IHMINEN ON LUONNOSTAAN SEKARAVINNON SYÖJÄ

Kivikauden ihminen sai ravinnostaan paljon kuituja

Kivikauden ihminen söi pääasiassa kasvisruokaa. Siinä käsitti suurimmaksi osaksi siemeniä, juurakoita, marjoja ja hedelmiä, joita hän keräsi joko suoraan luonnosta suuhunsa tai kypsensi niitä nuotiossa. Liharuokaa hän sai pääasiassa pikkueläimistä, kuten hyönteisistä, nilviäisistä, kaloista, matelijoista. Vain pieni osa tuli isompien eläinten metsästyksestä. Eläimet syötiin sisäelimiä myöten ja mitä ei syöty, käytettiin tarvekaluihin.

    Kivikauden ihmisen ravinto oli siis hyvin kasvispitoista. Asian ovat varmistaneet muinaisten ihmisten ulostefossiileista äskettäin tehdyt määritykset. Niiden sisältämät kuitumäärät ovat yllättävästi 5 -10 kertaa suuremmat kuin nykyihmisellä.

Nykyään monet ovat innostuneet noudattamaan kivikauden ihmisen ravintosisältöä, ns. paleodieettiä. Siinä vaiheessa kun ideaa tällaisesta dieetistä alettiin levittää, muinaisten ihmisten ravinnon uskottiin koostuneen suuressa määrin liharuuasta. Ajateltiin, että vasta maanviljelyn myötä ihminen sai ravintoonsa enemmän kasvisruokaa ja sen mukana aivan liikaa hiilihydraatteja. Sen vuoksi alkuperäisessä dieetissä korostuu proteiinien ja rasvojen suuri osuus.

    Uusien tutkimusten valossa paleodieettiä pitäisi kuitenkin toteuttaa siten, että se sisältäisi paljon enemmän kasvisruokaa, jossa olisi runsaasti kuituja ja riittävästi myös hiilihydraatteja edistämään rasvojen täydellistä palamista.

Suolistobakteerien merkitys terveydelle on luultua paljon suurempi

 Suolistobakteerien tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille ja bakteerien vaatimaa kuituaineksen suurta määrää on alettu ymmärtää vasta viime aikoina. Suolisto sisältää suurimman hermosolumäärän keskushermoston ulkopuolella, joten jotkut tutkijat pitävät suolen hermostoa aivojen osana. Suoliston hermosolut toisaalta välittävät aivojen antamia toimintaohjeita suolistoon, toisaalta ne lähettävät tietoa aivoihin suoliston tilasta.

   Toiminnassa oleellisena osana ovat myös suolistobakteerien tuottamat ravinto- ja viestiaineet. Ne ovat oleellinen osa suoliston toiminnan säätelyä, mutta suolistobakteereilla näyttää olevan vaikutusta aivotoimintaan laajemminkin, jopa käyttäytymiseen. Ei siis turhaan sanota, että armeija marssii vatsallaan.

     Suolistobakteerien merkityksen ymmärtäminen on johtanut jo nyt suolistosairauksien uudenlaisiin hoitokäytäntöihin. Erityisesti ulostesiirrot terveistä ihmisistä erilaisia suolistosairauksista kärsiville ovat osoittautuneet tehokkaaksi hoitokeinoksi. Yllättäen näistä hoidoista on havaittu olevan apua myös liikalihavuuteen ja masennukseen, joissa aivotoiminta on keskeinen vaikuttaja.

 

Energia-aineenvaihdunnassa verensokerin säätely on avainasemassa

Aivot ja lihakset käyttävät energialähteenään normaalisti lähes yksinomaan rypälesokeria eli glukoosia. Sitä ne saavat suoraan verenkierrosta. Lihakset voivat lisäksi käyttää myös lihassoluissa olevaa energiavarastoa, joka on glykogeenia eli eläintärkkelystä.

    Juuri etenkin aivotoiminnan kannalta verensokerin säätely melko kapealla vaihtelutasolla onkin elintärkeä. Glukoositason säätely on hermoston ja usean hormonin ylläpitämä tapahtuma, jossa keskeinen tekijä on insuliini. Sen toimesta glukoosi kulkeutuu verestä solujen sisään, jossa sitä käytetään solujen ”energiamyllyn polttoaineena”.  Toisaalta insuliini siirtää myös glukoosin ylimäärän varastoitavaksi glykogeenina maksaan ja lihaksiin sekä rasvana sidekudossoluihin (varastorasva).

   Säätely on siis glukoosin siirtelyä  suolesta vereen sekä verestä soluille energiapolttoon tai varastoihin. ja taas tarpeen mukaan em. energiavarastoista takaisin vereen.

Ykensyönti ja ravinnon yksipuolinen koostumus rasittavat pahasti verensokerin säätelyä

Veren glukoositason säätely alkaa jo siitä, kun ravinnosta tulevat hiilihydraatit, rasvat ja proteiinit hajoavat ruuansulatuksessa sokereiksi, rasvahapoiksi ja aminohapoiksi.

    Vereen imeydyttyään vain rypälesokeri glukoosi kelpaa sellaisenaan kaikkien solujen energia-aineenvaihduntaan. Muut imeytyneet ravintoaineet joutuvat prosessoitavaksi maksassa. Näin tapahtuu siis myös muille sokereille, jopa hedelmäsokerille eli fruktoosille.

    Säätely toimii niin, että kun glukoositaso nousee aterian jälkeen ja ylimäärä glukoosista siirtyy em. varastoihin.

    Veren sokerin aletessa niistä otetaan käyttöön ensin glykogeenivarastot maksasta ja lihaksista. Varastorasva otetaan käyttöön vasta tunteja kestävän lihasrasituksen jälkeen, kun muut energiavarastot ovat jo tyhjenemässä.

     Etenkin lihomiseen johtava ravinnon määrä voi johtaa verensokerin säätelyjärjestelmän häiriintymiseen, niin että veren glukoositaso on jatkuvasti normaalia korkeammalla. Erityisesti runsas  sisälmysrasvan kertyminen voi aiheuttaa joillekin vähitellen aineenvaihduntahäiriön ja lopulta kakkostyypin diabeteksen.

    Runsas hiilihydraattipitoinen ravinto on karppajien mielestä syyllinen tähän. Yleinen terveysviranomaisten käsitys on kuitenkin se, että tässä diabetestyypissä ilmenevä insuliinin teheon heikkeneminen on monen tekijän yhteisvaikutusta.

     Etenkin pitkäaikaisen ja runsaan alkoholinkäytön myötä rasvaa voi kerääntyä maksaan niin runsaasti, että tästä elintärkeästä elimestä voi kehittyä haitallinen rasvamaksa ja edelleen jopa parantumaton maksakirroosi.

      

Ravinnon proteiineista saadut aminohapot käytetään kudosten uusimiseen

Vereen imeytyneitä aminohappoja tarvitsevat kaikki solut, sillä ne ovat soluissa muodostuvien proteiinien välttämättömiä rakennuspalikoita. Proteiinituotteita ovat entsyymit sekä solujen ja kudosten rakenneproteiinit. Aminohappojen ylimäärä ei kuitenkaan mene hukkaan, vaan solut pystyvät käyttämään sen glukoosin tavoin solujen energialähteenä.

     Elimistössä ei ole aminohapoille varsinaisia varastoja. Siksi niitä täytyy saada ravinnosta solujen rakenneaineiksi jatkuvasti. Päivittäinen tarve aikuisella ihmisellä on normaalisti 70 - 100 g.

    Aminohappojen puutteessa elimistö ei kuitenkaan joudu heti paniikkitilaan, sillä se kykenee korvaamaan puutteen hajottamalla omia kudoksiaan. Se näkyy laihtumisena, ts. kudosten, etenkin lihasmassan, vähenemisenä. Laihtumisella on kuitenkin rajansa.

Muihin energialähteisiin verrattuna rasvat sisältävät energiaa lähes kaksinkertaisen määrän

Rasvat hajoavat elimistössä rasvahapoiksi ja glyseroliksi. Nämä hajoamistuotteet pilkkoutuvat maksassa niin, että ne kelpaavat solujen energia-aineenvaihduntaan.

    Hiilihydraattien puutteessa rasvahappojen täydellinen ”palaminen” soluissa kuitenkin heikentyy. Tällöin niistä muodostuu ketoaineita, joita kutsutaan myös nälkähapoiksi.

    Ketoaineet ovat voimakkaan hajuisia aineita, joita erittyy myös paastoavan henkilön virtsaan, hengitykseen ja ihon läpi ympäristöön. Vastaava tila elimistössä muodostuu myös tiukasti karppaajilla eli hienommin sanottuna ketogeenista dieettiä noudattavilla. Diabeetikoilla voi insuliinin puutteessa kertyä ketoaineita niin runsaasti, että siitä seuraa vaarallinen ketoasidoosi eli happomyrkytys.

     Tutkimukset ovat osoittaneet, että ketoaineet voivat energialähteenä kyllä korvata glukoosia, mutta etenkin hermosoluissa vain puolittain. Aivosolujen joutuessa pitkäaikaiseen hiilihydraattien niukkuuteen voi ketoaineiden ”palaminen” kuitenkin vähitellen tehostua. Enimmillään ketoaineet voivat silloin tuottaa 80 prosenttia aivojen koko energiankulutuksesta.

    

Omega-rasvahapot ovat erityisasemassa

Rasvahapoista vain omega-rasvahapot kelpaavat sellaisenaan soluille. Toisaalta monet niistä ovat välttämättömiä solukalvojen rakennusaineita, toisaalta niistä muodostuu monia solujen toimintaa sääteleviä viestiaineita, kuten prostaglandiineja.

    Sopivimmat välttämättömät omega-rasvahapot ihminen saa kaloista ym meren eläimistä sekä monien kasvien siemenistä.

Koska monet lukijani ovat kehottaneet minua esittämään asiani edellisiä pienempinä paketteina, lopetan tämän kirjoituksen tähän ja jatkan mahdollisesti aiheesta myöhemmin enemmän käytännön kannalta tarkasteltuna.

Tässä vaiheessa toivotan kaikille tekstieni lukijoille

Oikein Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2019

Syödään joulun antimia nautiskellen, mutta mässäilemättä, kuten Marttilan vanhakansakin hauskasti kehottaa:

”Kosk siin sit terve ehtii ol,

ko kol kertta päiväs ittes kippiäks syä.”

Rauno Tirri

JATKUVA HERKUTTELU TYRMÄÄ ELIMISTÖN

Ihmiselle parhaiten sopivasta terveellisestä ravinnosta on runsaasti ristiriitaista tietoa. Siksi on hyödyllistä perustaa käsitys ruuan merkityksestä niihin perustietoihin, jotka jo suurella varmuudella tiedetään ihmisen elimistön aineenvaihdunnasta. Tätä yritän selvittää muutamissa seuraavissa kirjoituksissani. Osa tiedoista perustuu Jukka Ruukin seuraaviin laajoihin artikkeleihin:

                      Hiilihydraatti pitää meidät käynnissä sekä Nyt etsitään aivojen mieliruokaa,

Tiede 12/2018 ja 13/2018.

Pääosa aikuisista ihmisistä kuluttaa energiaa 1500 – 3000 kilokaloria (kcal) vuorokaudessa. vaihteluväli riippuu yksilön koosta, sukupuolesta, iästä sekä ennen kaikkea liikunnan määrästä. Useimpien nykyisessä elämänmuodossa päivittäisestä energian kulutuksesta lähes kaksi kolmasosaa kuluu tasaiseen tahtiin ns. lepo- eli perusaineenvaihduntaan ja siis vähintään yksi kolmasosa liikunnan tuomaan lisäenergian tarpeeseen.

    Energian lisätarpeen osuus kasvaa kuitenkin suuresti lihasrasituksen lisääntymisen myötä, tulee se sitten työstä tai vapaa-ajan liikunnasta. Esimerkiksi reipas kävely kuluttaa keskimäärin 250 - 300 kcal tunnissa. Juoksu kaksinkertaistaa kulutuksen helposti vielä tästä. Kovan lihasrasituksen aikana energian kulutus siis nousee lepokulutuksesta moninkertaiseksi. Raskaassa työssä energiankulutus voikin kohota 6000 kilokaloriin vuorokaudessa.

     Mielenkiintoista on, että aineenvaihdunta pysyy vielä lihasrasituksen jälkeenkin tavallista korkeammalla tasolla jopa tuntien ajan (ns. jälkihiki). Siksi esimerkiksi lenkkeily illalla ennen nukkumaan menoa heikentää unen saamista.

Kivikauden olosuhteissa nälkä piti syömisen ja energiankulutuksen tasapainossa

nykyistä paremmin

Voidaan kysyä, mikä nykyihmisen elintavoissa on pettänyt niin, että liikalihavuudesta on tullut ongelma. Lyhyesti sanottuna terveellä ihmisellä liikalihavuus johtuu ravinnon oton ja kulutuksen epätasapainosta, ts. syömme enemmän kuin kulutamme. Voidaankin ihmetellä, miksi ruokahalun säätely ei toimi enää tarpeeksi hyvin.

Ruokahalun säätly monimutkainen tapahtuma

 

Ruokahalu on aivojen, ääreishermoston ja hormonien ym. viestiaineiden säätelemä monimutkainen tapahtuma, jota ei vieläkään täysin ymmärretä.

   Ruokahalun säätelyyn osallistuu vähintään parikymmentä säätelyainetta (hormoneja yms), jotka erittyvät hermostosta, suolistosta, maksasta, rasvakudoksesta. Aineet erittyvät ja vaikuttavat joko suoraan kohteisiinsa tai kulkevat veren mukana muualle, etenkin aivoihin.

    Tärkeitä säätelytekijöitä ovat lisäksi verensokerin taso, suolistobakteerit sekä mahalaukun venyminen. Kaikkien tekijöiden yhteistoimintaa ”orkestroivat” aivot.

Rasvavarastot ja suoliston täyttyminen vaikuttavat ruokahaluun

Ruokahaluun vaikuttavat monet aineenvaihduntaa säätelevät yleishormonit. Muista vaikuttavista yhdisteistä ehkä tärkeimpiä ovat rasvakudoksesta erittyvä peptidi nimeltä leptiini  sekä suolen seinämästä erittyvä greliini. Vaikutustensa mukaan leptiiniä voidaan sanoa kylläisyyshormoniksi ja greliiniä nälkähormoniksi, ts. niiden vaikutukset ovat vastakkaisia.

     Kun maha täyttyy ja ruoka alkaa sulaa, leptiinin määrä veressä nousee ja vastaavasti greliinin laskee. Aivot reagoivat muutokseen niin, että ruokahalu alkaa hiipua ja syntyy kylläisyyden tunne. Vastaavasti mahan ja suolen tyhjentyessä muutokset ovat päinvastaisia.

     Kakkien näiden säätelytekijöiden avulla elimistö pyrkii pitämään energiankulutuksen ja syömisen tasapainossa niin, että ihmisen paino pysyy melko vakaalla tasolla. Synnynnäisistä ominaisuuksista riippuen tämä paino on yksilöllinen, ja siihen kuuluu mm. tietty yksilöllinen rasvavaraston koko.

    Rasvan määrä on kuitenkin se tekijä, joka voimakkaimmin reagoi ravinnon saantiin. Elimistö ei kuitenkaan osaa poistaa ylimääräistä ravintoa muuhun paikkaan kuin kehon rasvavarastoon.

    Koska useimmat ihmiset elävät nykyään herkuttelun ja runsauden aikakautta, elimistö ei kykene kunnolla pitämään syömistä ja juomista kontrollissa Niinpä läskiä kertyy etenkin ihon alle ja sisäelinten väliin varastoon ihan humaamatta.

Ulkoiset tekijät panevat säätelyn koville

Elimistön ravitsemustilan lisäksi ruokahalu on suuresti riippuvainen eri aisteista saaduista ärsykkeistä syömisen yhteydessä. Niistä ehkä tärkeimpiä ovat hajuaisti ja makuaisti, mutta ihminen syö myös silmillään. Näin ruuan maistuvuuteen vaikuttaa nälän lisäksi mm. maku, haju, väri, muoto ja koostumus. Siihen vaikuttavat myös aikaisemmat kokemukset, seura, kattaus ja muu ympäristö sekä se, miten monta ruokalajia on tarjolla.

    Siis mitä yksinkertaisempi ja mauttomampi ruoka on, sitä vähemmän sitä tulee syödyksi. Sama todistettiin myös rotilla puoli vuosisataa sitten. Eläinten paino nousi yli kymmenen prosenttia, kun eläinten ravinnossa siirryttiin käyttämään erilaisia herkkuja, ts. siirryttiin ns. ”kafeteeriadiettiin”.  

      Useimpien ihmisten omat kokemukset sekä tutkimuksetkin ovat osoittaneet, että me reagoimme rottien tavalla. Yhdestä ruokalajista kylläiseksi tulleen ihmisen ruokahalu herää uudelleen, kun pöytään kannetaan uusia herkullisia ruokalajeja.

Liikunnan lisäksi myös kylmyys kohottaa aineenvaihduntaa.

 Luustolihaksissa energia-aineenvaihdunta lisääntyy nopeasti lihasjänteyden kasvun ja lihasvärinän alkaessa kylmässä ympäristössä. Voimakkaimmillaan se panee koko ihmisen tärisemään vilusta.

    Hitaammin energiakulutus nousee tahdosta riippumattoman hermoston ja hormonien avulla. Ne saavat lämmöntuoton kohoamaan etenkin ruskeassa rasvassa, josta lämpö leviää eri elimiin. Sisäelinten ympärillä ja lapaluiden välissä sijaitsevaa ruskeaa rasvakudosta onkin toisinaan nimitetty ”sisäiseksi lämpöpatteriksi”.

    Pitkäaikainen altistuminen kylmyydelle kohottaa myös perusaineenvaihduntaa eli tasaista energiankulutusta. Sen myös monet laihduttajat ovat todenneet itsessään. Ilmiö on kylmään sopeutumista, joka aiheutuu ruskean rasvan vähittäisestä muuttumisesta entistä tehokkaammaksi lämmön tuottajaksi. Muutos palautuu entiselleen kuitenkin suunnilleen kuukaudessa, kun kylmäaltistus lakkaa.

    Niillä ihmisillä, joilla on synnynnäisesti paljon ruskeaa rasvaa, myös sopeutuminen kylmään on nopeinta ja tehokkainta. Myös heidän perusaineenvaihduntansa on normaalistikin tavallista korkeammalla tasolla.

Ravinnon puute laskee aineenvaihduntaa

Tämä on tullut yllätyksenä monelle laihduttajalle ja paastoajalle. Ruuan puutteessa elimistö menee säästöliekille.  Siksi laihtumista ei helposti tapahdu ilman liikunnan lisäämistä. Energian käytön aleneminen on kehon sopeutumista uuteen tilanteeseen eli vähäiseen ravintoaineiden saantiin.

    Säästöliekistä huolimatta elimistö tarvitsee kuitenkin tietyn minimimäärän energiaa jo pelkästään perusaineenvaihdunnan ylläpitämiseen. Jos se ei saa sitä ravinnosta, se ottaa tarvitsemansa aineet elimistön sisältä. Hiilihydraattivarastot kuluvat loppuun alle vuorokaudessa, rasvat riittävät pitkään, monilla jopa kuukausiksi. Täydellinen paasto kuitenkin näännyttää ihmisen kuoliaaksi runsaassa kuukaudessa ja sekin edellyttää veden, hivenaineiden ja vitamiinien saamista koko paaston ajan. Ilman vettä ihminen ei pysy hengissä muutamaa päivää kauemmin.

    Vähäiseen ravintoon sopeutumisen mahdollistaa elimistössä tapahtuva aineenvaihdunnan reaktioiden uudenlainen järjestely. Siinä energia saadaan pääasiassa siirtymällä rasvahappojen polttoon. Kudosten uusimiseen (proteiinisynteesiin) tarvittavat aminohapot saadaan hajottamalla valmiita vähemmän elintärkeitä kudoksia, kuten lihaksia. Tämän uudelleenjärjestelyn avulla veren sokeri- ja aminohappotaso solujen uusiutuminen voivat pysyä siedettävällä tasolla. Näin ihminen on voinut selvitä huonojen ravintokausien yli, mikä on ollut erityisen tärkeää luonnonvaraisesti elävien ihmisten yhteisöissä.

Hyvää joulunaikaa lukijoilleni!

Rauno Tirri

Päivälliskutsuilla on syötävä viisaasti, mutta ei liian hyvin,

ja puhuttava hyvin, mutta ei liian viisaasti (Somerset Maugham).

TSEMPPIÄ SISÄISEN ÄÄNEN AVULLA

Aihe on mielestäni kiinnostava, ja vaikka joudun taas hieman oman ammattitietämykseni ulkopuolelle, yritän kirjoittaa aiheesta jonkinlaisen yhteenvedon lähinnä Tiedelehden ja netistä hakemani tiedon perusteella.

Pienten lasten sisäinen ääni ilmenee itsekseen puhumisena

Opetellessaan puhumaan lapsi toistelee kuulemiaan sanoja ja liittää niitä eri tilanteisiin. Siinä vaiheessa kun hän tajuaa itsensä omaksi persoonakseen, hän alkaa puhuessaan käyttää omaa nimeään tekijänä, kuten ”Tiina istuu tähän, Tiina syö itse” jne. Näin hän puhelee paljon myös yksinään puuhatessaan. Lapsi siis ohjaa olemistaan ja tekemistään puhumalla ääneen kolmannessa persoonassa. Itsekseen puhumisen määrässä on kuitenkin melkoisesti eroja lasten välillä.

    On ilmeistä, että tällaisella sisäisen äänen ohjauksella on positiivinen merkitys lapsen kehitykselle. Tutkimuksissa on todettu, että paljon itsekseen puhuvat lapset selviävät muita nopeammin esimerkiksi erilaisissa palapelitehtävissä. Viimeistään koulun alkaessa itsekseen puhuminen laantuu, joskin monet aikuisetkin tekevät sitä yksin ollessaan, etenkin jos ei ole riittävästi juttuseuraa.

Sisäinen ääni on kielellistä ajattelua

Ihmisen päässä syntyy päivässä kymmeniä tuhansia ajatuksia. Niistä suuri osa on reagointia piilotajunnasta purkautuviin tai aistimusten luomiin hetkellisiin ajatuksiin, joista ei ehditä tai edes yritetä synnyttää kielellistä ilmaisua. Jotkut niistä tulevat tietoisuuteen intuitioina, jotka voivat johtaa ahaa-elämykseen tai automaattiseen käyttäytymiseen.

     Osa ajattelusta tapahtuu kielellisenä ja se kehittyy sitä mukaa kun kieltä tai kieliä opitaan. Kielellinen ajattelu on lähes yksinomaan käytössä, kun pohditaan asiayhteyksiä ja puetaan asiat puheeksi tai kirjoitukseksi. Siten asiat jäävät myös hyvin mieleen.

Sisäinen keskustelu

Siinä ihminen palaa tavallaan lapsuudenaikaiseen itsensä ohjaamiseen kielen avulla. Se on sanallista keskustelua ajatustensa kanssa joko äänettömästi tai puoliääneen.

    Sisäinen keskustelu on siis puhumista itselle. Siinä mieli jaetaan kahteen kategoriaan, siis tavallaan kahdeksi persoonaksi. Toinen on ikään kuin käskijä tai neuvoja. Toinen on tekijä.

    Keskustelussa neuvojaosapuoli asettuu henkilön ulkopuolelle antamaan ohjeita ajatuksille ja toiminnalle. Asetelma antaa perspektiiviä nähdä tilanne paremmin, siis ikään kuin jonkun toisen silmin. Monet kokevat sen hyödylliseksi parantamaan itsetuntemusta, ohjaamaan ajatuksia sekä toimimaan entistä paremmin.

    Sisäisen käskijän kehotukset voivat innostaa ja motivoida sekä parantaa keskittymistä tekemiseen. On havaittu, että tämä toimii parhaiten kun sisäinen käskijä puhuttelee toisessa persoonassa, siis sinutellen, tai kolmannessa persoonassa henkilön omalla nimellä, kuten pienet lapset tekevät.

Erityisesti esiintyjät hyötyvät sisäisen äänen antamasta rohkaisusta

Sisäisen äänen käyttöä harrastavat etenkin esiintyjät, kuten urheilijat, jotka pyrkivät parantamaan sen avulla suoritustaan.  Suoritusten paraneminen ei ole pelkästään subjektiivinen tunne, vaan kilpailutulosten paranemisesta on selvää näyttöä, etenkin jos tämä tekniikka on otettu osaksi harjoittelua.

    Vireystilan ja keskittymisen paranemisen lisäksi sisäinen puhe vähentää mm. kilpailutilanteissa suoritusta haittaavaa hermostumista. Monet naisten seiväshyppyä seuranneet muistavat venäläisen moninkertaisen maailmanennätysnaisen Jelena Iisinbajevan keskittymisen suoritukseen. Rituaalisten eleiden lisäksi siihen kuului TV-kuvassa selvästi näkyvä puheenpälpätys.

Sisäinen keskustelu vaikuttaa koko kehoon

Tutkimuksissa on osoitettu, että sisäinen puhe auttaa elimistöä valmistautumaan koitokseen mm. lisäämällä sopivasti vereen purkautuvan adrenaliinin määrää ilman suoritusta haittaavaa pelkoreaktiota. Se herättää sekä aivot että kehon toimimaan tehokkaasti samalla tavalla kuin hyökkäykseen valmistautuessa.

    Keskittyminen suoritukseen paranee sisäisen puheen aikana siksi, että siinä aivojen kuulokeskus aktivoituu samaan tapaan kuin oikeaa puhetta kuunneltaessa. Tämä kuulokeskuksen kuormitus vähentää ympäristöstä tulevaa häiritsevää hälyä.

    Sisäinen keskustelu tehostaa myös luovaa toimintaa avaten uusia näköaloja ratkaisuihin. Lisäksi se auttaa tunteiden hallinnassa. Kun ihmisten reaktioita mitattiin samalla kun heille näytettiin voimakkaasti tunteita herättäviä kuvia, havaittiin tunnereaktioiden vaimentuvan nopeasti, kun koehenkilöt alkoivat käydä tunnetta vaimentavaa sisäistä keskustelua käyttämällä siinä omaa nimeään.

Kuka tahansa voi hyötyä sisäisen äänen ohjailusta

Etenkin Amerikassa innostuttiin ensimmäisenä antamaan ihmisille ohjeita siitä, miten jokainen voi kehittää psyykettään ja suoritustaan sisäisen äänensä avulla. Sitä aktivoimaan tarvitaan kuitenkin harjoittelua, koska tämä lapsuudenaikainen kyky on yleensä aikuiselta hävinnyt.

Sisäinen keskustelu voi olla myös masentavaa

Koska sisäinen keskustelu on oman mielen ohjeistamaa, sen sisältö ja vaikutuskin riippuvat kunkin psyykkisestä tilasta ja sen antamasta sisällöstä.

    Masentunut mieli voikin jumiuttaa ajatukset niin, että sisäinen käskijä muuttuu negatiiviseksi ja antaa moitteita rohkaisun sijaan. Tilannetta voi helpottaa yrittämällä kääntää ajatukset positiivisiksi tai arkisiin askareisiin. Masennuksen mentyä tilanne paranee ja sisäinen moittija muuttuu positiiviseksi.

    Sisäinen keskustelu voi kuitenkin kaikissa tapauksissa olla hyödyksi mieltä rasittavien syy-seuraussuhteiden selvittelyssä. Parantamalla itsetuntemusta se auttaa paremmin ymmärtämään myös omaa käyttäytymistä.  

Tahattomasti päästä tai rinnasta kuuluvat äänet

Tämä on vanhastaan määritelty kuuloharhaksi tai kuulohallusinaatioksi, jota esiintyy tietyissä psyykkisissä sairauksissa, kuten skitsofreniassa.

    Kaikissa tapauksissa kysymyksessä ei kuitenkaan ole sairaus, vaan pikemminkin psyykkinen ominaisuus. Tilapäisesti sen on kokenut elämänsä jossain vaiheessa jopa kolmasosa terveistä henkilöistä. Tällöin se yleensä liittyy vaikeaan pitkäaikaiseen stressiin, ahdistuneisuuteen tai masennustilaan. Myös huumeet ja jotkin lääkkeetkin voivat aikaansaada sen. Joka tapauksessa yli kymmenellä prosentilla terveistä kuloharhat kuuluvat normaaliin elämään osana itseään.

    Tällaisella äänellä ei siis ole ulkoista lähdettä, vaan se on omien aivojen tuottamaa. Sisäinen ääni on yleensä puhetta, mutta voi olla muunkinlaisia ääniä, kuten musiikkia. Tinnitus (korvien soiminen) ja ns. korvamato eivät kuitenkaan kuulu tähän ryhmään.

Äänten laatu vaihtelee

Puhe voi kuulostaa omalta ääneltä, mutta myös jonkun muun tai jopa aivan vieraalta tuntuvan henkilön ääneltä. Se voi olla vähäistä, toisilla taas jopa pitkäaikaista pulputusta, jolloin se saattaa olla hyvinkin kiusallista.

    Tässä häiriössä sisäinen ääni ottaa itsenäisen roolin, eikä siis tottele aivokuorelta tulevaa järjen ääntä. Se on siis piilotajunnan toiminnan tulosta, joka saa materiaalinsa muistista kumpuavista elämänkokemuksista ja tunteista.

    Aivotutkimukset osoittavat, että ko. puheen aikana aivojen kuuloalue on toiminnassa, mutta itsenäisesti ilman korvasta hermorataa pitkin tulevia aistisignaaleja. Sen sijaan puhetta ennakoiva ja kontrolloiva aivoalue ei toimi normaalisti.

Apu rajoittuu lähinnä mielenhäiriöiden hoitoon

Rankat itsetuhoon tai väkivaltaan toisia kohtaan yllyttävät äänet syntyvät yleensä traumaattisten kokemusten, huumeidenkäytön tai mielenhäiriöiden seurauksena. Vaikka kysymyksessä ei olisikaan varsinainen mielisairaus, tällaisesta kärsivät tarvitsevat lääketieteellistä apua.

     Silloin kun kysymyksessä on henkilön synnynnäinen ominaisuus äänien kuulemiseen, lääkehoidosta ei juuri ole ainakaan pitkäaikaista hyötyä. Apu tähtääkin yleensä psyykkiseen kasvuun, uuteen asenteeseen ääniä kohtaan. Se on pitkälti itsehoitoa.

    Käytännössä on koettu, että niin kauan kuin ääniä pelkää tai yrittää järjellä niitä vastustaa, ne pitävät valtaa. Asiaa auttaa kun oppii hyväksymään äänet osaksi itseä ja oppii ymmärtämään niiden sisällön yhteyden omiin elämänkokemuksiin.

    Sisäisiä ääniä kuulevat ovat perustaneet yhdistyksen nimeltä Moniääniset. Se on vertaistukiryhmä, joka jakaa kokemuksia ja antaa tietoa.

Omatunto

Omatunto voidaan ymmärtää moraaliseksi käsitteeksi, joka tarkoittaa ihmisyksilöä ohjaavaa tietoisuutta oikeasta ja väärästä. Se muotoutuu sosiaalisen ympäristön arvoista ja vaikuttaa ihmisen elämänasenteeseen ja sen mukaiseen käyttäytymiseen. Myös omantunnon ääntä kutsutaan usein sisäiseksi ääneksi, joka antaa sisältöä ajattelulle, motivaatiolle, sisäiselle keskustelulle, mielipiteille sekä kaikelle toiminnalle. Monet kristityt uskovat sen olevan Jumalan puhetta ihmiselle.

Uskomuksilla on pitkät jäljet, joita järki kykenee

vain vaivoin sekoittamaan. (RT)

TEE ON TODISTETUSTI TERVEYSJUOMA

Kiinalaisen legendan mukaan teen käyttö alkoi jo lähes viisi tuhatta vuotta sitten. Lounais-Kiinassa teepensas (Camellia sinensis) kasvaa alun perin villinä. Siellä ja sen naapurimaissa teetä onkin todennäköisesti käytetty jo vuosituhansien ajan. Kirjallisten merkintöjen mukaan Japanissa teen laajempi käyttö alkoi vasta 700-luvulla budhalaisuutta levittävien munkkien toimesta. Japanilaiset innostuivatkin siitä niin, että teen nauttimisesta tuli pian tärkeä seremoniaalinen rituaali.  Jo seuraavalla vuosisadalla myös arabit innostuivat juomaan kahvin rinnalla myös teetä.

Tee saapui Eurooppaa kummallisen myöhään

Eurooppaan tämä juoma saapui vasta 1500-luvun puolivälin jälkeen ja pian sen jälkeen teen rahtaus Aasiasta Eurooppaan oli jo portugalilaisten ja hollantilaisten kauppiaiden tuottoisaa kaupankäyntiä.

    Vähitellen teenjuonti yleistyi länsimaissa kahvin rinnalla ja erityisesti Englannissa tee otettiin innolla vastaan. Siellä teenjuonti sai lähes seremoniaalisia piirteitä jo 1600-luvulla etenkin ”kello viiden teen” muodossa. Pian se jopa ylitti kahvin suosion.

    Myös monissa Aasian maissa tee on suosituin juoma. Euroopassa teen taival suosituksi juomaksi eteni kahvia helpommin, kun teen juontia ei paheksuttu missään vaiheessa.

    Kaikki perinteisen teen laadut valmistetaan teepensaasta, jota nykyään viljellään lämpimissä maissa ympäri maailmaa. Kymmenen suurimman tuottajamaan joukkoon mahtuu Aasian maiden lisäksi Kenia, Turkki ja Argentiina. Eniten teetä tuottavat Kiina ja Intia.

      

Korviketeet

Kautta aikojen perinteisen teen rinnalla on juotu erilaisia haudutettuja juomia, joita on jossain vaiheessa alettu kutsua teeksi. Esimerkiksi meillä juotiin sota-aikoina mustikan, vadelman, mustaherukan ym. lehdistä valmistettua teetä. Nykyään meilläkin on tarjolla suuri valikoima erilaisia hedelmä-, marja- ja yrttiteelaatuja. Kaikilla niillä on omanlaatuisensa vaikutukset elimistön toimintaan. Yhteistä niille on se, että ne eivät sisällä kofeiineja, kuten perinteinen oikea tee. Nykyään erilaisia korviketeen laatuja tuotetaan tuhansia erilaisia niin kasvatetuista kuin  myös luonnonkasveista.

    Tässä kirjoituksessa käsittelen pelkästään perinteisiä teelaatuja.

Teelehtien käsittely

Laajimmillaan teen valmistusprosessiin kuuluu seuraavat vaiheet työjärjestyksessä: valikoiva poiminta, esikuivatus eli nuudutus, rullaus, hapetus, kuivatus tai paahtaminen, murskaus ja pakkaus. Teelehdet poimitaan edelleen lähes yksinomaan käsin. Siten voidaan eri laatuihin valita eri kasvuvaiheessa olevat lehdet tai lehtinuput. Vain halvimpiin teelaatuihin kelpaavia pensaan alalehtiä on alettu kerätä myös koneellisesti.

    Aluksi kokonaisten teelehtien annetaan kuivua lämpimässä tuulessa päivän verran niin, että ne tulevat pinnaltaan nahkeiksi (esikuivatusvaihe). Sen jälkeen lehdet lievästi rusennetaan rullaamalla niitä sopivalla telalla. Tällöin niiden sisältä tihkuu nestettä pintaan ja hapettavia entsyymejä vapautuu.

   Seuraava valmistusvaihe on lehtien hapetus. Sen aikana ilman sisältämän hapen vaikutuksesta teelehden ainekset hapettuvat ja lehdet muuttuvat tummiksi. Tämän jälkeen lehtimassa kuivataan rutikuivaksi ja murskataan. Osa voidaan jättää murskaamatta ja haudottaa juomaksi kokonaisina (lehtitee). Sitten kuivat, murskatut teelehdet vielä jaotellaan karkeusasteen mukaan. Lopuksi tuote pakataan rasioihin, hienoimmaksi jauhautuneet jäännösmuruset pakataan nykyään pieniin annospusseihin. Nykyisissä ilmatiiviissä pakkauksissa tuote säilyy pilaantumatta pitkiä aikoja.

    Aikaisemmin kuivatun teen varastoinnissa oli vaikeuksia, sillä tee menettää helposti arominsa ja toisaalta imee itseensä hajuja muista varastossa olevista aineista ja ihmisistäkin.

Valikoivan poiminnan ja käsittelyn avulla saadaan erilaisia teelaatuja

Kaikki perinteiset teelaadut saadaan siis eri kasvuvaiheessa olevista teepensaan lehdistä ja latvanupuista. Teejuoman makuun vaikuttavat lisäksi teepensaan erilaiset lajikkeet, joita eri tavoin jalostamalla on saatu tuhatmäärin.

    Lehtiaineksen laadusta ja käsittelystä riippuen syntyy mustaa, vihreää tai valkoista teetä. Monissa maissa hieman erilaisella menetelmällä saadaan lisäksi aikaan myös keltaista teetä ja oolong-teetä. Etenkin Lounais-Kiinassa villin teepensaan alkuperäisillä alueilla juodaan paikallisen perinteen mukaisesti valmistettua voimakasaromista pu’er-teetä.

    Musta tee saa perusteellisimman käsittelyn. Siihen kelpaavat myös vanhimmat ja muita kitkerimmät lehdet. Toinen oleellinen ero muihin on se, että sen valmistuksessa lehtien hapetusreaktio viedään loppuun asti.

    Oolong-teen lehtimateriaali on edellisen kaltainen, mutta hapetusta ei viedä yhtä pitkälle, ts. se keskeytetään yleensä jo 2-3 päivän jälkeen. 

    Vihreän teen valmistuksessa hapetus keskeytetään kuumentamalla heti alkuunsa, jolloin lehtien värikään ei ehdi juurikaan muuttua.

    Valkoista teetä, jota valmistetaan ainoastaan kärkilehdistä ja -nupuista, ei myöskään hapeteta. Sen valkoinen väri tulee kärkilehtien nuppuvaiheen pintaa peittävästä hennosta karvoituksesta.

    Keltainen tee on valkoisen teen lailla hinnaltaan kalleinta teetä, sillä sitä valmistetaan pelkästään teepensaan kärkinupuista ennen kuin ne avautuvat ja niihin alkaa tulla valkoista karvoitusta. Valmistus on pitkälle valkoisen teen kaltainen.

    Sadat erilaiset teejuomat valmistetaan edellä mainitusta teepensaasta valitsemalla juuri tietyt pensaslajikkeet, tietyt lehdet sekä niiden käsittelytavat sekä ennen kaikkea maustamalla tuote. Näin eri teelaatuihin saadaan sitten esimerkiksi kukkaisia, marjaisia, hedelmäisiä, viljaisia, pähkinäisiä, savuisia ym. makuvivahteita. Maku muuttuu myös lisäämällä teehen maitoa, sokeria tai hunajaa.

Teejuoman valmistaminen

Juoman valmistuksessa tärkeintä on veden hyvä laatu, korkea happipitoisuus sekä sopiva haudotuslämpötila ja haudotusaika.

    Vettä kiehutettaessa siitä poistuu happi, joten teevettä ei pidä kiehuttaa, vaan se on hyvä jättää mustalla teellä 85 -95 ja vihreällä teellä 70-80 asteiseksi. Hienoimmat laadut suositellaan haudottavaksi vain 60 asteessa. Pakkauksissa olevat suositukset kuitenkin vaihtelevat suuresti. Nykyään monissa teekeittimissä onkin säädettävät termostaatit, jolloin saadaan juuri kullekin teelaadulle paras lämpötila. Korkealaatuisia teelaatuja voidaan haudottaa jopa toistamiseen, jolloin juomaan saadaan erittymään lisää aromeja.

    Myös sopiva haudutusaika teeaineksien uuttamiselle vaihtelee suuresti teen laadun mukaan. Eri valmistajilla suositukset poikkeavat jonkin verran toisistaan. Makuaineksien liukeneminen ja siirtyminen kuumaan teeveteen vaatii teen laadusta riippuen haudotusaikoja, jotka vaihtelevat 1-15 minuutin välillä. Lyhintä haudutusaikaa suositellaan yleensä vihreälle hienorakeiselle pussiteelle ja pisimpiä valkoiselle ja keltaiselle teelle, sekä yleensäkin kokolehtisille teelaaduille. Teen sisältämä kofeiini liukenee muita yhdisteitä nopeammin.

Tutkimustuloksia teen terveysvaikutuksista

Jo vanhastaan ihmiset ovat pitäneet teetä terveyttä edistävänä ja piristävänä juomana, vaikka he eivät ole tienneet mitään kasvin sisältämistä ainesosista. Oikeastaan vasta nykyaikaiset kemialliset analyysitekniikat ovat antaneet mahdollisuuden selvittää teen ainekoostumuksia ja siten päätellä paremmin teen merkitystä terveyttä edistävänä aineena. Tutkimuksin onkin saatu pitkälti vahvistetuksi vanhat, kokemuksiin perustuneet käsitykset teen terveellisyydestä.

Teejuoma ei sisällä juurikaan varsinaisia ravintoaineita, joten sen kaloriarvo on käytännössä nolla. Sen sijaan se sisältää satoja muita aineita, joista osa on elimistön toiminnan kannalta edullisia tai jopa välttämättömiä. Tee sisältämistä yhdisteistä tärkeimpiä ovat:

 -       - vitamiinit, kuten askorbiinihappo eli C-vitamiini ja monet B-ryhmän vitamiinit

-         - kivennäis- ja hivenaineet, kuten magnesium, kalium, fluori, sinkki

-         - antioksidantit, pääasiassa polyfenoleja, kuten flavonoideja

-         - kofeiini, jota kutsutaan nimellä teiini

Vitamiinien sekä kivennäis- ja hivenaineiden saanti teestä on ravinnosta saatavaan määrään verrattuna pientä, joten terveysvaikutuksen kannaltakin niiden merkitys on vähäistä. Poikkeuksena on fluori, jolla on merkitystä hammaskiilteen vahvistajana.

Juomasta saatava hermostoa piristävän kofeiinin määrä on melko lailla kahvia pienempi, joten kofeiiniherkätkin sietävät yleensä teetä kahvia paremmin (katso blogikirjoitukseni ”Kahvin pitkä taival terveysjuomaksi”.

Teen terveysvaikutukset perustuvat pääasiallisesti sen sisältämiin antioksidantteihin

Antioksidantit ovat yhdisteitä, joita on jossain määrin kaikessa ravinnossa. Niihin kuuluvat mm. C- ja  E- vitamiinit sekä seleeni, joita yleensä saadaan runsaasti monipuolisesta ravinnosta.

     Elimistöä uhkaavat koko ajan rakenteita hapettavat happiradikaalit. Niitä syntyy jatkuvasti energia-aineenvaihdunnassa, joten kudosten on päästävä niistä eroon mahdollisimman nopeasti. Juuri siksi elimistössä täytyy olla tarpeeksi antioksidantteja niitä hävittämässä.

    Edellä mainittujen aineiden lisäksi tärkeitä radikaalien hävittäjiä ovat myös kasviravinnosta saatavat sadat erilaiset antioksidantiyhdisteet. Ne ovat yleensä kasvin tuottamia sivuyhdisteitä, ns. sekundaariyhdisteitä. Tunnetuimpia niistä ovat eri hedelmien ja marjojen värilliset aineet, kuten tuhannet erilaiset kirkkaan väriset flavonoidit (useimmat keltaisia), karotenoidit (useimmat oransseja) ja antosyaanit (useimmat punaisia tai sinisiä).

    Näitä värillisiä aineita on myös kasvien vihreissä osissa, mutta ne peittyvät yleensä lehtivihreän alle. Niitä on myös hyvin runsaasti mausteissa ja yrteissä, kahvissa ja teessä, joskin suurimman osan niistä ihminen saa normaalisti vihanneksista, hedelmistä ja marjoista.

 Antioksidatiivisia yhdisteitä kasvi tarvitsee mm. pölyttävien hyönteisten ja siemeniä levittävien hedelmänsyöjien houkutteluun. Niiden avulla kasvit myös puolustavat itseään bakteereita, sieniä sekä viruksia ja jyrsijöitä ym. tuholaisia vastaan. Aineet suojaavat kasvia myös muita ympäristövaikutuksia vastaan, ennen kaikkea UV säteilyn tappavalta vaikutukselta.

Koska ympäristövaikutukset kohdistuvat etenkin kasvin pintaan, nämä yhdisteet sijaitsevat aina runsaimpana kasvin eri osien kuoriosissa.

Teen antoksidanttien terveyttä edistävä vaikutus on todettu

 myös lukuisissa länsimaisissa tukimuksissa

Teen terveellisyyttä on korostettu jo varhain teepensaan alkuperäisillä kasvupaikoilla Kiinassa. Länsimaissa asiaan on herätty vasta viime vuosikymmenien aikana, kun täälläkin on tehty väestötutkimuksia teen juomisen eduista sekä solututkimuksia teestä eristettyjen yhdisteiden terveysvaikutuksista.

    Teen flavonoideista on tutkittu erityisesti katekiineiksi kutsuttuja yhdisteitä. Ne ovat erittäin voimakkaita antioksidantteja, joita ilmeisesti saa eniten vihreästä teestä. Kaikkien antioksidanttien saamiseksi irti teelehdistä, niitä kannattaa hauduttaa pitkään. Niiden irtoamisen huomaa kyllä karvaan maun lisääntymisestä juomassa.

Vaikka tutkimukset antavatkin koko ajan uutta tietoa, jo nyt on runsaasti positiivisia tuloksia teen edullisista vaikutuksista. Tutkimusten mukaan muutama kupillinen teetä päivässä vähentää sydän- ja verisuonitautien riskiä. Tämä näkyy mm. veren kolesteroliarvojen paranemisena, erityisen selvästi pahan LDL-kolesterolin laskuna. Se ilmenee myös pienentyneenä sydän- ja aivoinfarktiriskinä ja nopeampana infarktista toipumisena. Teen on huomattu vähentävän myös jossain määrin veren hyytymistaipumusta, joten veren ohennuslääkkeitä saavien kannattaa neuvotella lääkärinsä kanssa etenkin vihreän teen runsaasta nauttimisesta.

    Lisäksi on olemassa tutkimustuloksia myös siitä, että teen käyttö saattaa vähentää syöpäriskiä ja stressioireita. Mitään todisteita ei ole kuitenkaan siitä, että runsaskaan teenjuonti suoranaisesti edistäisi jo puhjenneen syöpätaudin paranemista muuta kuin mielen piristämisen ja plasebovaikutuksen avulla. Teestä eristetyt katekiinit ovat kuitenkin alkaneet kovasti kiinnostaa syöpäsairauksien tutkijoita.

    Yhteenvetona teestä voidaan sanoa, että se on monessa mielessä suositeltava ja hyvinvointia lisäävä nautintoaine, joka sopii lähes kaikille. Vain kovin herkkävatsaisten, mahahaavasta kärsivien sekä imettävien äitien kannattaa rajoittaa teenjuontiaan. 

Uskomuksilla on pitkät jäljet, joita järki kykenee

vain vaivoin sekoittamaan (RT).

Toivotan lukijoilleni pimenevään syksyyn mielen valoa.