Pelko - ystävä vai vihollinen
Pelko on
tunnetila, joka viriää aivoissa vaistomaisesti vaaratilanteessa ja suojelee
ihmistä olemasta vaarallisella tavalla uhkarohkea. Pelko saa ihmisen pakenemaan ja välttämään ylivoimaiseksi kokemaansa
tilannetta, kuten sihisevää myrkkykäärmettä tai aggressiivista lajitoveria.
Tukalassa tilanteessa pelko voi
purkautua hyökkäykseksi tai torjuntataisteluksi itsensä tai läheistensä
suojelemiseksi.
Pelko on
selvästi ainakin kaikkien selkärankaisten yleinen ominaisuus. Sen aiheuttaman
tunnetilan laadusta eläimillä on vaikea tietää, mutta ainakin pelottavien
tilojen aiheuttamat reaktiot elimistössä ovat samankaltaiset kuin ihmisellä.
Pelko on
ollut ja on edelleen tärkeä
suojavaikutus yksilön elämässä ja se on varmasti ollut oleellinen ominaisuus myös ihmislajin
säilymiselle. Pelontunteen viriämiselle ovat tärkeitä aikaisemmat
kokemukset, jotka ovat muodostaneet aivoihin mielikuvat erilaisista pelottavista
asioista sekä vaaratilanteista ja niihin liittyvästä kivusta. Näistä
kokemuksista on syntynyt aivoihin valmiit mielikuvamallit siitä, miten
vaaratilanteissa on nopeasti toimittava. Siinä mielessä pelko on ystävä, joka
auttaa toimimaan hätätilanteessa oikein.
Pelästyminen käynnistää hyvät stressireaktiot
Vaaratilanteissa pelästymisen virittämät reaktiot tehostavat voimakkaasti
elintoimintoja pakoa tai taistelua varten. Siten pelolla on ollut tärkeä
merkitys niin ihmisen kuin eläintenkin hengissä säilymiselle.
Todellisen vaaran aiheuttama säikähdys ja nopea mielikuva
tilanteen arvioimiseksi pyrkii tuottamaan tarkoituksenmukaisen käyttäytymisen
välttää vaaratilanne tai kääntää se voitoksi. Aivot aktivoituvat
salamannopeasti ja samalla hälyttävät hermoston, hormonierityksen, hengityksen
ja verenkierron sekä lihakset täyteen toimintavireeseen.
Pelästyminen ajaa joko nopeaan pakoon, hyökkäykseen,
piiloutumiseen tai ratkaisemattomassa tilanteessa johonkin näennäistoimintaan
eli käyttäytymään "kuin mitään ei olisi tapahtunut". Se on sijaistoimintaa pelolle ja
pakenemiselle, ja se voi rauhoittaa mieltä ja hämätä vastustajaa.
Kuitenkin se, miten ihminen yllättävissä
vaaratilanteessa käyttäytyy, on pitkälti automaattinen reaktio.
Pelästyminen
voi myös lamaannuttaa hetkeksi hiljaa paikoilleen, mikä voi auttaa
piiloutumista ylivoimaiselta viholliselta. Toisin sanoen pelko herättää
laajalti koko elimistössä stressireaktion
alkuvaiheen, joka antaa lisävoimia pakenemiseen tai hyökkäykseen.
Hyvin
voimakas pelästyminen ja sen tuottama pelkotila voivat aiheuttaa hetkessä sokkireaktion,
jonka kourissa ihminen kalpenee, silmät "seisovat" päässä, hengitys
vaikeutuu, verenpaine vaihtelee ja lopulta laskee vaarallisen alas;
ajattelukin vaikeutuu.
Voimakas
pelko lamaannuttaa hetkeksi,
jotkut reagoivat lisäksi pakokauhulla,
jossa järki ei ole lainkaan mukana. Nopeutensa ansiosta suin päin pakeneminen
voi pelastaa, mutta ainakin monimutkaisessa vaaratilanteessa se johtaa
huonoimpaan mahdolliseen tulokseen. Onkin todettu, että suuressa hätätilanteessa
monet käyttäytyvät epätarkoituksenmukaisesti, useimmat toimivat kuitenkin
järkevällä tavalla, etenkin jos tilanne on ennestään tuttu.
Suuronnettomuuksissa on nähty, että ryhmässä lamaantuneet
ja epätietoiset jäävät helposti odottamaan toisten apua, ja usein he saavatkin
sitä paremmin hermonsa hallitsevilta kohtalotovereiltaan. Näin usein
esitetty väite, että hätätilanteessa jokainen ajattelee aina vain itseään,
ei pidäkään paikkaansa.
Pelko herää myös mielikuvista
Pelon voimakkuus ja ihmisen reagointitapa on hyvin
yksilöllistä. Toiset kykenevät toimimaan järkevästi tilanteissa, jossa toiset
jo menevät paniikkiin. Välitön vaaratilanne peilautuu aina salamannopeasti
muistissa oleviin aikaisempiin kokemuksiin, ja käyttäytymisreaktio valikoituu
usein suin päin lähes vaistomaisesti.
Hitaammin tulevan vaaratilanteen arvioimiseen ehditään käyttää myös
kokemusperäistä harkintaa.
Vaaratilanne jättää aina tapahtumasta myös muistikuvia,
jotka saattavat jäädä pyörimään ajatuksiin pitkiksi ajoiksi ja pulpahdella
mieleen myöhemminkin aina silloin tällöin. Samalla kun se on harjoittelua
samanlaisen tilanteen kohtaamiseen uudestaan, se kykenee etenkin aluksi saamaan
aikaan pelon tunteen.
Näin pelkotila voi syntyä, vaikka ihminen ei sillä
hetkellä olisikaan todellisessa vaarassa. Vaarattomia pelkotiloja voi syntyä
mielikuvista valveilla, mutta etenkin unessa. Erityisesti aamuyön tunteina unikuvien
tuottama pelkotila panee sydämen jyskyttämään ja nostattaa tuskanhien
iholle.
Pelkotilojen sävyttämät kokemukset säilyvät pitkään
muistissa, jopa koko elämän ajan. Se on tarkoituksenmukaista, sillä muistot
tapahtumasta toimivat hälytyskelloina tilanteen toistuessa. Ylikorostuneena se
kuitenkin lataa helposti vääriä hälytyksiä ja siten rasittaa elimistöä turhaan.
Lapsuuden pelkokokemukset
iskostuvat tiukasti tajuntaan
On ilmeistä, että lapsen synnynnäinen herkkyys ja arkuus antavat pohjan henkilön
tunne-elämän herkkyydelle myöhemminkin, siten myös pelontunteen viriämiselle.
Elämänkokemukset voivat kuitenkin turruttaa tai herkistää kehittyvää
tunne-elämää ja vaikuttaa siihen, minkälaisina eri tilanteet koetaan.
Pelontunnetta
lisäävät lapsuuden uhkaavat tai kipua aiheuttavat kokemukset ja sitä
vähentävät turvalliseksi koettu ympäristö ja ihmissuhteet. Tunne ylikorostuu ja
jättää pysyvät muistikuvat vaarasta, jos todellisen tai vain kuvitellunkin
vaaran hetkellä lapsi on tuntenut suurta turvattomuutta. Toisaalta tutustuminen
pelottaviin tilanteisiin turvallisessa
seurassa opettaa lasta vähitellen erottamaan todelliset vaarat
turvallisista tilanteista.
Kokemuksesta
tiedämme, että jopa yksi äärimmäinen kauhu- ja pelkokokemus voi vielä
aikuisiässäkin olla niin traumaattinen, että psyyken toiminta vääristyy ja
hermosto suorastaan vaurioituu. Tällöin seurauksena on mm. pysyviä, järjettömiä
pelko-, ahdistus- ja masennustiloja,
joita arvioidaan esiintyvän jossain elämänvaiheessa noin viidenneksellä suomalaisista.
Näiden taustalla on pahimmillaan jopa anatomisia muutoksia aivojen tunnetiloja
ohjaavissa osissa. Oireina ilmenevät mm. painajaiset, unettomuus,
muistiongelmat ja tunne-elämän häiriöt. Kuitenkin herkimmin järkyttävistä
kokemuksista kärsivät lapset ja vanhukset. Oireet saattavat kestää
vuosikausia, jopa läpi elämän.
Pitkäaikainen pelkotila altistaa ahdistukselle ja masennukselle
Pelontunteet ovat käynnistämässä stressireaktiota,
mutta vaikutus toimii myös vastakkaiseen suuntaan eli henkinen rasitus
herkistää pelolle. Siten voi syntyä pitkäaikaisia pelkotiloja, joille ei enää
ole realistisia syitä. Pelkotiloihin voivat johtaa yksittäiset
kauhukokemukset, mutta herkistymisen pelolle voi aiheuttaa jatkuva lievempikin
ahdistava kokemus.
Pelkotiloihin
johtavat etenkin järkyttävät vaaratilanteet, kuten on todettu raakoja taisteluita
kokeneilla sotilailla, vanginvartijoilla tai jopa henkilölle, joka on
joutunut jonkun eläimen hyökkäyksen kohteeksi. Tila kehittyy helpoimmin synnynnäisesti
herkille ihmisille.
Katastrofien, kuten suurten onnettomuuksien ja
sotakokemusten lisäksi, pelkotiloja voivat aiheuttaa myös esimerkiksi lähimmäisten
jatkuvat pelottelut ja uhkailut sekä pitkäaikaisen kiusaamisen kohteeksi
joutuminen. Pelkoa herättävät ärsykkeet ja liiallinen varoittelu voivat
etenkin arassa lapsessa kehittää pelonsekaisen mielenlaadun, joka kaventaa
lapsen positiivista kokemusmaailmaa.
Lasten
järjettömiä pelkotiloja lisää myös virtuaalitodellisuuden väkivalta esimerkiksi
tietokonepeleissä ja televisiossa. Tämä korostuu silloin, kun lapsi on
tällaisissa tilanteissa yksin, jolloin turvattomuuden tunne aiheuttaa ahdistusta.
Teollisuusmaiden luoma turvaverkostokaan ei pelkoja
vähennä, kun oma mielikuvitus ja kaiken kattava tiedottaminen luo uhkakuvia tulevaisuuden ylle. Pelko
voikin tulla hallitsemaan elämää niin, että ihminen ei uskalla elää normaalia
elämää. Hänen keskittymiskykynsä ja vireensä heikkenevät, kun psyykkinen energia kuluu pelontunteen
torjumiseen ja hallitsemiseen.
Pelkotilan epämiellyttävyys voimakkaine fyysisine
oireineen voi johtaa siihen, että henkilö alkaa pelätä sitä että pelkää.
Tällöin pelko on muuttunut ahdistukseksi ja saattaa yrittää purkautua
esimerkiksi paniikkioireina ja masennuksena.
Pelontunne syntyy isoaivojen syvissä kerroksissa, ns. liskoaivoissa
Pelon hermofysiologinen
perusta piilee isoaivojen alaosan mantelitumakkeessa
ja sen lähialueilla limbisessä
järjestelmässä, jonka laajin alue on aikaisemmin mainittu aivoturso. Alue on evolutiivisesti aivojen
vanhaa aluetta, joka on olemassa jo matelijoilla.
Limbinen järjestelmä
kokonaisuudessaan säätelee myös muita tunteita, kuten raivoa, nälän ja janon
tunnetta, seksuaalisia tunteita ja motivaatiota. Eri tunteet aktivoituvat
alueen eri kohdista, mutta esimerkiksi pelko ja raivo ovat läheisessä
yhteydessä toisiinsa.
Mantelitumake
toimii pelkokeskuksena
Lievää pelkoa herättävä tilanne arvioidaan ensin aivokuoressa
ja aivotursossa. Sen sijaan traumaattinen
kauhukokemus sen sijaan avaa ikään kuin suoran reitin aistiärsykkeistä
mantelitumakkeen pelkokeskukseen, jolloin järjellinen kontrolli jää pois.
Pitkäaikaisena vaikutus ilmenee aivorakenteessa niin, että tietty mantelitumakkeen alue suorastaan kasvaa kooltaan. Alueen hermosolut kasvavat kooltaan ja tuottavat uusia haarakkeita. Tämä osoittaa, että voimakkaan kokemuksen jälkeen "pelkokeskus" aktivoituu käymään ikään kuin ylikierroksilla. Kun toiminnan tehostuminen kiinnittyy rakennemuutoksiksi, tulee alueesta jatkuvasti tavallista aktiivisempi ja ihmisestä pelokkaampi.
Pitkäaikaisena vaikutus ilmenee aivorakenteessa niin, että tietty mantelitumakkeen alue suorastaan kasvaa kooltaan. Alueen hermosolut kasvavat kooltaan ja tuottavat uusia haarakkeita. Tämä osoittaa, että voimakkaan kokemuksen jälkeen "pelkokeskus" aktivoituu käymään ikään kuin ylikierroksilla. Kun toiminnan tehostuminen kiinnittyy rakennemuutoksiksi, tulee alueesta jatkuvasti tavallista aktiivisempi ja ihmisestä pelokkaampi.
Vastaavasti
aivoturson alueen on havaittu pienenevän voimakkaasti kroonisessa
pelkotilassa. Näiden vaikutusten syntymekanismeja ei varmuudella tiedetä,
mutta on viitteitä siitä, että muutokset saattavat olla syy-yhteydessä tärkeän stressihormonin,
kortisolin, pitkäaikaiseen
liikaeritykseen. Lääkehoitoina
annetulla kortisolilla ei kuitenkaan tällaista vaikutusta ole todettu.
Järkikeskus eli isoaivojen kuorikerros hallitsee huonosti pelkotilaa
Isoaivojen kuorikerroksessa olevan otsalohkon avulla ihminen pyrkii
hennoin "järjen ohjaksin" säätelemään ja hillitsemään pelkoa kuten
muitakin voimakkaita tunnetiloja. Tässä se onnistuu yleensä melko hyvin.
Nuorella iällä hillintä on kuitenkin vaikeampaa, sillä tunteita hillitsevät
otsalohkon aivoalueet kypsyvät hitaasti ja saavuttavat kypsyytensä vasta noin
vuosikymmenen kuluttua murrosiän jälkeen.
Toisaalta näyttää siltä, että hillinnän harjoittelu
ja totuttelu pelottaviin
tilanteisiin lapsuudessa turvallisesti parantavat otsalohkon toimintaa ja
siten kykyä kontrolloida pelkoa ja siihen liittyvää käyttäytymistä. Traumaattiset,
stressaavat kokemukset puolestaan heikentävät kontrollikykyä..
Pelokkaalla ihmisellä on yleensä muita matalampi
kipukynnys. Aivokuvauksin on voitu havaita, että kipuherkkien henkilöiden aivot
reagoivat kipuärsykkeisiin paljon laajemmalla aivoalueella kuin kipua paremmin
sietävien henkilöiden aivot. Tämä näkyy mm. siinä, että kipua hyvin sietävillä
suurin osa kipusignaaleista pysähtyy jo väliaivojen tasolle, kun taas
kipuherkillä suurempi määrä signaaleista jatkaa kulkuaan väliaivoista
isoaivoihin ja herättää sen laajat alueet toimintaan. Siten heillä kipu ja pelko
tulevat voimakkaampana tietoisuuteen.
Sosiaalinen
epävarmuus ja joukkohysteria ylläpitää jatkuvaa pelkotilaa
Yllätykselliset turvajärjestelmät pettämiset, kuten
vaikkapa terroriteot, synnyttävät helposti pitkäaikaisen pelkotilan ja siihen
liittyvän varuillaanolon. Sen sijaan
esimerkiksi sosiaaliseen järjestelmään kuuluvat vaarat eivät sitä tee.
Liikenteen uhreina invalidisoituu ja kuolee koko ajan valtavat määrät ihmisiä,
mutta ne eivät juurikaan meitä hetkauta, koska ne ikään kuin kuuluvat
normaaliin elämään. Vasta varsinaiset katastrofit pelästyttävät.
Pelko voi ilmetä
fobioina
Ihmisen pelkotilat voivat herkistyä ja pitkittyä
piinalliseksi jonkin asian kammoamiseksi, fobiaksi. Siinä ihminen pelkää
jotakin, joka tosiasiassa on täysin vaaraton tai sen vaarallisuus
mielikuvituksessa on täysin ylimitoitettu. Fobioiden kehittymistä edistävät
erityisesti lapsuuden aikaiset kauhukokemukset ja läheltä piti -tilanteet.
Herkkä lapsi on voinut saada fobian myös "tartuntana" joltain toiselta, useimmiten aikuiselta, jonka lapsi on nähnyt pelkäävän luonnottomasti.
Herkkä lapsi on voinut saada fobian myös "tartuntana" joltain toiselta, useimmiten aikuiselta, jonka lapsi on nähnyt pelkäävän luonnottomasti.
Fobioita on satoja erilaisia: esimerkiksi araknofobia
(hämähäkkikammo), ornitofobia (lintukammo), herbetofobia
(matelijakammo), klaustrofobia (ahtaanpaikankammo), agorafobia (avoimien
paikkojen kammo, torikammo), aerofobia (lentopelko) tai sosio-
eli antropofobia (sosiaalisten tilanteiden pelko).
Arvion mukaan suurin osa ihmisistä tuntee joskus
jonkinasteista fobiaa, mutta vain noin kymmenen prosenttia ihmisistä tarvitsee
apua fobioihinsa, joista yleisin on sosiaalisten tilanteiden pelko,
esiintymiskammo.
Äärimmäinen
pelkotila voi aiheuttaa paniikkihäiriöitä
Pahimmassa tapauksessa ihminen reagoi fobiatilanteessa
paniikinomaisesti, jolloin iho kalpenee, sydän alkaa jyskyttää tuntuvasti,
kylmä hiki nousee pintaan ja pakokauhu valtaa mielen. Sen äärimmäistä muotoa
nimitetään paniikkihäiriöksi, jonka kohtaus voi puhjeta myös ilman
näkyvää syytä esimerkiksi pitkäaikaisen stressin ja loppuun palamisen
seurauksena. Paniikkihäiriöön liittyy voimakas ahdistus ja tuska ja "pelon
pelko", ja siihen on saatava välittömästi ammattiapua.
Ylikorostunut sairaalloinen ja pitkittynyt pelkotila
mahdollisine paniikkireaktioineen ja fobioineen voi olla perimmältään kuolemanpelkoa, jonka tietoisuus
elämästä kokonaisena elämänkaarena tuo tullessaan helposti jo keski-iässä.
Pelon hallintaa voi opetella
Pelkotilojen vallassa olevia voidaan hoitaa
lääkityksellä ja psykologisella ohjauksella. Eräs hoitomuoto on totutusterapia,
jossa pakenemisen sijasta opetellaan vähitellen analysoimaan ja kohtaamaan
turvallisesti pelottavia kohteita tai tilanteita. Jatkuvalla pakenemisella ei
voi saada pelosta yliotetta. Sen sijaan pelkotilan purkaminen toiminnalla on
hyvä keino tutustua sen syihin ja sammuttaa se.
Totuttelu voi tapahtua joko tositilanteissa tai
mielikuvaharjoitteluna rentoutuneessa tilassa. Pelon hallitsemiseksi on hyvä
kohdata vaaraton, mutta pelkoa ja ahdistusta aiheuttava tilanne uudestaan, ts.
kokea se ja huomata, että siitä selviää hengissä. Näin esimerkiksi hämähäkkejä
pelkäävät voivat totutella vähitellen pelkonsa kohteeseen turvallisesti, ensin
ehkä vain kuvin ja mielikuvin, lopulta konkreettisemmin pitelemällä näitä
yleensä vaarattomia eläimiä kädessään.
Kohteen pelottavia ominaisuuksia voi myös pyrkiä
muuttamaan kehittämällä mielessään kohteesta vähemmän pelottavia mielikuvia. Apuna siihen voi käyttää
puhumista, kirjoittamista, piirtämistä ja huumoriakin. Pelkotiloista on myös
hyvä keskustella muiden kanssa eikä ainakaan niitä peitellä.
Nykyaikana totuttelua voi harjoitella myös
keinotekoisessa virtuaalitodellisuudessa, jossa henkilön kokemien vaaratilanteiden
hyvinkin täsmällinen jäljittely on mahdollista turvallisesti.
Koska kauhuntunteet ovat kiinnittyneet aivojen
tiettyjen osien hermosoluyhteyksien rakenteisiin ja niiden kemiallisiin reaktioihin,
on ymmärrettävää, että niiden muuttaminen millään menetelmällä ei ole helppoa.
Totuttelu on kärsivällisyyttä vaativaa psyyken
kehittämistä, jossa tuloksiin pääseminen vaatii pitkän ajan, usein jopa vuosia.
Paras tulos saavutetaan, jos psyykeä rasittavia tilanteita ja syitä päästään
selvittelemään mahdollisimman nuorena ja aina melko pian kauhukokemusten
jälkeen. Onnistuminen näkyy itsetunnon paranemisena.
Pelkotila
heikkenee toiminnalla
Luonnollinen reagointitapa yllätyksellisessä
vaaratilanteessa on ”taistele tai pakene –reaktio”.
Kumpikin niistä vaimentaa tehokkaasti pelkotilaa ja vaimentaa sen
jälkeen elimistön stressireaktiot ja palauttaa lepotilan.
Kun suomalaisilta taistelulentäjiltä
kysyttiin, pelottiko heitä lähteä vihollista vastaan, he kertoivat jokaisen
pelänneen. Pelon tunne oli voimakasta ennen taisteluun lähdettäessä, mutta
vaimeni lentoon noustessa ja hävisi kokonaan itse taistelutilanteessa. Vastaavan voi kukin kokea ihan kaikissa
arkielämän pelottavissa tilanteissa.
Ihminen suree sitä mikä on tapahtunut,
mutta pelkää sellaista mikä saattaa tapahtua" (Plinius).
"Sinun ongelmasi, Pancho, on siinä, Don Quiote sanoi, että olet niin peloissasi, ettet voi nähdä ja kuulla selvästi; eräs pelon seurauksia näet on se, että se harhauttaa aistit ja saa asiat näyttämään toiselta kuin ne ovat.” (Miguel Cervantes).