiden ja yrttien käytöstä.

Vai olisiko kysymys aivan muista tekijöistä, kuten

-          ihmiselle parhaiten sopivasta säästä, vai

-          henkisestä ilmapiiristä, vai

-          joistain muista näiden ihmisten elämänolosuhteista, vai

-          väestön perintötekijöistä.

Nämä kysymykset antavat käsityksen siitä, miten vaikea on saada varmuutta ihmisen hyvinvointia koskeviin tekijöihin.

KAUNIIKSI LOPUKSI

Itse ainakin yritän edelleen ravita itseni mahdollisimman monipuolisella ravinnolla, jossa mukana on lihan, kalan ja viljatuotteiden lisäksi myös runsaasti monenlaisia kasviksia hivenaineineen, vitamiineineen, ja välttämättömine rasvahappoineen.  Monipuolinen sekaravinto on ollut ihmisen hengenpitimenä jo satojen vuosituhansien ajan, joten eiköhän se ole myös meille nykyihmisille sopivin. Mielestäni se voisi olla ainakin osasyy siihen, että itse olen pysynyt elossa ja kohtalaisen terveenäkin koko pitkän elämäni ajan.

Elämä on täynnä kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta (RT)

Blogini lukijoille oikein hyvää alkavaa kevättä toivottaen

Rauno Tirri

  

MONIPUOLINEN RUOKA = TERVEELLISIN RUOKA

”Olet sitä mitä syöt” (kiinalainen sananlasku)

Lähialueiden antimista muodostunut ruokakulttuuri on määrännyt pitkälle eri kansojen ravinnon laadun ja valmistustavat. Perinnetietona kulkeneet ohjeet ovat opettaneet käyttämään ympäristöstä hyviä ja maukkaita ja välttämään haitallisia ja myrkyllisiä ravintoaineksia. Kansainvälisten yhteyksien parantuessa kansallinen ruokakulttuuri on kuitenkin vähitellen saanut runsaasti vaikutteita muista maista. Lopulta on tultu tilanteeseen, jossa erilaisten perinneruokien suojelun avulla pyritään säilyttämään edes osia vanhoista kansallisista ruokakulttuureista.

    Etenkin viimeisen 50 vuoden aikana ruokakulttuurin muuttumista ovat vauhdittaneet ruuan terveellisyyttä käsittelevät tutkimukset. Vaikka alan tutkimus on erittäin intensiivistä, laajoja kansakerroksia koskevien tutkimuksien vaikeuden vuoksi tulokset ovat usein ristiriitaisia. Siten tutkimukset ovat tuoneet myös hämmennystä ruokakeskusteluun.

    Tutkimusten luotettavuus on kuitenkin parantunut melkoisesti ihan viime aikoina, kun tietojen käsittelyllä on pystytty yhdistämään yksittäiset tutkimustulokset ns. meta-analyyseiksi. Niissä käsiteltävä aineisto voi sisältää tulokset jopa kymmenistä tuhansista eri tutkimuksista.

    Hämmennystä aiheutuu myös siitä, että tieteen tulokset saattavat olla ristiriidassa vanhojen pinttyneiden uskomusten sekä yksittäisten ihmisten henkilökohtaisten kokemusten kanssa. Niitä levitetään kiihkeästi sosiaalisessa mediassa ja siten niille haetaan yleispätevyyttä. Usein niillä pyritään myös kumoamaan tieteellisiä tutkimustuloksia.  

     Ruokatutkimukset osoittavat joka tapauksessa, että em. kiinalaisessa sananlaskussa on

melkoisesti perää. Käytännössä voidaankin perustellusti puhua terveellisestä ruuasta ja roskaruuasta. Samalla voidaan puhua terveyttä edistävästä riittävästä syömisestä ja ylensyönnistä ja sen aiheuttamasta haitallisesta liikalihavuudesta.

Hiilihydraattien käyttö on vähentynyt jyrkästi, mutta liikalihavuus vain lisääntyy

Usein kuulee väitettävän, että runsaasti hiilihydraatteja syövät ovat muita lihavampia. Laajat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että näin ei ole. Tästä on Suomessakin tehty laaja tutkimus, joka käsitti 14 000 suomalaista aikuista. Tulokset on esitetty Niina Kaartisen väitöskirjassa vuodelta 2018. Tulosten mukaan runsaasti hiilihydraatteja käyttävien lihomisriski oli jopa pienempi kuin vähän hiilihydraatteja käyttävillä.

    Väittelijä tulikin siihen lopputulokseen, että runsaasti hiilihydraatteja syövät eivät ainakaan ole muita lihavampia tai sairaampia.

 Karppaus voi auttaa laihtumaan, mutta panee pitkäaikaisena elimistön koville

 

Hiilihydraattipelko on vienyt monet noudattamaan äärimmäistä dieettiiä eli karppausta, jonka perusta on ns. Atkinsin dieetissä. Siinä hiilihydraatteja käytetään niin vähän, että elimistön energia-aineenvaihdunta menee ketoosiin, ts. rasvan puutteellisesta ”palamisesta” syntyvät ketoaineet lisääntyvät kudosnesteissä ja veressä (ks. edellinen blogini). Tässä dieetissä energiasisältö koostuu ylikorostetusti proteiineista ja rasvoista ja vain vähäisessä määrin hiilihydraateista.

     Dieetissä voimakkaasti lisääntyvät ketoaineet vähentävät ruokahalua, mikä auttaa laihtumaan. Virallinen ravintotutkimus näkee siinä kuitenkin haittoja terveydelle, kun pitkäkestoisen dieetin aikana ketoaineet alkavat haitata normaaleja elintoimintoja. Lisäksi suhteettoman runsas proteiinien syönti rasittaa munuaisia ja kovien rasvojen käyttö haittaa vähitellen verisuonistoa. Virallisen lääketieteen näkemyksen mukaan tähän dieettiin pitäisi ehdottomasti lisätä etenkin kuituja sisältäviä hiilihydraatteja, jotta sitä voisi käyttää apuna muussa kuin lyhytaikaisessa laihdutuksessa.

  

Perunaa hyljeksitään suotta

Voidaan sanoa, että ilman perunaa Euroopan kasvavan väestön historia olisi ollut paljon ankeampi. Tiukkoina aikoina väki on pysynyt hengissä juuri perunan avulla, ja perunasadon menetys on aiheuttanut suurimmat nälkävuodet Brittein saarilla ja Pohjoismaissa. Nyt perunaa on alettu hyljeksiä lihavuutta aiheuttavana energiapommina. 

    Keskikokoisesta perunasta energiaa saa vain noin 40 kcal, joten päivittäiseen kokonnaisenergian tarpeeseen tarvittaisiin keskimäärin noin 50 perunaa. Niinpä voidaan kysyä, voisiko pari perunaa päivässä mitenkään olla kovin tärkeä liiallisen energian lähde edes laihduttajalle. Eri asia tietenkin on, jos peruna imeytetään rasvalla.

   

Huonon maineen peruna on saanut myös siitä, että sen sisältämä tärkkelys hajoaa nopeasti rypälesokeriksi, joka imeytyy helposti verenkiertoon. Runsaan hiilihydraattiaterian jälkeen veren insuliinipitoisuus voi normaalistikin nousta paastoarvoon verrattuna jopa 10-20 –kertaiseksi. Tämän takia perunan, kuten muidenkin nopeiden hiilihydraattien (mm. prosessoidun viljan ja sokerin), väitetään rasittavan kohtuuttomasti insuliinijärjestelmää, minkä seurauksena syntyy ns. metabolinen oireyhtymä.

    Tutkimusten mukaan liiallinen taakka insuliinijärjestelmälle syntyy kuitenkin pääasiassa sisälmysrasvan kertymisestä aiheutuvan liikalihavuuden myötä. Toisin sanoen rasitus syntyy ylensyömisen seurauksena. Siinä myös liikunnan vähäisyys on olennainen tekijä.

    Nopeasti imeytyvien hiilihydraattien osuus tapahtumassa liittyykin lähinnä puhtaan sokerin syöntiin. Muiden hiilihydraattien osalta niiden aiheuttama insuliinirasituksen suuruus on toistaiseksi melko tavalla kiistanalainen.  Joka tapauksessa ihminen on luontaisesti sellaisen sekaravinnon syöjä, jonka ravinnossa hiilihydraattien osuus on kautta aikojen ollut runsaasti yli 50 prosenttia.

Peruna ja juurekset ovat saaneet lisää arvostusta uusista tutkimuksista

Tutkimukset perunan ja juuresten koostumuksesta ovat osittaneet, että ne eivät puhdistetun sokerin tavoin sisällä pelkästään tyhjiä kaloreita. Ankeina aikoina etenkin peruna on ollut paitsi hyvä energiaravinto myös C-vitamiinin tärkein lähde. Tärkkelyksen (10-15 %) ja C-vitamiinin lisäksi peruna sisältää proteiinia (2%), magnesiumia, rautaa ym. hivenaineita, B-ryhmän vitamiineja sekä solujen hapettumista ehkäiseviä flavonoideja. Juuresten vastaavat arvot ovat melko samanlaisia, kuituja kuitenkin paljon enemmän. Huomattavaa on, että em. tehoaineita, etenkin kuituja ja antioksidantteja, on erityisen paljon perunan kuoressa. Tämä tieto onkin lisännyt kovasti kuoriperunoiden käyttöä erilaisten ruokien valmistuksessa.

    Lisäksi uusimmat tutkimukset ovat osoittaneet, että kun keitetyn perunan annetaan jäähtyä kylmäksi, siitä tulee erinomaista suolistobakteerien ruokaa, ns. geelikuitua. Tällöin myös tärkkelyksen imeytyminen siitä hidastuu ja vähenee. Sama prosessi tapahtuu myös keitetyissä juureksissa kun niitä jäähdytetään.

Virallinen päivittäinen ravintosuositus on kuusi kourallista vihanneksia, hedelmiä ja marjoja

Palaan vielä pääotsikkooni terveellisen ruuan koostumuksesta. Tutkimuksiin perustuva virallinen suositus terveellisestä ”ruokalautasesta” on jo kauan toitottanut meille monipuolisen ruuan merkitystä. Suosituksissa on kuitenkin tapahtunut etenkin viime vuosien aikana myös muutosta. Niissä on kasvisten ja pehmeiden rasvojen määrää lisätty ja vähennetty kovan rasvan ja lihan (etenkin punaisen lihan) määrää.

    Nykyinen suositus vastaa melko hyvin Välimeren ruokavaliota, joka sisältää runsaasti kasviksia, kuten hedelmiä, marjoja, vihanneksia, palkokasveja, pähkinöitä ym. siemeniä ja täysjyväviljaa. Ilmeisen tärkeä piirre on myös merieläinten, oliivien ja oliivi- ym. öljyjen runsas käyttö. Kasvisten osalta puhuttiin vielä jokin aika sitten muutamasta kourallisesta, sitten se nostettiin viiteen ja lopulta kuuteen kouralliseen (= noin 0,5 kg) kasviksia vuorokautta kohti, ja tähän määrään ei lasketa perunaa.

Me emme ole elimistön toiminnan tai makutottumusten mukaan kuitenkaan kaikki samanlaisia. Mutta onneksi myös ravinnon lähteet ovat niin erilaisia, että niistä voi jokainen löytää itselleen sopivimmat terveelliset ruoka- ja juoma-ainekset sekä mausteet. Etenkin suolisto ja hermosto oireilevat erityisen herkästi sopimattomasta ravinnosta.

 Mausteillakin on merkitystä hyvinvoinnille

Tällä kertaa voin ilokseni suositella kaikille lukijoilleni juuri ilmestynyttä kirjaani mausteista ja erityisesti mausteiden ja keittiöyrttien vaikutuksista ihmisen elintoimintoihin haittojakaan unohtamatta. Omasta mielestäni tärkeä seikka kirjassa on se, että olen ainakin yrittänyt erottaa perinnetiedon ja yksittäisten ihmisten mielipiteet tieteellisistä tutkimustuloksista. Onneksi tulokset vaikutuksista ovat monissa tapauksissa osoittautuneet kuitenkin samansuuntaisiksi.

”Joka keittiön maustekirja – Hyvinvointia mausteista”

Kirjan toisena kirjoittajana on kasvitieteen asiantuntija Marja Vieno.

Kirja on tilattavissa kirjakaupoista tai netistä (esim. adlibris Rauno Tirri) 17,30 euron hintaan.

IHMINEN ON LUONNOSTAAN SEKARAVINNON SYÖJÄ

Kivikauden ihminen sai ravinnostaan paljon kuituja

Kivikauden ihminen söi pääasiassa kasvisruokaa. Siinä käsitti suurimmaksi osaksi siemeniä, juurakoita, marjoja ja hedelmiä, joita hän keräsi joko suoraan luonnosta suuhunsa tai kypsensi niitä nuotiossa. Liharuokaa hän sai pääasiassa pikkueläimistä, kuten hyönteisistä, nilviäisistä, kaloista, matelijoista. Vain pieni osa tuli isompien eläinten metsästyksestä. Eläimet syötiin sisäelimiä myöten ja mitä ei syöty, käytettiin tarvekaluihin.

    Kivikauden ihmisen ravinto oli siis hyvin kasvispitoista. Asian ovat varmistaneet muinaisten ihmisten ulostefossiileista äskettäin tehdyt määritykset. Niiden sisältämät kuitumäärät ovat yllättävästi 5 -10 kertaa suuremmat kuin nykyihmisellä.

Nykyään monet ovat innostuneet noudattamaan kivikauden ihmisen ravintosisältöä, ns. paleodieettiä. Siinä vaiheessa kun ideaa tällaisesta dieetistä alettiin levittää, muinaisten ihmisten ravinnon uskottiin koostuneen suuressa määrin liharuuasta. Ajateltiin, että vasta maanviljelyn myötä ihminen sai ravintoonsa enemmän kasvisruokaa ja sen mukana aivan liikaa hiilihydraatteja. Sen vuoksi alkuperäisessä dieetissä korostuu proteiinien ja rasvojen suuri osuus.

    Uusien tutkimusten valossa paleodieettiä pitäisi kuitenkin toteuttaa siten, että se sisältäisi paljon enemmän kasvisruokaa, jossa olisi runsaasti kuituja ja riittävästi myös hiilihydraatteja edistämään rasvojen täydellistä palamista.

Suolistobakteerien merkitys terveydelle on luultua paljon suurempi

 Suolistobakteerien tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille ja bakteerien vaatimaa kuituaineksen suurta määrää on alettu ymmärtää vasta viime aikoina. Suolisto sisältää suurimman hermosolumäärän keskushermoston ulkopuolella, joten jotkut tutkijat pitävät suolen hermostoa aivojen osana. Suoliston hermosolut toisaalta välittävät aivojen antamia toimintaohjeita suolistoon, toisaalta ne lähettävät tietoa aivoihin suoliston tilasta.

   Toiminnassa oleellisena osana ovat myös suolistobakteerien tuottamat ravinto- ja viestiaineet. Ne ovat oleellinen osa suoliston toiminnan säätelyä, mutta suolistobakteereilla näyttää olevan vaikutusta aivotoimintaan laajemminkin, jopa käyttäytymiseen. Ei siis turhaan sanota, että armeija marssii vatsallaan.

     Suolistobakteerien merkityksen ymmärtäminen on johtanut jo nyt suolistosairauksien uudenlaisiin hoitokäytäntöihin. Erityisesti ulostesiirrot terveistä ihmisistä erilaisia suolistosairauksista kärsiville ovat osoittautuneet tehokkaaksi hoitokeinoksi. Yllättäen näistä hoidoista on havaittu olevan apua myös liikalihavuuteen ja masennukseen, joissa aivotoiminta on keskeinen vaikuttaja.

 

Energia-aineenvaihdunnassa verensokerin säätely on avainasemassa

Aivot ja lihakset käyttävät energialähteenään normaalisti lähes yksinomaan rypälesokeria eli glukoosia. Sitä ne saavat suoraan verenkierrosta. Lihakset voivat lisäksi käyttää myös lihassoluissa olevaa energiavarastoa, joka on glykogeenia eli eläintärkkelystä.

    Juuri etenkin aivotoiminnan kannalta verensokerin säätely melko kapealla vaihtelutasolla onkin elintärkeä. Glukoositason säätely on hermoston ja usean hormonin ylläpitämä tapahtuma, jossa keskeinen tekijä on insuliini. Sen toimesta glukoosi kulkeutuu verestä solujen sisään, jossa sitä käytetään solujen ”energiamyllyn polttoaineena”.  Toisaalta insuliini siirtää myös glukoosin ylimäärän varastoitavaksi glykogeenina maksaan ja lihaksiin sekä rasvana sidekudossoluihin (varastorasva).

   Säätely on siis glukoosin siirtelyä  suolesta vereen sekä verestä soluille energiapolttoon tai varastoihin. ja taas tarpeen mukaan em. energiavarastoista takaisin vereen.

Ykensyönti ja ravinnon yksipuolinen koostumus rasittavat pahasti verensokerin säätelyä

Veren glukoositason säätely alkaa jo siitä, kun ravinnosta tulevat hiilihydraatit, rasvat ja proteiinit hajoavat ruuansulatuksessa sokereiksi, rasvahapoiksi ja aminohapoiksi.

    Vereen imeydyttyään vain rypälesokeri glukoosi kelpaa sellaisenaan kaikkien solujen energia-aineenvaihduntaan. Muut imeytyneet ravintoaineet joutuvat prosessoitavaksi maksassa. Näin tapahtuu siis myös muille sokereille, jopa hedelmäsokerille eli fruktoosille.

    Säätely toimii niin, että kun glukoositaso nousee aterian jälkeen ja ylimäärä glukoosista siirtyy em. varastoihin.

    Veren sokerin aletessa niistä otetaan käyttöön ensin glykogeenivarastot maksasta ja lihaksista. Varastorasva otetaan käyttöön vasta tunteja kestävän lihasrasituksen jälkeen, kun muut energiavarastot ovat jo tyhjenemässä.

     Etenkin lihomiseen johtava ravinnon määrä voi johtaa verensokerin säätelyjärjestelmän häiriintymiseen, niin että veren glukoositaso on jatkuvasti normaalia korkeammalla. Erityisesti runsas  sisälmysrasvan kertyminen voi aiheuttaa joillekin vähitellen aineenvaihduntahäiriön ja lopulta kakkostyypin diabeteksen.

    Runsas hiilihydraattipitoinen ravinto on karppajien mielestä syyllinen tähän. Yleinen terveysviranomaisten käsitys on kuitenkin se, että tässä diabetestyypissä ilmenevä insuliinin teheon heikkeneminen on monen tekijän yhteisvaikutusta.

     Etenkin pitkäaikaisen ja runsaan alkoholinkäytön myötä rasvaa voi kerääntyä maksaan niin runsaasti, että tästä elintärkeästä elimestä voi kehittyä haitallinen rasvamaksa ja edelleen jopa parantumaton maksakirroosi.

      

Ravinnon proteiineista saadut aminohapot käytetään kudosten uusimiseen

Vereen imeytyneitä aminohappoja tarvitsevat kaikki solut, sillä ne ovat soluissa muodostuvien proteiinien välttämättömiä rakennuspalikoita. Proteiinituotteita ovat entsyymit sekä solujen ja kudosten rakenneproteiinit. Aminohappojen ylimäärä ei kuitenkaan mene hukkaan, vaan solut pystyvät käyttämään sen glukoosin tavoin solujen energialähteenä.

     Elimistössä ei ole aminohapoille varsinaisia varastoja. Siksi niitä täytyy saada ravinnosta solujen rakenneaineiksi jatkuvasti. Päivittäinen tarve aikuisella ihmisellä on normaalisti 70 - 100 g.

    Aminohappojen puutteessa elimistö ei kuitenkaan joudu heti paniikkitilaan, sillä se kykenee korvaamaan puutteen hajottamalla omia kudoksiaan. Se näkyy laihtumisena, ts. kudosten, etenkin lihasmassan, vähenemisenä. Laihtumisella on kuitenkin rajansa.

Muihin energialähteisiin verrattuna rasvat sisältävät energiaa lähes kaksinkertaisen määrän

Rasvat hajoavat elimistössä rasvahapoiksi ja glyseroliksi. Nämä hajoamistuotteet pilkkoutuvat maksassa niin, että ne kelpaavat solujen energia-aineenvaihduntaan.

    Hiilihydraattien puutteessa rasvahappojen täydellinen ”palaminen” soluissa kuitenkin heikentyy. Tällöin niistä muodostuu ketoaineita, joita kutsutaan myös nälkähapoiksi.

    Ketoaineet ovat voimakkaan hajuisia aineita, joita erittyy myös paastoavan henkilön virtsaan, hengitykseen ja ihon läpi ympäristöön. Vastaava tila elimistössä muodostuu myös tiukasti karppaajilla eli hienommin sanottuna ketogeenista dieettiä noudattavilla. Diabeetikoilla voi insuliinin puutteessa kertyä ketoaineita niin runsaasti, että siitä seuraa vaarallinen ketoasidoosi eli happomyrkytys.

     Tutkimukset ovat osoittaneet, että ketoaineet voivat energialähteenä kyllä korvata glukoosia, mutta etenkin hermosoluissa vain puolittain. Aivosolujen joutuessa pitkäaikaiseen hiilihydraattien niukkuuteen voi ketoaineiden ”palaminen” kuitenkin vähitellen tehostua. Enimmillään ketoaineet voivat silloin tuottaa 80 prosenttia aivojen koko energiankulutuksesta.

    

Omega-rasvahapot ovat erityisasemassa

Rasvahapoista vain omega-rasvahapot kelpaavat sellaisenaan soluille. Toisaalta monet niistä ovat välttämättömiä solukalvojen rakennusaineita, toisaalta niistä muodostuu monia solujen toimintaa sääteleviä viestiaineita, kuten prostaglandiineja.

    Sopivimmat välttämättömät omega-rasvahapot ihminen saa kaloista ym meren eläimistä sekä monien kasvien siemenistä.

Koska monet lukijani ovat kehottaneet minua esittämään asiani edellisiä pienempinä paketteina, lopetan tämän kirjoituksen tähän ja jatkan mahdollisesti aiheesta myöhemmin enemmän käytännön kannalta tarkasteltuna.

Tässä vaiheessa toivotan kaikille tekstieni lukijoille

Oikein Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2019

Syödään joulun antimia nautiskellen, mutta mässäilemättä, kuten Marttilan vanhakansakin hauskasti kehottaa:

”Kosk siin sit terve ehtii ol,

ko kol kertta päiväs ittes kippiäks syä.”

Rauno Tirri