MAALLIKON AJATUKSIA KUVATAITEEN KEHITYKSESTÄ
Hyvät blogini lukijat. Kirjoittamiseni on
ollut pysähdyksissä lähes vuoden, jonka aikana olen joutunut kokoamaan itseäni
rakkaan vaimoni Seijan menehtymisen jälkeen. Toivottavasti jaksan taas ainakin
silloin tällöin kirjoitella jotain.
Aloitan nyt oman tutkimusalani
ulkopuolella olevasta aiheesta, nimittäin taiteesta, josta perheemme jäsenet
ovat aina olleet hyvin kiinnostuneita. Tyttäremme Maiju Tirri on saanut siitä
myös ammatin. Lyhyen pintapuolisen katsauksen tästä laajasta
aiheesta olen kirjoittanut lähinnä oman taidekäsitykseni selventämiseksi, mutta
uskon, että kirjoitukseni voisi innostaa myös muita taiteesta kiinnostuneita. Koska
olen asiassa maallikko, myönnän että virheellisiä tulkintoja on kirjoitukseen
voinut tulla tavallista enemmän.
ESIHISTORIALLISET MAALAUKSET
Taiteella sinänsä on ilmeisesti ollut tärkeä
rooli ihmisen mielen ilmentymänä jo varhaisissa primitiivisissä yhteisöissä. Se
on ollut suureksi avuksi etenkin ympäristön hallinnassa. Siten kuvat ja
kulttiesineet ovat tanssin ym. liikehdinnän ohella olleet oleellinen osa myyteissä
ja maagisissa rituaaleissa, joilla luonnonvoimia ja niissä eläviä
henkiolentoja, haltioita ja jumalia, pyrittiin saamaan suopeiksi ihmisen
toiminnoille. Samoin taiteen avulla katsoja voi paremmin ymmärtää tunnemaailmaansa
ja ottaa haltuun unimaailmassa ja transsissa koettuja kokemuksiaan.
Esihistoriallisen taiteen muodoista on
saatu jonkinlainen käsitys säilyneistä primitiivisistä tarvekalujen
koristelusta, kiviveistoksista, toteemiesineistä sekä kalliomaalauksista.
Viimeksi mainittuja on säilynyt runsaasti eri puolilla maailmaa. Euroopassa
tunnetuimmat luolat sijaitsevat Ranskan ja Espanjan kuivissa kallioluolissa
Pyreneillä. Niissä vanhimmat ja laajimmat maalaukset ovat El Castillon ja Chauvetin
luolien seinämissä. Hiili- ja uraani-isotoopeilla tehdyt ajoitukset ovat
osoittaneet maalausten olevan useiden kymmenien vuosituhansien ikäisiä, osa siis
ajalta, jolloin neandertalinihminen vielä eli Euroopassa. Kaikki maalaukset
ovat todennäköisesti kuitenkin nykyihmisen tekemiä. Myös Suomesta on löytynyt esihistoriallisia
kalliomaalauksia yli sadasta kohteesta. Runsaimmin niitä on Järvisuomen alueella.
Vanhimmat maalaukset täällä ovat lähes 5000 vuotta vanhoja.
HISTORIALLISEN AJAN TAIDE
Antiikin aika
Nykyihmisen taidekäsitys perustuu
pääasiassa historiallisen ajan taiteeseen antiikin taiteesta renessanssin, uusklassismin
ja romantiikan kautta modernismiin. Niiden luomassa taidemaailmassa eri
aikakausien taide pulpahtelee näkyviin vielä nykytaiteessakin. Antiikin aikana
taiteen käyttö laajeni uskonnollisista riiteistä, kulteista ja jumalien kuvista
myös kirkkain värein ja kultauksin koristeltuihin maalauksiin, korkokuviin ja
kuvapatsaisiin, joita liitettiin temppeleiden ja hallintorakennusten oleellisiksi
osiksi. Niiden mukana alkoi syntyä myös arkkitehtien, veistäjien ja
taidemaalarien ammattikuntia.
Tyypillistä etenkin Kreikan antiikille oli
se, että taiteessa piti ilmentää maailmankaikkeudessa vallitsevia puhtaita
mittasuhteita ja loogisen rakenteen kauneutta. Sen mukana esimerkiksi
ihmishahmoissa piti näkyä ruumiinrakenteen ihanteelliset muodot. Selvä henkinen
ulottuvuus ilmeni teoksissa, etenkin veistoksissa, niiden kuvatessa jumalia ja
erilaisia kulttiesineitä. Kuvat olivat oleellinen osa pyhiä palvontamenoja,
joissa koristelu, tuoksuvat suitsukkeet ja voitelu lisäsivät juhlamenojen
mystisyyttä. Jumalten kuviin uskottiin liittyvän kuvatun jumalan
yliluonnollisia ominaisuuksia. Myöhemmin etenkin antiikin Rooma omaksui
kreikkalaisen kulttuurin lähes sellaisenaan ja levitti sitä jonkin verran
muuntuneena laajalti suuren valtakuntansa eri alueille.
Kiistaa syntyi kristillisten
aiheiden kuvaamisesta etenkin keskiajan alussa
Roomasta leviävän kristinuskon mukana
uudeksi tärkeäksi kulttuurikeskukseksi nousi Bysantin alue ja etenkin sen
keskus Konstantinopoli. Kristillinen taide tuotti siellä hienoja mosaiikkitöitä, freskoja ja erityisesti ikoneja. Viimeksi mainitut olivat tempera- tai
vahatekniikalla maalattuja tyyliteltyjä pyhäinkuvia, joista ehkä yleisin aihe
oli Jeesus-lapsi äitinsä Marian sylissä. Ikonit muodostivat jo varhain tärkeän
palvontakohteen ja ihmeitä tekevän voiman niin kirkoissa kuin kodeissakin.
Ikonin uskottiin täyttävän olemassaolollaan kyseisen paikan Pyhällä hengellä
edustaen siis Jumalan läsnäoloa siinä paikassa.
Vähitellen pyhimysten kuvien palvonta alkoi
ortodoksisen kirkon alueella kasvaa tärkeäksi rahastusmuodoksi etenkin
luostareissa. Monien mielestä kuvia valmistettiin ja myytiin pyhiinvaeltajille
kaikenlaisena rihkamatuotteena. Se huolestutti kirkkoa mutta herätti myös
kateutta maallisen vallan taholla, sillä erityisesti luostarit vaurastuivat
monien mielestä liikaa ikonien myynnillä.
Kiistassa syntyi vähitellen kaksi
koulukuntaa, joista toinen puolusti kuvia, toinen halusi kieltää ne kokonaan. Kuvien
vastustajat pääsivät keisarin avustamana 700-luvun alkupuolella voitolle, mistä
alkoi vuosisadan mittainen historiallinen kuvakiista. Keisarin mielestä etenkin
luostareissa harrastettiin väärää kuvien palvontaa ja rihkaman tuottamista, ja
siten luostarit hyötyivät taloudellisesti ”maalaamisen rikollisesta
toiminnasta”. Tällä verukkeella keisari
toisensa jälkeen pääsi hyödyntämään suuria maa-alueita omistavien luostareiden
omaisuutta ja siten myös vähentämään kirkon valtaa. Peli oli siis lopulta
enemmänkin valtapolitiikkaa kuin hengellinen kiistakohde eli se oli keisarin ja
kirkon välistä valtataistelua.
Osatekijöinä kuvakiistan alkuun saattamisessa
olivat vaikuttamassa myös lähialueiden juutalaisuus ja nopeasti leviävä islam. Juutalaisuus
noudatti Vanhan testamentin määräämää kuvainkieltoa eli esittävien kuvien
esilläolo temppeleissä ja hautamonumenteissa oli ankarasti kielletty. Kuvainkieltoa
noudatettiin myös islamissa, vaikka Koraanissa ei olekaan annettu kuvien
tekemistä koskevaa kieltoa. Tulkinnan mukaan palvonnan ainoana kohteena täytyi
kuitenkin olla pelkästään Allah, jonka olemusta kukaan ei voinut tuntea.
Koristekuvitusta sai kuitenkin harjoittaa, mikä näkyy esimerkiksi
käsikirjoitusten koristeluna.
Bysantissa itäisen Rooman alueella tilanne
kuvanpalvonnan osalta oli vielä 700-luuvun alkupuolella sekava. Silloin itäisen Rooman eli Bysantin keisari
Leo III antoi käskyn, joka kielsi ikonien käytön rukousten kohteena niin
kirkoissa kuin kodeissakin. Päätökseen vaikutti osaltaan Kreetan läheisyydessä
tapahtunut merenalaisen tulivuoren purkaus, jota keisari piti merkkinä Jumalan
vihasta epäpyhää kuvienpalvontaa kohtaan. Hänen poikansa aloitti keisariksi
tultuaan todellisen vainon ikoneja ja niiden puolustajia vastaan. Tämän ns.
suuren kuvainkaatamisen aikana monet ikoninpalvojat saivat maksaa hengellään kiellon
rikkomisesta. Vaino kesti noin sata vuotta, jona aikana itäisen Rooman keisarit
toinen toisensa jälkeen pitivät yllä julkisia kuvien polttorovioita.
Kuvariidassa ortodoksinen kirkko pääsi
lopulta voitolle, kun se otti kannan, että koska on täysin mahdotonta esittää kuvana
Jumalaa, kuva voi edustaa vain symbolisesti pyhiä jumalallisia kohteita. Siten
kuvat ovat vain heijastuksia pyhistä kohteista ja todellinen palvonta voi
kohdistua vain näkymättömään kolmiyhteiseen Jumalaan. Ikonikin on siten vain taivaallisen hengen
ilmentymä, välikappale, joka yhdistää rukoilijan taivaalliseen kohteeseensa.
Siten runsaan sadan vuoden kuluttua ikonivainon alkamisesta ikonit taas
sallittiin ja ne saivat keskeisen aseman ortodoksien pyhissä toimituksissa.
Samalla ikonien valmistukselle ja käytölle annettiin tiukat säännöt, kaavat ja
normit, jotka ovat voimassa edelleen ja joiden noudattamista kirkko tarkasti
valvoo. Tekijöinä ovat pääasiassa munkit, joiden hartaudenharjoitus ja yhteys
Pyhän Hengen kanssa ovat edellytys työlle ja joille työstä puuttuva
taiteellinen vapaus ei ole merkityksellinen.
Paavin johtaman katolisen kirkon piirissä kuvista
ei syntynyt samanlaista kiistaa. Vuonna 800 Länsi Rooman keisariksi kruunattu
Keisari Kaarle Suuri halusi kuitenkin
varmistaa katolisessa valtakunnassaan kirkollisen kuvienkäytön muodon sellaiseksi,
että sekä kirkollinen että maallinen valta voisivat sen hyväksyä. Keisarin määräyksestä kuvien käytön
hyväksyvät teesit kirjattiin kirjaan Libri
Carolini, joka muodosti hyvän, taidetta edistävän pohjan länsimaiselle
kuvataiteelle vuosisadoiksi eteenpäin. Teeseissä perustellaan pitkälti, kuinka
kuvan kohde ja itse kuvat ovat kyllä samankaltaisia, kuten esimerkiksi ihminen
ja hänen peilikuvansa, mutta hahmot eivät ole yhdenvertaisia. Siten kuva ei ole
itse Jumala, Kristus, eikä Jumalan palvontakaan voi kohdistua kuvaan. Näin
kuvia ei tarvitse kieltää, vaan niiden avulla paikka voidaan saada otolliseksi
Pyhän Hengen läsnäololle.
Kun kuvien suhteen päästiin teologiseen
ratkaisuun, joka sopi myös maallisille hallitsijoille, alettiin koko katolisen
kirkon alueella suosia voimakkaasti sekä maalaus- että veistotaiteen teoksia. Niillä
koristeltiin keskiajalla niin kirkot, hallintorakennukset, palatsit ja
varakkaiden kodit. Kuvissa käytettiin runsaasti kultaa ja hopeaa sekä voimakkaita
värejä. Erityisesti kirkoissa kuvateoksia käytettiin samalla kansan
valistamiseen. Näin pyhimyksiä ja Raamatun tapahtumia kuvaavat veistokset ja
maalaukset kirkkojen alttareilla ja seinillä ohjasivat lukutaidotonta ja
latinaa ymmärtämätöntä kansaa kristinuskon saloihin. Ortodokseja katoliset pitivät kuitenkin
harhaoppisina, joten ikoneja ei katolinen kirkko voinut virallisesti hyväksyä.
Siitä huolimatta niitä on jossain määrin käytössä etenkin näiden kahden
uskontokunnan raja-alueilla.
Renessanssi aloitti uuden ajan
1500-luvun alussa Italiassa kukoistukseen
noussut rakennus-, veisto- ja maalaustaide suorastaan mullisti Euroopan kulttuurimaailman.
Tätä taiteen aikakautta kutsutaan renessanssiksi,
mistä merkkejä oli jo 1400-luvulla (varhaisrenessanssi). Sen mukana myös arkkitehtuuri, kaunokirjallisuus
ja musiikki alkoivat elää uutta kukoistuskautta. Perustan sille loi pitkälti
Euroopan vaurastuminen ristiretkien ryöstösaaliiden ansiosta. Voidaankin sanoa,
että renessanssi oli löytöretkien ja uskonnon reformien ohella aiheuttamassa
maailmassa sellaisia muutoksia, joiden perusteella niistä alkanut aikakausi sai
myöhemmin nimen Uusi aika.
Taiteessa ennen renessanssia vallinnut ns.
romaaninen tyylisuunta vaihtui goottiseen tyyliin, gottiikkaan. Vanhoja kuluneita taideteoksia
kirkoissa alettiin korvata suurilla loisteliailla veistoksilla ja maalauksilla,
joiden joukossa etenkin värikkäät lasimaalaukset tulivat tärkeiksi. Kuviin tuli
lisää luonnonmukaisuutta, kun kuvatut henkilöhahmot ja tapahtumat sijoitettiin
johonkin todelliseen paikkaan, johonkin tilaan. Siten kuva ei edustanut enää
jotain epämääräistä symboliikkaa, vaan siitä tuli todellinen esine, arvoesine, jota
saatettiin myös palvoa pyhäinjäännösten tavoin. Samalla katolisissa maissa etäännyttiin
lopullisesti ikonimaalauksen vaikutuksesta.
Uuden ajan alussa kulttuurin keskukseksi
nousi etenkin pohjoisen Italian alueet nopeasti kasvavine kaupunkeineen, joista
erottuivat etenkin Firenze, Venetsia ja Genova. Se tapahtui kulttuuriin
suopeasti suhtautuvien ruhtinaiden toimesta, joista kuuluisimpia olivat Medicien suvun ruhtinaat Firenzessä. Niissä
ruhtinaskuntien taidetta suosivat hallitsijat sekä rikastuneet kauppiaat ja
pankkiirit palkkasivat etevimmät arkkitehdit ja taiteilijat rakentamaan
kaupunkeja. Siten taide alkoi vapautua uskonnolle alistetusta asemasta. Samalla
taideteoksien omistamisesta tuli todellinen statussymboli. Muuallakin Italiassa
taide lähti uuteen nousuun, vaikka keskittyi aluksi paavin johtamaan
Vatikaaniin ja ennen kaikkea sen Pietarin kirkon koristeluun.
Renessanssin taidemaalareista kuuluisimpia
olivat Michelangelo, Leonardo da Vinci, Rafael sekä Tizian. Ensiksi mainittu oli yhtä
kuuluisa myös kuvanveistäjänä ja da Vinci tuli kuuluisaksi monien alojen
keksijänä, yleisnerona. Muita keskeisiä taiteilijoita olivat esimerkiksi myös Donatello ja Verrocchio ja Celini.
Renessanssin aikakautta tuli monin tavoin
järkyttämään uskonpuhdistusten aalto. Kuvataiteelle eniten haittaa tuotti kalvinismi, jonka mukana kirkot ja
luostarit riisuttiin täydellisesti pyhimysten kuvista ja kaikesta ”turhasta
koristelusta”, jota niin veistokset kuin maalauksetkin edustivat. Tilalle jätettiin vain tyhjät valkoiset
seinät innoittamaan ihmisiä ”uskon totuuksien mietiskelyyn”. Pehmeämmin kuviin
ei suhtauduttu myöskään luterilaisen tai
anglikaanisen kirkkokunnan piirissä.
Sen sijaan katolisen kirkon vaikutuspiirissä taide eli entiseen tapaan, joskin
taiteen tyyliä ja tekemistä valvottiin edelleen tarkasti.
Maallisessa taiteessa keskityttiin
muotokuviin, maisemiin, ryhmäkuviin, historiallisiin tapahtumiin ja asetelmiin,
joita myymällä useimmat taiteilijat saivat elantonsa julkisen tuen vähentyessä.
Maalausten tyyli noudatteli renessanssin ajan taidesuuntausta, johon voitiin
tuoda vain vähän omaperäisiä elementtejä, kuten manerismissa, jossa esimerkiksi naisen suloutta korostavat
poikkeuksellisen jäykät, maneeriset asennot.
Kirkkoveistosten ja -maalausten lisäksi
tunteita herättävät realistiset tapahtuma- ja maisemakuvaukset, interiöörit
sekä varakkaiden muotokuvat pitivät pintansa renessanssin jälkeen vielä
vuosisatojen ajan. Kulttuurin eri alueilla erottuivat myöhemmin mm. barokin, uusklassismin ja romantiikan tyylisuunnat. Ne vaikuttivat
osaltaan kuvataiteeseen, joskin tyylit näkyivät selvästi myös muilla
taiteenaloilla.
Barokki
Barokin (ransk. baraque = epäsäännöllinen) vuosisata oli 1600-luku. Kulttuurin
muotona se kosketti kaikkia alaoja, eniten ehkä arkkitehtuuria ja musiikkia. Kuvataiteessa
barokki pohjautui renessanssiin, mutta korosti voimakkaasti mahtipontisuutta ja
dramaattisuuden vaikutelmaa.Barokin ajan kuuluisimpia maalareita olivat mm. Rubens, Rembrandt ja Caravaccio.
Rokokoo
Rokokoo (ransk. sanasta rocaille, koristeellinen sommitelma) oli
ennen kaikkea sisustuksen ja huonekalujen tyylisuuntaus, joka syntyi Ranskassa 1700-luvun
alkupuolella kuninkaanhovin mukavuudenhalun ja huvittelun ilmapiirissä. Tyylisuuntaa
kuvaa sirous, leikillisyys ja kepeys. Huonekaluissa se näkyi siroina kaarevina
ja koristeellisina linjoina. Maalaustaiteessa se ilmeni etenkin värimaailman
keveytenä ja sirona kädenjälkenä. Aiheiksi valittiin kauniita sensuaalisia ja
eroottisia kohteita, etenkin nuoria seurapiirinaisia iloisissa tunnelmissa,
joilla korostettiin elämän keveyttä, kauneutta ja elämäniloa. Rokokookauden
taiteilijoita olivat esimerkiksi Antoine
Watteau, Francois Boucher ja Rosalba Carriera.
Rokokoo antoi uutta innoitusta kuvataiteelle
muuallakin ja se levisi pian koko Euroopan alueelle. Sen innostamana
perustettiin eri maihin mm. taidekouluja, gallerioita ja taideakatemioita.
Uusklassismi
Rokokoo piti pintansa 1700-luvun loppuun
asti, jolloin kevyen koristeellisen tyylin tilalle alettiin kaivata jälleen
syvempää ja voimakkaampaa otetta ja selkeämpiä ja pelkistetympiä linjoja.
Mallia otettiin taas kerran muinaisesta antiikista, vanhasta Kreikan ja Rooman
taiteesta. Vaikutteita otettiin etenkin antiikin veistotaiteesta, mikä näkyi
jopa maalauksissa. Siitä syystä tyyliä alettiin nimittää klassismiksi, myöhemmin uusklassismiksi,
jolla se haluttiin erottaa vanhan klassisen ajan taiteesta. Sen innokas
kannattaja oli Napoleon ja hänen hovinsa, jonne palkattiin nyt tyylinmukaisia
taiteilijoita. Ehkä kuuluisin heistä oli Jacques-Louis
David, jonka maalaama muotokuva Napoleonista on hyvin tunnettu eri maissa.
Romantiikan aikakusi
Tieteellinen
maailmanselitys alkoi 1800-luvulla vaikuttaa kulttuuriin monin tavoin.
Valistusajan filosofit, kirjailijat ja runoilijat pohtivat päänsä kipeäksi
ihmisen todellista olemusta sekä kulttuuri-ihmisten suhdetta toisiinsa ja
erityisesti luontoon.
Taiteen
merkitys alkoi tiivistyä ajatukseen, jonka mukaan taiteen tehtävä oli käsitellä
ja tuoda esille maailmasta jotain sellaista, jota ei voitu tutkia ja selittää
tieteellisesti. Näin taiteen tehtävä oli täydentää rationaalisen selityksen
maailmankuvaa, jossa tunne tuli tärkeäksi. Töillä pyrittiin kuitenkin
korostamaan miellyttäviä, mielialaa kohentavia tunnetiloja, josta suuntaus sai
nimensä romantiikan aikakausi.
Romantiikan
ajan taiteilijat korostivat, että taiteilijan syvä henkisyys ja herkkä avoin
mieli kykeni näkemään ja tuomaan esiin asioita, joihin muut eivät välttämättä
kiinnittäneet huomiota. Taiteilija ei ollut enää jäljentäjä vaan aiheen
innoittaman luovan aivoprosessin tulkitsija. Siinä prosessissa tärkeä osuus oli
mielikuvituksen, intuition sekä alitajunnan ylläpitämällä sielunelämällä, jossa
tunteet, vaistot ja vietit pääsivät suuresti vaikuttamaan. Yhdessä ne muodostivat
sielunmaiseman, kokonaisvaltaisen kokemuksen ja ainutlaatuisen elämyksen, jonka
läpi myös järkiperäinen ajattelu osaltaan suodattui vähentyen siten
merkitykseltään. Tärkeään rooliin nousivat ylevät mielikuvat, kuten ihastuksen,
rakkauden ja kaipauksen tunteet sekä toisaalta Luojan kaikkivaltias ohjaus
elämässä. Rakkaus oli mahti, jonka täytyi hallita maailmaa. Rakkaus antoi
luovuuteen sen tarvitseman henkisen voiman. Ilman rakkautta maailma olisi tuhon
oma.
Romantiikan
aikakaudella maalausten kohteet painottuivat yhä enemmän maallisten asioiden,
kuten puistojen, merimaisemien, kauniiden ihmisryhmien, asetelmien ja
muotokuvien tekemiseen. Työt ankkuroituivat siis todellisuuteen, mutta
lopputulos oli taiteilijan luoma tavallaan heijastuma reaalisesta maailmasta. Kuvataiteeseen
tällainen näkemys, jossa korostettiin yksilöllisten psyykkisten prosessien tärkeyttä
reaalimaailman tulkitsijana, kumpusi ajan filosofisesta ajattelusta, jota
edusti etenkin Emmanuel Kant. Samat
ajatukset ilmenivät selvästi myös muissa taiteenlajeissa, erityisesti romantiikan
ajan kirjallisuudessa ja musiikissa.
Kuuluisimpia romantiikan suunnan
taidemaalareita Euroopassa olivat mm. William
Blake, William Turner, Francisco Goya ja
Eugene Delacroix. Suomessa kansallisromantiikan tyylisuunnan maalareita oli
lukuisia ja heistä ehkä kuuluisimpia Albert
Edelfelt , Akseli Gallen-Kallela,
Pekka Halonen ja Eero Järnefelt. Kuvataiteen
kansallisromantiikka sai innostuksensa erityisesti kirjallisuudesta (mm. Runeberg, Topelius, Lönnroth, Leino) ja
musiikista (etenkin Sibelius).
Impressionismi
Uuden ajan kuvataide oli lähes 1800-luvun
loppupuolelle asti ollut kohteen realistista kuvaamista. Siinä vaiheessa tapahtui
kuitenkin selvä muutos. Alkoi ilmestyä maalauksia, joissa kuvattu kohde ei
pyrkinytkään olemaan enää realistinen kuva, jäljennös kohteestaan, vaan siinä
näkyi myös taiteilijan tulkintaa esittämästään kohteesta.
Vuosisadan loppupuolen taidesuunta sai
nimekseen impressionismi. Termi juontuu vaikutelmaa tai vaikutusta, impressiota, tarkoittavasta latinankielisestä
sanasta. Taidesuunta sai alkunsa Pariisissa, jossa taideakatemian pääsykokeissa
reputtanut Claude Monet keräsi ympärilleen
traditionaalisen tyylin määräävään asemaan pettyneitä nuoria taiteilijoita,
jotka halusivat kritisoida vallitsevaa, akateemisen kaavamaista taiteen tekemistä.
Impressionistit kuvasivat
kohteensa juuri tietyn hetken vaikutelmana kiinnittämättä huomiota taiteessa
vallitseviin, kuvaa määrittäviin kaavoihin ja kohteen yksityiskohtiin. He
maalasivat jokapäiväisen elämän lyhyitä hetkiä voimakkain värein ja lyhyin
pensselinvedoin leikkien valon ja varjon efekteillä.
Impressionisteistä kuuluisimpia olivat Monetin lisäksi esimerkiksi Eduard
Manet ja Edgar Degas. Vähän myöhemmin ns. neoimpressionistejä olivat mm. Camille
Pissarro, Georges Seurat sekä Pierre-Aguste
Renoir, joiden töissä pensselinvedot olivat lyhentyneet lopulta pelkiksi
pääväreillä maalatuiksi pisteiksi (pointillismi).
Katsojan silmissä lähellä toisiaan olevat päävärit kuitenkin vaikuttivat
toisiinsa niin, että värit sekoittuivat. Siten tiheillä pisteillä kuvattu pinta
antoi katsojalle murrettujen värien vaikutelman.
Expressionismi
Heti 1900-luvun
alussa kuvataiteen tyylisuunta lähti muuttumaan enemmän voimakkaita tunteita
ilmaisevaan suuntaan. Ekspressionistit
korostivat entistä enemmän teoksen synnyttämää, usein primitiivistä ja
raakaakin tunnereaktiota ja tunteen ilmaisua, expressiota, karttamatta myöskään
inhon tai vihan tunteita. Maalaustekniikalle oli tyypillistä voimakkaat, jopa
räikeät ja epärealistiset värit, paksut maalikerrokset sekä leveät pensselinvedot.
Kuvaaminen pyrkikin olemaan monella tavalla vastakohta ns. silotellulle
taidetyylille.
Ensimmäisiä
merkkejä uudenlaisesta tyylistä näkyi jo hollantilaisen Vincent van Goghin ja ranskalaisen Paul Gauguin maalauksissa 1800-luvun lopussa. Ekspressionismin
ensimmäisinä edustajina pidetään kuitenkin yleensä venäläistä Wassily Kandinskya ja ehkä myös ranskalaista
Georges Braquea. Muita saman tyylin
kuuluisimpia maalareita olivat myös esimerkiksi ranskalaiset Henri de Toulouse-Loutrec ja Amedeo Modigliani. Myös norjalainen Edvard Munch sekä saksalaiset
Otto Müller ja Egon Schiele
edustivat samaa tyylisuuntaa. Ranskalaista jälki-
eli postekspressionisteihin
lukeutuvaa Paul Cezannea monet
pitävät modernin taiteen suunnannäyttäjänä.
Ekspressionismin
valtavirrasta jonkin verran poikkeavaa taidesuuntaa edusti fauvismi (termi juontui villieläintä tarkoittavasta sanasta).
Tyylisuunnan taiteilijoita kutsuttiin fauvisteiksi.
He hakivat vaikutteita mm. afrikkalaisesta primitiivitaiteesta. Ehkä selvimmin
tätä suuntausta edustivat jotkut saksalaisen Die Brücke –ryhmän ekspressionistit sekä ranskalainen Henri Matisse, joiden töissä väriskaala
saattoi olla erittäin räikeä.
Myös
Suomessa ekspressionismi ja etenkin sen jälkeinen postekspressionismi saivat
jalansijaa. Tyylin juuret olivat lähinnä Ranskassa, jossa myös omat
taiteilijamme mieluusti kävivät haistelemassa taiteen tyylisuuntauksia. Tunnetuimpia
heistä olivat 1910-luvulla perustetun Marraskuun
ryhmän taiteilijat Tyko Sallinen,
Jalmari Ruokokoski, Alvar Cawen, Markus Collin ja Ilmari Aalto. Myöhemmin ekspressionistinen tyylisuunta näkyi
jossain määrin myös mm. Aimo Kanervan
ja Vilho Lammen töissä.
Myös kansallistaiteilijamme
Akseli Galen-Kallela siirtyi jossain
vaiheessa romantiikan tyylisuunnasta ekspressionismin suuntaan, mikä näkyy
etenkin hänen Afrikan matkalla maalatuissa tauluissa. Vivahteita samasta tyylistä
näkyy myös hänen Kalevalaa kuvaavissa maalauksissaan. Ekspressiivistä
vaikutelmaa katsoja voi nähdä myös esimerkiksi Eero Järneltin ja Pekka
Halosen kansallisromantiikkaa edustavissa töissä.
Ironista
kyllä, Natsi-Saksassa expressionistien tekemää taidetta pidettiin raakalaismaisena
rappiotaiteena, mistä syystä se tuomittiin hävitettäväksi. Myös
Neuvostoliitossa alettiin hyljeksiä länsimaisia vapaita taidevirtauksia ja ohjattiin
taiteilijoita tiukoin määräyksin aatteenmukaiseen aihevalintaan ja
”luovuuteen”.
Abstraktisen taiteen kehitys alkoi
vanhojen kaavojen kaatamisella
1900-luvun
alkupuolella alkoi kuvataiteessa syntyä myös teoksia, joissa kuvattu kohde hämärtyi
lähes tuntemattomaksi. Siten ihminen, asetelma, maisema ym. kuvauksen kohde
muuttui pelkistetyksi hahmoksi, josta oli vaikea saada selville, mitä se
todella esitti, tai katsojasta riippuen maalaus sai katsojissa aikaan useanlaisia
tulkintoja.
Klassisen
taidetyylin murskaaminen ei jäänyt kuitenkaan tähän, vaan jatkui innolla
edelleen. Italiassa ns. futuristit
lähtivät suorastaan hyljeksimään vanhaa taidetta. Ranskassa erityisesti Pablo Picasso sekä
Georges Braque ryhtyivät 1900-luvun
alussa pilkkomaan maalauskohteensa palasiin. Kuva sommiteltiin sitten niin,
että osat pantiin uuteen järjestykseen. Perspektiiviä ei voitu enää ottaa
huomioon, koska kuvassa ei haettu enää vain yhtä näkökulmaa, vaan näytettiin
kohde samalla kertaa monesta suunnasta. Siten esimerkiksi samassa ihmishahmossa
saattoi näkyä ruumiinosia niin etu-, sivu- kuin takapuoleltakin. Näin pyrittiin
luomaan mahdollisimman täydellinen kuva kohteesta. Äärimmilleen pelkistettynä kuutiomaisista,
lieriömäisistä ja pallomaisista palasista muodostuneista kuvista oli vaikea
erottaa enää varsinaista konkreettista kohdettakaan. Tätä tyylisuuntaa alettiin
kutsua nimellä kubismi (ransk. cube, kuutio). Nimi oli alkuaan lähinnä pilkkanimi.
Vain muutama taiteilija Suomessa (esim. Ilmari
Aalto) innostui kubismista.
Abstraktisen
taiteen polveilevasta alusta kannattaa mainita myös kaikkia tyylisuuntia
vastustanut ”taidesuunta”, dadaismi, joka lähti kirjailijoiden
piiristä, mutta vaikutti laajasti moniin taidealoihin. Tämä sodan
mielettömyyttä sekä oikeastaan kaikkea kulttuurin henkistä jäykkyyttä
vastustanut ideologia syntyi vuonna 1916 ensimmäisen maailmansodan melskeessä
puolueettomana pysyneessä Sveitsissä. Se sai alkunsa pienestä kirjailijoiden ja
taiteilijoiden ryhmästä, joka kokoontui säännöllisesti Cabaret Voltaire –nimiseen yökerhoon Zürichissä. Vähitellen siitä
syntyi vallinnutta sotapolitiikkaa sekä kirjallisuuden ja taiteen
sovinnaisuutta arvosteleva anarkistinen liike, joka keräsi ympärilleen
runsaasti samoin ajattelevia taiteilijoita sekä muutakin kulttuuriväkeä eri
maista. Pian sen vaikutus alkoi näkyä laajemmin taiteen eri aloilla ja etenkin
kirjallisuudessa. Varsinaiseksi taidesuunnaksi sitä ei voi kuitenkaan kutsua.
Dadaismi
näivettyi 1920-luvulle tultaessa, kun maailmansota oli loppunut ja siten
liikkeen alkuvoima, sodan mielettömyyden vastustaminen, oli laantunut. Nimen dada alkuperää on paljon pohdittu. Sen
arvellaan olevan sekoitus eurooppalaisista kielistä, jota dadaistit harrastivat
jopa yksittäisissä lauserakenteissa. Nimi saattoi myös juontua ryhmän erään
romanialaisen jäsenen käyttämästä hokemasta da,
da, kyllä, kyllä. Joidenkin mielestä
sana juontuu lasten käyttämästä ranskankielisestä sanasta dada, joka tarkoittaa keinuhevosta.
Surrealismi
Dadaismin
rinnalle nousi samoihin aikoihin myös toinen, monien mielestä mullistava taidesuuntaus,
surrealismi. Se sai vaikutteita
ihmisen tiedottomasta sielunelämästä, ts. alitajunnasta ja sen ilmentymistä näyissä
ja unimaailmassa. Surrealismin (ransk. surréalisme = ”ylitodellinen”,
epätodellinen) ensimmäisiä edustajia oli ranskalainen Andre Breton, joka vuonna 1924 tiivisti sanomansa julkilausumaan Surrealismin manifesti.
Taidesuunta
sai vaikutteita dadaismista ja Sigmund
Freudin psykoanalyyttisistä ajatuksista ja sen alku lähtikin kirjallisuuden
piiristä. Maalaustaiteessa surrealistisille töille tyypillistä olivat mystiset,
epätodelliset värit ja vääristyneet muodot sekä sekoittuneet ajan ja paikan suhteet.
Ehkä tunnetuimpia tämän taidesuunnan edustajia olivat Max Ernst, Joan Miró, ja Salvador Dali. Myös osa Pablo Picasson töistä voidaan katsoa
surrealistisiksi.
Suomeen monella
tavalla maltillisempi surrealistinen tyylisuunta tuli noin kymmenen vuoden
viiveellä lähinnä Edwin Lydénin ja Otto Mäkilän toimesta. Täälläkin melko
suuri taiteilijajoukko innostui siitä.
Surrealismi
ei jäänyt lyhytaikaiseksi kokeiluksi, vaan jäi henkiin pitkiksi ajoiksi ja
ilmenee vieläkin monen taitelijan töissä laajalti maailman eri maissa.
Abstraktisen taiteen loppusuoralla
Ehkä pahimmin
yleisöä säväytti ja ihmetytti Pietarin suuressa taidenäyttelyssä vuonna 1915
esille pantu Kasimir Malevitshin maalaus
nimeltä Neliö. Siinä oli nähtävissä
vain pelkkä musta neliö valkealla pohjalla.
Taiteilijan ystävä Ivan Puni
ripusti esille vielä hämmentävämmän työn, nimittäin tasaisen vihreäksi maalatun
puulevyn, jolle hän ei ollut antanut edes nimeä. Vähän myöhemmin Aleksandr Rodtshenko esitti
vastaavanlaisen maalauksensa nimeltä Musta
neliö. Siihen Malevitsh vastasi
työllä, jossa oli valkoinen neliö valkoisella pohjalla. Samalla hän julisti,
että maalaustaide oli nyt saavuttanut ääripisteensä.
Julistuksesta
huolimatta geometristen muotojen maalailu jatkoi laajalti vuosikymmenien ajan.
Erivärisiä yksivärisiä (monokromaattisia) ”tyhjiä neliöitä” syntyi monien
taiteilijoiden pensseleillä hämmentämään sekä katsojia että arvostelijoita.
Euroopan jälkeen tähän innostuttiin myös muualla, etenkin Pohjois-Amerikassa.
Maalausten tarkoitusta ei kuitenkaan oikein ymmärretty ja monien työt näyttivät
toistensa kopioilta.
Taiteilijoilla
olikin monia ja jopa vastakkaisia selityksiä töittensä tarkoituksesta ja filosofiasta.
Esimerkiksi Malevitshille hänen
monokromaattiset neliönsä edustivat voittoa materiasta, kun taas Rodtshenkolle hänen yksiväriset
maalauksensa edustivat materian analyyttistä puhtautta. Jollekin taiteilijoille
ne merkitsivät kuvainkaatamista, maalaustaiteen huipentumaa tai taulun
tyhjentämistä, jollekin toiselle maalaustaiteen tiivistymää ja lopullista
synteesiä tai puhtauden etsimistä.
Monelle
tavalliselle katsojalle ja joillekin kriitikoillekin mainitut maalaukset
edustivat taiteellista pilailua.
Mielestäni voidaan kuitenkin kysyä, että jos em. neliöiden esittäminen näyttelyssä
oli aikanaan joidenkin mielestä pilailua, mitä heille voisivat olla esimerkiksi
nykynäyttelyssä esitetyt ruostuneet massiiviset rautalevyt, lattialle levitetyt
kotitalousjätteet tai eläimen raato.
Monien
taiteen asiantuntijoiden mielestä tärkeämpää kuin itse työ oli em. tekijöiden
pyrkimys yltää tavoitteeseensa. Tavoite ei ollutkaan vähempää kuin yhtenäinen
ajatus taiteen sielun yleismaailmalliseksi ymmärtämiseksi. Tosin esimerkiksi Ad Reinhardt esitti ajatuksen, että maalauksen
tavoitteissa näkyy kiertokulku, jossa viimeinen maalaus tulee olemaan samalla uuden
kierron ensimmäinen työ, joka johtaa jonkin uuden avautumiseen.
Moderni taide
Määritelmä on ollut käytössä 1900-luvun loppupuolelta asti,
kun kuvataiteessa irtauduttiin vanhoista kaavoista ja lähdettiin hakemaan
uusia, moderneja tyylejä. Siten modernisteiksi
voitiin kutsua kunkin aikakauden eri tyylisuuntien taiteilijoita aina
impressionismista alkaen.
Pian tuli käyttöön myös termi avantgarde (ransk. avant =edessä, garde = rintama), jonka taiteilijat avantgardistit, pyrkivät löytämään
taiteeseensa uusia ja mieluimmin mullistavia piirteitä.
Nykytaide, Contemporary art
Taiteen
tekemisessä on nähtävissä kaikkina aikoina aikamoista aaltoliikettä.
Taiteilijat eivät mahdu samaan muottiin, vaan ovat persoonallisia yksilöitä,
joista kukin hakee vaikutteita sekä historiasta että omasta ajastaan. Näin eri nykytaiteilijan töissä, jopa samankin
taiteilijan töissä, voi näkyä merkkejä eri tyylisuunnista. Vaikka taiteilijat
ottavat vaikutteita myös toisistaan, ymmärtääkseni jokainen pyrkii kuitenkin
jättämään töihinsä oman persoonallisen jälkensä. Tyylin lisäksi myös työn
laatu, materiaalit ja ideat vaihtelevat voivat vahdella paljonkin taiteilijan
elinkaaren mukana.
Nykytaiteella
tarkoitetaan oman aikamme taidetta, jota aikaisemmin nimitettiin myös
aikalaistaiteeksi. Termi otettiin käyttöön vasta 1970-luvulla, kun taiteen
muodot, näkökulmat, ideat, tekotavat, välineet, materiaalit ja menetelmät muuttuivat
ja lisääntyivät nopeaan tahtiin. Ideoita materiaaleihin ja tyyleihin otetaan
niin taiteen historiasta kuin nykyajasta ja tulevaisuuden kuvitelmista aina
jotain uutta kehitellen.
näin taide
on tavallaan hajaantunut myös ennen näkemättömille aloille. Esimerkiksi
valokuva-, elokuva- video- ja performanssitaide ovat ottaneet suuren alueen
kuvataiteen kentästä. Niissä on yhä enenevässä määrin apuna tietotekniikka.
Nykytaiteessa
kuva on myös laajentunut herättämään myös muita kuin näköaistia, kun teokseen
on liitetty myös ääntä, liikettä ja jopa hajuja. Taide on viety museoista ja
gallerioista myös osittain ulos puistoihin ja kaduille sekä talojen ja muurien
seiniin, missä nuorison protestina alkanut graffiti
on saamassa taiteen statuksen.
Loppusanat
Kirjassaan
Musta neliö: Abstraktin taiteen salat
taidekriitikko Kimmo Pasanen pohtii
ristiriitaisin tuntein maalaustaiteen mahdollisuuksista nykytaiteessa. Hänen
mukaansa maalaustaide voi vaikuttaa vanhanaikaiselta ja loppuun kalutulta.
Siitä huolimatta hän uskoo monien muiden tavoin, että maalaustaiteen
mahdollisuudet ovat luotaamattomat.
Siihen me kaikki muutkin voimme uskoa, ja uskoa tukee se, kun näemme tavallisissa
ihmisissä taiteen herättämän innostuksen tai kun kuulemme tunteikkaita
kertomuksiaan heidän taidekokemuksistaan. Suinkaan aina katsoja ei ymmärrä
näkemäänsä, mutta pääasia lieneekin teoksen hänessä herättämä tunnereaktio. Sen
sijaan joidenkin nykytaiteilijoiden teosten suorastaan pilviin nousseet hinnat
eivät ole ainakaan minua saaneet vakuuttuneeksi töiden hintaa vastaavasta
todellisesta kulttuuriarvosta. Vasta aikojen kuluessa rihkaman lakaiseva luuta
tulee osoittamaan, miten olemme taideteosten arvioissamme onnistuneet.
Jacob Besshart:
”Ajatellaan,
että elämä on unta, mutta se ei ole meille vielä kylliksi. Tähän unen elämään
uneksimme vielä toisen elämän, taiteen elämän”.
Friedrich Hebbel:
”Taide on ihmiskunnan omatunto”.