MIKSI TAIDE KIINNOSTAA

Yhä enemmän on viitteitä siitä, että kulttuurilla ja sen mukana erityisesti taiteilla on voimakkaasti ihmisen terveyttä ja kaikkinaista hyvinvointia edistävä vaikutus. On myös laskettu, että taiteeseen ym. kulttuuritoimintaan investoitu raha tuottaa itsensä takaisin jo pelkästään terveydenhoidon kustannusten pienenemisenä.

     Taiteiden harrastajana ja kuluttajana olen paljon pohtinut taiteiden merkitystä ihmiselle. Minua kiinnostaa etenkin se, mitkä ihmisen ominaisuudet saavat hänet irtautumaan reaalimaailmasta niin, että hänen luomuksensa ei muodostakaan kuvaa kohteesta, vaan tuloksena syntyy tekijän aivoprosessien tuottama näkemys ja tulkinta.

     Kirjoittamiseen tästä aiheesta minua kannusti myös se, että aikaisempi blogikirjoitukseni taiteen historiasta sai hyvän vastaanoton. Koska en ole alan varsinainen asiantuntija, tulkintani asiasta ovat suureksi osaksi omia päätelmiäni taidekirjallisuudesta, taidekokemuksistani ja pohdinnoistani, eivätkä siis välttämättä tieteellisesti todistettuja faktoja. Silti toivon kirjoitukseni antavan tekstin lukijalle myötätuntoisia ajatuksia taiteiden merkityksestä ihmisen elämän tervehdyttäjänä ja rikastuttajana.

Meissä kaikissa on pieni pala taiteilijaa

Taide oli osa primitiivisten esi-isiemme kulttuuria

Meille säilyneitä merkkejä taiteesta alkoi näkyä kivikautisen ihmisen kulttuurissa vasta sen jälkeen kun Homo sapiens  -ihmislajin kehityksessä oli Afrikassa tapahtunut  selvä älyllinen paraneminen noin 70 000 vuotta sitten. Ihmislajimme siirryttyä vähitellen muihin maanosiin merkkejä tämän ihmislajin taiteellisuudesta alkoi näkyä myös mm. Euroopassa, minne laji saapui noin 40 000 – 45 000 vuotta sitten.

    Ehkä selvimmin taiteellisuus tulee näkyviin näiden ns. Cro Magnon -ihmisten tekemissä kalliopiirroksissa ja luolamaalauksissa, joista vanhimmat (yli 40 000 v.) on löydetty Espanja ja Ranskan alueilta. Maalaukset esittävät ihmisten elinpiiriin liittyviä eläimiä, metsästystilanteita, käyttöesineitä yms. 

    Edustavatko kalliomaalaukset taidetta siinä merkityksessä kuin se nykyään käsitetään, on edelleen pohdinnan kohteena. Toiset tulkitsevat töiden kuvastavan uskonnollisia ja maagisia kokemuksia ja symboleja. Jotkut pitävät kuvia enemmänkin tietolähteenä muille yhteisön jäsenille ja uusille sukupolville.

    Olipa näiden maalausten ja piirrosten tarkoitus ja merkitys mikä tahansa, mielestäni ne osoittavat ihmisen luontaista taipumusta luovaan taiteelliseen ajatteluun ja toimintaan, josta johtaa selvä kehityslinja aina nykytaiteeseen asti (ks. blogikirjoitukseni taiteen historiasta).

Kaikki pienet lapset osoittavat luovuutta, jossa ilmenee myös orastusta taiteesta

On helppo huomata, että pienet lapset rakentavat maailmaansa jatkuvasti eri taiteenlajien, kuten musiikin, kuvien, tanssin ym. liikunnan kautta. Eivätkä lapset tyydy näissä katsojan osaan, vaan haluavat itsekin luoda kokemusmaailmaansa aktiivisesti näiden avulla.  Vilkkaana pursuavan mielikuvituksensa avulla lapsi kuvittaa oman käsityksensä maailmasta piirtämällä, värittämällä, rakentamalla, elehtimällä, laulamalla ja kertomalla siitä, mitä juuri sillä hetkellä hänen mielestään tapahtuu. Hänelle elämä on yhtä paljon totta kuin mielikuvituksen luomaa tarua. Leikkiinsä hän uppoutuu niin, että raja reaalimaailman ja mielikuvitusmaailman välillä hämärtyy.

Mitä on luovuus

Luovuus määritellään yleensä uuden ratkaisun keksimisenä pulmatilanteessa, jossa vanha totuttu ratkaisu ei tuota tulosta tai tulos ei tyydytä tekijäänsä. Luodessaan ihminen pyrkii siis ideoimaan, etsimään ja kokeilemaan jotain uutta ja parempaa. Luovuus on mielikuvituksen, älyn ja kekseliäisyyden käyttöä kaikessa sellaisissa toiminnoissa, jotka eivät tapahdu rutiininomaisesti.   

    Luovuuteen liittyy myös kokeilunhalu, joustavuus ja uskallus rajojen rikkomiseen sekä kyky nähdä ennakkoluulottomasti uusia asiayhteyksiä. Luovan toiminnan käyttövoimana ovat erityisesti tunteet, intuitiot sekä leikkisä elämänasenne ja huumorintaju.

    Niinpä me kaikki olemme luovia, tosin eri määrissä, tai ainakin toisten toiminnassa luovuus ja sen mukana ideointi tulee enemmän näkyviin kuin toisten.  Toiminnassaan ihmiset pyrkivät onneksi yleensä käyttämään luovuuttaan myös muiden hyväksi. Erityisen hyvin tämä näkyy teknisessä kehityksessä, mutta selvästi myös tieteissä ja taiteissa ym. kulttuurin aloilla.

Mitä on taide

Taiteen määritelmä ei ole yksiselitteisen selkeä ja jättää siten mahdollisuuden hieman erilaisille tulkinnoille.

    Antiikin Kreikassa filosofit määrittelivät taiteen kuuluvan estetiikkaan, siis tieteenalaan, joka tutki kauneuden käsitettä ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi. Taideteokset olivat erityisen tärkeitä rakennustaiteessa, jota oikeastaan muu taide pääasiassa palveli erilaisin veistoksin, reliefein ja maalauksin. Vähitellen vuosisatojen aikana taide erosi estetiikasta omaksi alueekseen ja lopulta laajeni tulkitsemaan laajasti myös tunnemaailmaa. Niinpä taide otti piiriinsä myös epämiellyttäviä tunteita herättäviä kohteita, kuten rumuutta, iljettävyyttä ja pahuutta.

     Rajan vetäminen taiteen ja monen muun elämänalan välille on kuitenkin ollut vaikeaa ja sitä se on nykyisen kulttuurin monimuotoisuudessa ehkä jopa entistä enemmän. Voidaankin kysyä, ovatko esimerkiksi arkkitehti, teollinen muotoilija, puuseppä ja muut artesaanit, valokuvaaja, ikonimaalari, klassisen musiikin laulaja, pop-laulaja (ns. artisti) sekä orkesterimuusikko, taiteilijoita, vai ovatko he käsityöläisiä (kädentaitajia) tai molempia.

    Useimmissa maissa on nykyään varsinaisten taideoppilaitosten lisäksi taideteollisia oppilaitoksia ja musiikkia laaja-alaisesti opettavia kouluja ja opistoja, joten helposti tullaan siihen käsitykseen, että taide ei olekaan mikään erillinen kulttuurisaareke, vaan se on osa hyvin monenlaista toimintaa monenlaisissa ammateissa ja harrastuksissa.

     Mielestäni taide perustuu siis henkilön luovuuteen jollain henkisen toiminnan alueella. Tekijä käyttää taiteen tekemisessä opettelemaansa ja oppimaansa teknistä taitoaan. Se on kuitenkin vain väline, jonka hän panee palvelemaan mielikuviensa prosessoimaa ilmaisua jostain reaalimaailman tai ajatusmaailmansa kohteesta.   

Taidekriitikoilla on valtaa

Jotkut ”oikean taiteen” edustajat ja opettajat perinteisissä taideoppilaitoksissa sanovat erottavansa melko varmasti oikean taideteoksen aina muusta, jota he kutsuvat tekotaiteeksi, harrastelutaiteeksi tai kitsiksi ja rihkamaksi. Ääripäät useimmat maallikotkin pystyvät erottamaan. Jotkut taidekriitikot korostavat, että he suorastaan määrittelevät sen, mikä on oikeaa taidetta ja mikä ei, tai ainakin he määräävät pitkälti taideteosten senhetkisen kaupallisen arvon. Siihen on kuitenkin lisäävät, että paljon uuden teoksen rahalliseen arvoon vaikuttaa myös taiteilijan kaikkinainen medianäkyvyys.

     Taidekriitikoilta tekee kuitenkin mieli kysyä, että jos niin on, miten he ovat usein kovin eri mieltä jonkun teoksen taidearvosta. Muistuupa tässä mieleeni taidekriitikoille tehty testi kuuden vuosikymmenen takaa. Testi osoitti, että kriitikot eivät olleet varmoja siitä, mikä heille näytetyistä maalauksista oli taiteilijan ja mikä simpanssin maalaama työ. Saattaahan tietysti myös olla, että kriitikoiden pätevyys on kovastikin sen jälkeen kehittynyt.

   Mielestäni myös kriitikon on hyvä muistaa, että hänkin katsoo asioita aina oman historiansa ja kulttuuriympäristönsä läpi ja vasta historian kulku tulee näyttämään työn lopullisen taidearvon.

Ihmisen monet ominaisuudet määräävät hänen taiteellisuutensa

Ensiksikin voidaan todeta, että erityisiä luovuuden tai taiteellisuuden ominaisuutta ohjaavia geenejä ei ole löydetty eikä niitä todennäköisesti ole edes olemassa. Taiteellisuutena ilmenevä ominaisuus on riippuvainen ihmisen useista inhimillisistä perusominaisuuksista, kuten kyvystä käyttää älykkyytensä lisäksi vain ihmiselle luonteenominaista rönsyilevää mielikuvitusta toimissaan, sekä kykyä tarkastella omaa ja toisten ihmisten mennyttä ja tulevaa elämää ihmiskunnan historian osana. Voimakkaana toimiva mielikuvitus vie hänet myös tarkastelemaan kuolemaan päättyvää elämänkaartaan ja pohtimaan ja kuvaamaan yliluonnollisia asioita sekä ihmisen elämän tarkoitusta. Tärkeä taiteellisuutta ylläpitävä ominaisuus on myös ihmisen syvä ja moninainen tunne-elämä sekä kyky kommunikoida ja halu kilpailla monella tavalla toisten ihmisten kanssa.

     Kaikkia näitä ominaisuuksia on säätelemässä vähintään satojen erilaisten geenien joukko. Yhdessä ne ovat antamassa perustan luovuudelle sekä halulle luovuuden ilmaisuun mm. taiteena.

Ihmisen luontainen taiteellisuus on kuin taimi, joka tarvitsee hoitoa

Vaikka voidaan lähteä siitä ajatuksesta, että meissä kaikissa on runsaasti luovuutta, ja halua sen toteuttamiseen taiteena, on tarpeen korostaa, että nämäkin ominaisuudet tehostuvat tai kuihtuvat käytön mukaan.

    Mielestäni tämä ilmenee selvästi erilasten ammattien kirjona. Niissä toiset joutuvat tai saavat tehdä enemmän luovuutta ja taiteellisuutta vaativia tehtäviä. Sen sijaan toiset joutuvat tekemään tai haluavat tehdä muita enemmän rutiinitehtäviä, eivätkä siten tule harjoitelleeksi luovaa ajattelua ja sen ilmaisumahdollisuutta taiteena. Niinpä on ehkä lupa ajatella, että perinnölliset taipumukset antavat vain huonomman tai paremman mahdollisuuden, innostus ja harjoittelu tekevät taiteilijan.

    Yhteisvaikutuksesta riippuu, käyttääkö henkilö luovuutensa esimerkiksi arkisiin ratkaisuihin, teknisiin keksintöihin vai taideteosten luomiseen.

Väheneekö luovuus iän karttuessa

Me kaikki olemme siis perusluonteeltamme luovia, mutta usein ajatellaan, että oikean taiteen tuottaminen säilyy lapsuuden jälkeen vain osalla meistä, kuten kuvataiteilijoilla, säveltäjillä, kaunokirjailijoilla, runoilijoilla ja monien kulttuurialojen ohjaajilla.  Lapsuusajan taiteellisen luovuuden jostain syystä menettänyt henkilö saattaakin sanoa: ”En minä osaa laulaa, soittaa, säveltää, enkä ainakaan piirtää, maalata, muovata tai veistää yhtään mitään. En kyllä ole tippaakaan taiteellinen. Osaan vain suunnitella ja rakentaa kaikenlaisia värkkejä sekä korjata ja trimmata moottoreita ja valmistaa maittavia ruokia, mutta eihän nämä kai liity mitenkään taiteeseen.”

     Mielestäni esimerkin henkilö osoittaa suuresti luovaa kykyä, vaikka se ei ilmenekään taideteosten tuottamisena. Hänen tekemisensä kohteet ovat suuntautuneet enemmän muualle. Toisissa olosuhteissa hänestä olisi hyvin voinut tulla taiteilija. Esimerkiksi pelkästään taloudelliset syyt ovat voineet ratkaista hänen ammatinvalintansa.

      Näyttää ehkä siltä, että taiteellinen ilmaisu sen klassisessa mielessä vähenee yleisesti iän mukana.  Herää kuitenkin kysymys, onko se todellista taiteellisen luovuuden vähenemistä, vai vain motivaation heikkenemistä, harjoituksen puutetta sekä kritiikin pelkoa. Useimmat meistä korvaavat taiteellisen tarpeensa myös siirtymällä taiteen kuluttajiksi ja siten pääsevät vain nauttimaan toisten tekemästä taiteesta.

     Useimmilla taiteellisuus siis vain peittyy ja muuntuu totutuista taidemuodoista moninaisen ja monimutkaisen arkisen elämän aherruksen alle. Toisin sanoen luovuus ilmenee heillä näiden arkisten koti- ja työaskareiden tekemisen ideoimisessa, suunnittelussa ja tekemisessä. Niissä voi kuitenkin usein myös taiteellinen esteettisyys pulpahdella monella tavalla näkyviin.

     Taiteellisen kyvyn säilymistä jopa vanhuuteen asti osoittaa myös se, että on paljon iäkkäitä ammattitaiteilijoita, joiden luovuus ja työkyky säilyvät erinomaisena loppuun asti.  Säilymiseen viittaa myös se, että monet, jotka eivät nuoruusvuosiensa jälkeen ole edes harrastaneet taiteen tekemistä, ryhtyvät harrastamaan sitä menestyksellisesti työelämästä vapaina eläkevuosinaan. Tällöin se saa yleensä lisää käyttövoimaa yhteisöllisyydestä, harrastamisesta taiteita toisten kanssa.

 Yhteenvetona edellä esitetystä on ilo todeta, että onpa taide sitten itsemme tai toisten tuottamaa, voi jokainen iästä riippumatta nauttia sen elähdyttävästä voimasta.

Taiteilijan on suhtauduttava osaamiseensa kuin suunnistajan rastiin: se on löydettävä, siitä on edettävä (Panu Oikotie eli Uuno Poikonen).

p.s. Toivotan kaikille blogini lukijoille oikein hyvää ja virkistävää suviaikaa!

MIKSI TIETEEN TULOKSET EIVÄT TAHDO KELVATA

MIKSI TIETEEN TULOKSET EIVÄT TAHDO KELVATA

Nykyistä maailmaa kuvataan tietoyhteiskunnaksi. Näyttää kuitenkin siltä, että valtavan tiedon tulvassa on unohtunut vanha sanonta ”Luulo ei ole tiedon väärtti.”

    Ottamatta tai saamatta selvää sanoman alkuperästä uskotaan helposti häneen, joka kovimmin huutaa ja osaa esittää asiansa vakuuttavimmin ja eniten tunteisiin vetoavalla tavalla. Myös yksittäisen ihmisen elävästi kertoma kokemus voi olla riittävä siihen, että kuultu asia muuttuu yleiseksi totuudeksi.

    Yleisesti luotetaan myös erilaisiin ”valaistuksen” kokeneisiin guruihin, joiden tieto perustuu esimerkiksi ikivanhoihin kirjoituksiin. Tätä tehostaa gurun hypnoottinen, jopa messiaaninen julkinen esiintyminen. Nykyään julkisuus sinänsä näyttää antavan sädekehän, joka saa henkilön loistamaan kaikkien elämänalojen ”erityisasiantuntijana”.      

Uskomustiedon temppelit

Tehokkaimpia ns. ”musta tuntuu –tiedon” eli ns. mututiedon levittäjiä ovat erilaiset uskomustiedon suurtapahtumat, kuten esimerkiksi Rajatiedon tai Hengen ja Tiedon messut. Mukana niissä ovat mm. erilaiset ennustajat, selvännäkijät, selväkuulijat, sekä meediot ym. henkimaailman yhteyshenkilöt. Myös kivi- aroma- ja kukkaterapeutit, homeopaatit, astrologit, parapsykologit ja bioenergian mittaajat sekä monenmoiset laihdutusgurut ovat monien kaltaistensa kanssa valistamassa kansaa.

    Tämäntapaisista tapahtumista suuri yleisö ja mediakin näyttävät olevan erityisen kiinnostuneita. Media hakee mielellään sensaatioita ja kuuntelee mielellään rajatiedon outoja selityksiä ja ns. kokemusasiantuntijoiden mielipiteitä. Esimerkiksi Uri Gellerin tapaisten esiintyjien mukana olo lisää yleistä kiinnostusta asiaan.

    Tapahtumissa tyrkytetty ”tieto” on esitelmin ja luotettavalta näyttävän kirjallisuuden avulla verhottu tieteellisesti tutkitun tiedon kaapuun. Jaetun tiedon luotettavuutta saadaan korostetuksi myös sillä, että mukaan esitelmöijiksi on houkuteltu esimerkiksi akupunktuuria, ravitsemusta, luomuviljelyä ja ekosysteemejä tutkivia tieteen asiantuntijoita. Siinä viimeistään menee todella monen epäilijänkin päässä puurot ja vellit sekaisin.

Valtaapitävien ns. vaihtoehtotieto on tahallista valehtelemista

Kautta aikojen diktaattoreiden maallista valtaa ja uskonnollisten johtajien hengellistä valtaa ylläpitävät ”totuudet” on iskostettu kansaan ainoana oikeana totuutena.  Se näyttää onnistuneen yllättävänkin helposti, sillä ihminen on tyypillinen ryhmän jäsen, jolla on synnynnäinen taipumus uskoa auktoriteetteja. Toisaalta tällaisessa yhteiskuntajärjestelmässä kansalainen saattaa vastustaa valtaa käyttäviä vain oman henkensä tai sielunsa autuuden menettämisen uhalla.

     Vaikka nykyiset demokraattiset valtajärjestelmät voisivat parhaimmillaan välttyä tällaiselta pakkosyötöltä, globaali tiedonsiirto on mahdollistanut sen, että valtaa käyttävät voivat entistä ovelammin syöttää kansalle valhepropagandaansa, erilaisia uskomuksia. Eikä tämän tarvitse kohdistua vain omiin kansalaisiin, vaan myös muihin maihin, mikä tällä hetkellä on ehkä selvimmin nähtävissä USA:ssa, Pohjois-Koreassa ja Venäjällä.

    Voi vain ihmetellä, miten helposti valhepropaganda uppoaa ja tehoaa ihmisiin, jopa sellaisiin, jotka itse uskovat ajattelevansa omilla terävillä aivoillaan.

Taipumus uskomuksiin näyttää olevan ihmisen perusluonteessa

Primitiivisiä kulttuureja tutkittaessa on havaittu, että alkukantainen ihminen elää lähes täysin uskomusten varassa. Hän elää ja toimii henkimaailman ympäröimänä, johon kuuluvat erilaiset, yleensä näkymättömät henkimaailman olennot sekä vainajien henget. Niitä on kaikkialla ja ne seuraavat ja ohjaavat jokaisen ajatuksia ja elämää. Niiden kautta ihmisen kaikkinainen toiminta saa merkityksen. Siten kohdalle tulevat tapahtumat eivät ole koskaan sattumia, vaan ne ovat tulosta henkimaailman ohjauksesta.

   Tärkeimpänä välittäjänä henkimaailmaan toimii asiaan vihkiytynyt henkilö tai henkilöt, tietäjät, sanansaattajat, poppamiehet jne. Heidän vastineitaan meidän kulttuurissamme ovat lähinnä meediot ja noidat. Suuren valtansa vuoksi primitiivikulttuureissa näitä henkitiedon välittäjiä kunnioitettiin, pelättiin sekä vihattiinkin.

     Tiedon välittäjinä henkimaailmasta toimivat myös erilaiset ennusmerkit. Ne saattavat olla esimerkiksi kuvioita maastossa tai luonnonilmiöitä, kuten sään muutoksia, maanjäristyksiä tai taivaan merkkejä. Viestintuojina hengiltä toimivat myös eläimet ja niistä erityisesti linnut. Toiset niistä olivat pahan tiedon tuojia, toiset hyvän.

    Toisaalta linnut eivät aina olleet vain enteiden tuojia, vaan ne saattoivat myös itse vaikuttaa jonkin pahan tapahtuman syntyyn, kuten sääilmiöihin. Esimerkiksi pääskynen ei ollut vain enne kesästä, vaan se oli itse kesän tuoja, kesän synnyttäjä.

Primitiivinen ihminen toimii luonnon ehdoilla henkien maailmassa

Alkukantaiselle ihmiselle maailma on siis hyvien ja pahojen henkivoimien temmellyskenttää. Näiden voimien tarkoitukset piti saada selville, jotta hyvien voimien suosio saataisiin erilaisin uhrein ja muin lepytyskeinoin täydellisesti ihmisen ja etenkin hänen yhteisönsä puolelle. Samoin kuin elämä sairauksineen oli henkien ohjauksessa, sitä oli myös kuolema, jopa sen ajankohta.

    Primitiivisissä yhteisöissä, joita on nykyään yhä vähemmän, ihmisen maailma on siis magian täyttämä. Heille nykyinen näkemys luonnonlakien ylläpitämästä tapahtumien syy-seuraus –kytkennästä on aivan mahdotonta hyväksyä.

    Esimerkiksi kuunpimennys on primitiiviselle ihmiselle henkien aikaansaama tapahtuma ja merkki jostain pahasta. Jos tähtitieteen tutkija kykenee kertomaan tapahtuman tarkasti etukäteen, hänen mielestään tutkijan täytyy olla noita, joka itse taikoo kuunpimennyksen.

    Samoin lääkärin aikaansaama paraneminen on alkukantaiselle ihmiselle maaginen tapahtuma. Jotta paraneminen olisi mahdollista, lääkärissä tai lääkkeessä täytyy olla maagista voimaa. Lisäksi jos paraneminen ei ala näkyä nopeasti, hän tulee valittamaan asiasta, sillä maagisen paranemisen (ihmeparanemisen) täytyy aina tapahtua lähes välittömästi.

Kivikautiset aivomme edelleen alttiit primitiivisille uskomuksille

Nykyihmisen aivot ovat pysyneet perusrakenteeltaan ja toiminnaltaan samanlaisina ainakin noin 70 000 vuoden ajan. Tuohon aikaan Homo sapiens -ihmisen hyvin pieneksi kutistuneessa populaatiossa tapahtui jonkinmoinen älyllinen kohentuminen. Siitä alkanut entistä nerokkaamman ihmiskunnan kasvu näyttäytyy meille mm. uudenlaisten esineiden ja kalliomaalauksien ilmestymisenä sikäläiseen kulttuuriin.  

    Niin primitiivisen ihmisen kuin meidänkin ajatusmaailmaa ja käyttäytymistä ovat ohjaamassa isoaivot, joiden rakenteessa ja toiminnassa näkyy järkeä käyttävä tietoinen minuuden kerros ja toisaalta tiedostamaton eli alitajunnan kerros.

    Aivojen rakenteessa edellistä toimintaa ylläpitää isoaivojen kuorikerros ja jälkimmäistä pääasiassa syvemmällä olevat aivorakenteet, jotka muokkaavat ja säilövät muistiin kokemuksiamme. Siten ne antavat aineistoa ihmisen mielikuvitukselle ja unille sekä mahdollistavat myös valveilla tapahtuvan intuitiivisen toiminnan.

    Niin tietoinen toiminta kuin alitajuntakin ovat läheisessä vuorovaikutuksessa tunteita ohjaavien aivoalueiden kanssa. Alitajunnassa tunnereaktiot pääsevät vapaasti toimimaan. Valveilla tietoisen toiminnan, järjen äänen, on opeteltava hallitsemaan myös tunnepurkauksia, mikä yleensä onnistuu kuitenkin vain osittain.

Primitiivisyys näkyy selvimmin varhaislapsuudessa 

Alkukantaisena ihmisenä syntyy myös nykylapsi. Alussa hänen maailmansa on täynnä ihmeitä ja satuolentoja. Useimmissa kulttuureissa hänelle aletaan kuitenkin pian opettaa ”asioiden oikeaa laitaa”. Siis sitä, että tapahtumia säätelevät luonnonlait, joissa vallitsee syy-seuraus –suhteet.

    Vähitellen lapsi oppii huomaamaan, että tapahtumilla, joita hän ensin piti suurina ihmeinä, onkin luonnollinen ja ymmärrettävä selitys. Suureksi pettymykseksi samalla joulupukin, kuten muidenkin satujuttujen merkitys menettää lapsen mielessä merkitystään. Ne eivät kuitenkaan alitajunnasta häviä, vaan elävät mielikuvituksessa ja pulpahtelevat käyttöön mm. unina ja erilaisina uskomuksina.

    Siis vähitellen lapsen aivot kouliintuvat etsimään järjellisiä selityksiä tapahtumiin. Koska kaikkia asioita ei pystytä toistaiseksi selittämään tai selitystä ei kyetä ymmärtämään, kehitys jää yleensä kuitenkin puolitiehen. Kehitystä jarruttaa myös se, että järjellisen tiedon rinnalla meidän sisäistä, tiedostamatonta ajatusmaailmaamme kuormitetaan koko ajan myös erilaisilla vanhoilla sekä uusilla uskomuksilla.

Järkiperäinen ajattelu pyrkii estämään alitajunnan sekaantumista liikaa tietoiseen toimintaan

 Primitiivikulttuurissa elävä ihminen ei edes pyri hallitsemaan järjellään tiedostamatonta maailmaansa, vaan hyväksyy alitajunnasta kumpuavat yllykkeet osaksi arkielämänsä henkimaailmaa. Alitajunnan impulssit näyttäytyvät hänen maailmassaan etenkin henkien hallitsemasta unimaailmasta lähetettyinä enteinä ja ohjeina elämälle.

     Muinaisissa kulttuureissa elävillä alitajunta saattoi ilmetä myös henkimaailmasta ilmestyvinä valvenäkyinä tai ns. transsitilakokemuksina. Niihin päästiin yhteisöllisissä seremonioissa tanssin, rummutuksen ja laulun avulla. Usein niihin liittyi myös aivoja huumaavien rohdosten käyttöä tai sairauden aiheuttamaa mielen järkkymistä. Ihan vieraita tällaiset kokemukset eivät ole nykyihmisillekään.

    Nykyinen ns. järki-ihminen yrittää pitkälti hillitä tiedostamattomasta kerroksesta pulppuavia yllykkeitä, impulsseja. Hän onnistuu siinä kuitenkin yleensä aika huonosti, vaikka hänen koulutuksessaan pyritään antamaan tapahtumille luonnolliset selitykset ja syy-seuraus –suhteet. Hänen on vaikea antaa uskomuksille mielessään valtaa, mutta hän kykenee vain osittain muuttamaan luonnollista taipumustaan siihen. Niinpä kaikesta sivistyksestään huolimatta hän jää primitiivisen ihmisen tavoin yleensä helpoksi saaliiksi uskomustiedon saarnaajille.

     Huijatuksi tulemisen helppous ilmenee nykyihmisellä hyvin esimerkiksi virtuaalimaailman tai elokuvien tenhossa. Koemme niiden tapahtumat oikeasti tapahtuvina, vaikka järkemme sanoo, että kuvat ovat piirroksia tai että filmin tapahtumahetkenä ympärillä hyörii suuri joukko filmaajia ym. muuta väkeä. 

Tietotulvan ja tiedon sirpaleisuuden vuoksi oikean tiedon löytäminen on vaikeaa

Tämä johtaa helposti siihen, että ihminen suorastaan hukkuu informaatiotulvaan. Niinpä hän lukee tietolähteitä kuin piru raamattua yhdistäen lauseita sieltä täältä tähän tapaan: ”Ja mies meni ja surmasi itsensä…  …Mene ja tee sinä samoin.” Toisin sanoen ihminen poimii ja hyväksyy tietotulvasta helpoimmin sellaista, mikä tukee hänen entisiä uskomuksiaan ja sopii hänen tieto- ja arvomaailmaansa.

    

Tutkitun tiedon ja mututiedon erottaminen on usein lähes mahdotonta

Useimmat ihmiset lukevat mieluummin helposti ymmärrettäviä kertomuksia kuin vaikeaselkoisia asiapitoisia tekstejä. Tämä näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa yksittäisten ihmisten elämää kuvaavien tarinoiden suosiona. Tällaisen helposti ymmärrettävän jatkuvan mututiedon tulva heikentää tutkitun tiedon löytämistä ja mahdollisuutta kriittiseen ajatteluun.

Tieteellisen tiedon pätevyyttä on maallikon vaikea arvioida

Vaikka tieteellinen tutkimus on ainakin toistaiseksi osoittautunut pätevimmäksi tavaksi saada oikeaa tietoa, sen pätevyyttä epäillään yleisesti. Mielestäni tähän on erityisesti kaksi syytä. Toisaalta tutkittu tietokin on aina keskeneräistä ja siten jossain määrin muuttuvaa ja toisaalta tieteen tekeminenkään ei ole täysin vapaa korruptiosta ja siihen liittyvästä tahallisesta salailusta ja petkutuksesta.

    Tieteellinen tutkimus etenee suurimmaksi osaksi kuin tiiliseinän muuraus, jossa koko ajan osa tiilistä pitää hylätä virheellisinä. Tiede joutuu siis koko ajan korjaamaan itseään, kun muuten osa yksittäisistä tutkimustuloksista olisi vienyt harhaan.  Onneksi etenkin nykyään tutkimusrintama useimmilla aloilla on laaja, jolloin samasta asiasta saadaan nopeasti tarpeeksi tuloksia pitämään tutkimus oikealla tolalla. Tulosten luotettavuutta lisää se, että tutkimuksesta kirjoitettu artikkeli joutuu aina usean vertaisasiantuntijan tarkastamaksi, ennen kuin se hyväksytään julkaistavaksi. Lisäksi työ on selitettävä niin hyvin, että kuka tahansa alan tutkija pystyy julkaisun luetettuaan tutkimuksen toistamaan.

   

Miksi siis esimerkiksi ravitsemustiede antaa paljon ristiriitaisia tuloksia

 Mielestäni siksi, että tämäntapainen ihmistutkimus on erittäin vaikeaa. Ihmiset ovat elintoiminnoiltaan ja elämäntavoiltaan toisistaan poikkeavia, pitkäikäisiä ja kehitykseltään eri vaiheissa, joten tutkimusmateriaalin täytyy olla laaja, pitkään kestävä ja tarkasti valittu.

    Lisäksi ihmisten saaminen noudattamaan tarkasti päivittäisestä ravinnosta annettuja ohjeita ei ole helppoa. Niinpä juuri pienten koemateriaalien tulokset ovat usein vieneet harhaan. Jos niissä lisäksi on jotain mediaa kiinnostavaa, sensaatioon viittaavaa, tulokset tulevat keskeneräisinä suuren yleisön tietoon.

    Jotkut ravitsemustieteilijät tunnustavatkin, että ravitsemustiede on vielä nykyäänkin 50-prosenttisesti arvailua. Eikä siis ihme, että sen alalla uskomukset rehottavat.

Kansainväliset raadit kokoavat tieteen tuloksia ohjeiksi

Tieteellisten tulosten arviointia helpottamaan on perustettu sekä kansallisia että kansainvälisiä raateja, jotka keräävät kaiken mahdollisen tutkimustiedon yhteen joltain alalta. Sen jälkeen aika ajoin ne antavat siitä sitten pelkistetyn yhteenvedon julkisuuteen. Jos tulokset koskevat ihmisten ravintoa, terveyttä jne. raadit antavat myös niitä koskevat suositukset yhteiseen käyttöön. Näin tehdään esimerkiksi malliruokalautanen, joka vastaa aina senhetkistä tieteellistä tietämystä.

     Ihmiset eivät kuitenkaan kovin innostu noudattamaan ravintosuosituksia. Syitä on useita. Ihmisten ruokailutottumukset ovat yksilöllisiä, ”makuasioista ei voi kiistellä.” Monia houkuttelevat erilaiset muotivillitykset, joku lihottaa itseään, joku laihduttaa. Joku on allerginen sille, toinen tälle ruualle, tai ainakin uskoo olevansa. Monet ehkäisevät ruuan avulla syövän, diabeteksen ja sydäntautien kehittymistä tai ovat lisäravinteiden syöjiä tai karppaajia. Jotkut ovat vannoutuneita kivikautisen paleoruuan käyttäjiä. Monet pelkäävät geenimuunneltua ruokaa, vaikka hyväksyvät esimerkiksi geenimuunnellut lääkkeet jne. Toisin sanoen ruoka on yksilöllinen ja lähes pyhä asia, johon asiantuntijat eivät saisi puuttua.

Tieteellisen tiedon ohjailu ja petkutukset vähentävät uskottavuutta

Tämä on surullisempi tarina. Myös tieteellinen tutkimus tarvitsee rahaa. Osa siitä, kuten erilaisten tutkimuslaitosten, tiedeinstituutioiden ja yliopistojen tutkimus rahoitetaan yhteisistä varoista. Osa näistä, kuten suoraan teollisuutta palveleva tutkimus, joutuu kuitenkin turvautumaan yksityisiin rahoituslähteisiin.

     Tällaisessa asetelmassa syntyy helposti ristiriita, kun tulokset eivät olekaan rahoittajalle mieluisia. Tällöin rahoittaja voi vedota liikesalaisuuksiin ja jättää tulokset julkaisematta tai se voi vaatia tulosten julkaisemista vain tietyin osin, tai mikä vielä pahempaa ostaa lisärahalla tutkijoita suorittamaan tulosten ”näpelöintiä” rahoittajaa tyydyttäviksi.

Räikeä tutkimustulosten vääristely vuodelta 1967 paljastui hiljattain

Kalifornian yliopiston tutkijat paljastivat äskettäin, kuinka amerikkalainen sokeriteollisuus lahjoi Harwardin yliopiston tutkijoita vääristelemään rahoittamaansa tutkimusta niin, että tuloksissa vähäteltiin sokerin käytön ja liioiteltiin rasvojen käytön ja kolesterolin haittoja. Vääristelty tutkimus julkaistiin alan arvostetussa lehdessä, ja alan asiantuntijoiden mielestä se on ollut syynä kiivaisiin kiistelyihin asiasta aina nykypäiviin asti.

    ”Sanonta ”Joka kerran keksitään, sitä aina epäillään” sopii monen maallikon mielestä kuvaamaan koko tieteellistä totuutta, ja valitettavasti tämä tapaus ei ole ainoa vääristelty tulos, joka on paljastunut.

    Itse kuitenkin uskon, että tieteen tulokset on saavutettu ja saavutetaan edelleenkin lähes kokonaan puhtain periaattein. Sen tiedän, että edelleen tuotetaan paljon tieteellisiä tutkimuksia, jotka kuuluvat rahoittajan liikesalaisuuksien piiriin ja sellaisiksi rahoittaja voi helposti lukea myös hänen liiketoimintaa haittaavat tulokset. Siltä tutkija voi kuitenkin välttyä, jos tutkimussopimuksessa asian julkaiseminen sovitaan tarkasti etukäteen. Niin nykyään pyritäänkin aina tekemään.

Tiivistelmä

Ihmisen taipumus uskomuksiin on selvästi luontaista. Vaikka sen merkitys nykyihmisen arkielämän ohjaajana näyttää vähentyneen oikean tiedon lisääntymisen myötä, se ei ole mihinkään hävinnyt.

    Näyttääkin siltä, että uskontojen merkityksen hiljainen hiipuminen näkyy samanaikaisena innostuksena uskomuksiin.  Siitä voisi päätellä, että uskomukset ainakin osittain korvaavat uskontoja. Jos näin on, syynä voisi olla se, että ”järki-ihmisen” on helpompi omaksua usein tutkimustiedolla verhotut uskomukset, kuin vanhoihin kirjoituksiin ja traditioihin perustuvat uskonnot.

   

Tietoyhteiskunta näyttää kulkevan omaa rataansa vankasti jopa kiihtyvällä vauhdilla. Sen kulkua uskomukset eivät pysty pysäyttämään eivätkä edes suuresti jarruttamaan. Vaikka joistain uskomuksista voi olla haittaa esimerkiksi terveydelle, mielestäni uskomukset sopivat kulkemaan omia latujaan tutkimustiedon rinnalle mielikuvituksen leikkikentäksi, monien harmiksi, mutta myös monien riemuksi ja hyödyksikin. Esimerkiksi plasebo-vaikutus on hyvä esimerkki uskomusten hyödyllisistä vaikutuksista. Uskomustieto voi myös antaa vihjeen ja virikkeitä tieteen tutkijoille.

”Onnellisuuden etsijät tekevät minut hilpeäksi, sillä he koettavat kaikkia keinoja, paitsi sitä oikeaa: ajatella muuta ja unohtaa koko juttu. Onni on aina kutsumaton vieras” (Jouko Tyyri).

HERMOSTOLLINEN ERITYISHERKKYYS - IHMISEN RIEMU VAI RIESA

Blogi 7/17

HERMOSTOLLINEN ERITYISHERKKYYS - IHMISEN RIEMU VAI RIESA

Ilmeisesti kautta aikojen on huomattu, että ihmiset poikkeavat melkoisesti toisistaan paitsi ruumiinrakenteeltaan myös hermostoltaan, mikä näkyy selvästi kunkin yksilön persoonallisessa käyttäytymisessä.

    Usein on aikuisten kesken huomauteltu, että onpa tuo lapsi arka, ujo, pelokas, muiden leikeistä vetäytyvä tai, onpa lapsi rohkea, temperamenttinen tai raju. Nyt tiedetään, että luonteenpiirteet ovat osittain synnynnäisiä, osittain kasvuympäristön muovaamia ja että ne saattavat aikuistumisen myötä säilyä, peittyä tai jopa korostua.

Varmasti kaikkina aikoina vanhemmat ovat myös huomanneet, että joku lapsi aristelee ja säikkyy erityisen herkästi äkillisiä uusia tilanteita, vieraita ääniä, eläimiä, ihmisiä jne. Tällaista lasta on moitittu helposti esimerkiksi yliherkäksi itkupilliksi, josta arkuus pitää karsia vain kovalla kurilla ja karaisulla.

Erityisherkkä persoonallisuus tutkimuksen kohteena

Viime aikoina on otettu käyttöön uusi termi, erityisherkkyys, jolla mielestäni kuvataan juuri em. yliherkkää henkilöä.  Ilmeisesti nykyisen elämänmenon stressaavuuden vuoksi sekä uusien kasvatusmenetelmien kehittelyn mukana asia on tullut vähitellen suuren mielenkiinnon kohteeksi.  Uutta intoa asiaan on tuonut etenkin amerikkalainen tutkija, psykologi Elaine N. Aron, joka 1990-luvun alkupuolella julkaisi teoksen The highly sensitive person. Kirjasta tuli suuri menestysteos, joka on jo käännetty 17 kielelle, suomeksi nimellä Erityisherkkä ihminen. Kirjan julkaisemisen jälkeen tutkija on kirjoittanut viisi muuta teosta samasta aiheesta. Teoksissa käsitellään mm. erityisherkän lapsen kasvatusta, erityisherkän aikuisen rakkauselämää ja herkkyyden hallintaa.  Aron on keskittynyt tutkimuksissaan ihmiseen, mutta samalla hän on saanut myös monet eläinten käyttäytymisen tutkijat innostumaan asiasta.

   Tässä blogitekstissäni esiintuomani ajatukset perustuvat pitkälti Elaine Aronin tutkimustuloksiin.

Erityisherkkä persoonallisuus paljastuu testikysymysten avulla

Erityisherkkyyden toteamiseksi Elaine Aron pyytää kutakin henkilöä vastaamaan seuraavanlaisiin kysymyksiin.  Joitain kysymyksiä olen lisännyt myös muista lähteistä.

-          Häiriinnytkö muita enemmän kirkkaista valoista, kovista, raapivista tai yllättävistä äänistä ja voimakkaista hajuista.

-          Puistattavatko karheat vaatteet ihollasi?

-          Oletko tavallista herkempi kivulle?

-          Herääkö sinussa helposti pelko ja epävarmuus oudoissa tilanteissa ja hätkähdätkö yllätyksistä?

-          Menetkö helposti lukkoon kysymysten sarjatulessa tai yllättävässä julkisessa esiintymisessä?

-          Haluatko karttaa väenpaljoutta ja haluatko ristiriitatilanteissa mieluummin vetäytyä pois kuin puolustautua?

-          Kartatko väkivaltaisia elokuvia?

-          Oletko herkkä kahvin vaikutukselle ja juotko mieluummin vähäkofeiinisia juomia?

-          Hermostutko, jos joudut tekemään monia asioita kerrallaan ja kiireessä.

-          Oletko muutosvastainen?

-          Tarkkailetko mieluusti ympäristöä ja pyrit tiedostamaan tilanteen yksityiskohtia myöten, ennen kuin ryntäät toimimaan siinä?

-          Aistitko herkästi toisten tunnetilat, tarttuuko tunne ja tunnetko suurta myötätuntoa toista kohtaan?

-          Onko tapanasi pohtia jälkeenpäin käyttäytymistäsi ja miettiä, olitko tarpeeksi hyvä vai nolasitko itsesi?

-          Oletko syvällinen pohdiskelija?

-          Oletko tarkkuuteen ja tehtävissäsi täydellisyyteen pyrkivä perfektionisti?

-          Liikututko herkästi kauniista musiikista, taiteesta ja harrastatko näitä sekä kaunokirjallisuutta?

Jos olet vastannut myöntävästi suurimpaan osaan näistä kysymyksistä, voit alkaa pohtia, voisitko lukea itsesi erityisherkkien ihmisten joukkoon. Nuorena annetut vastaukset kuvaavat persoonallisuutta parhaiten, sillä elämänkokemukset voivat myöhemmin muuttaa asenteita ja siten myös vastauksia näihin kysymyksiin.

Erityisherkkyys ei ole vain ihmisen ominaisuus

Elaine Aronin mukaan erityisherkkiin kuuluu noin joka viides ihminen. Eläinten käyttäytymistä tutkivat etologit ovat havainneet vastaavanlaista erityisherkkyyttä esiintyvän suunnilleen saman veran myös eläimillä (havaintoja jo yli sadasta eläinlajista). Selvästi sitä ilmenee esimerkiksi kotieläinten joukossa, mutta sitä on havaittu myös villieläinpopulaatioissa elävillä yksilöillä kaloista nisäkkäisiin. Erityisherkkiä yksilöitä on löydetty myös banaanikärpästen populaatioista.

    Monien mielestä kovin tarkkaa rajaa erityisherkkien ja vähemmän herkkien välille on vaikea vetää, koska tällaisten ominaisuuksien takana on yleensä useita geenejä. Kuten ihmisistä voidaan nähdä, suuresta ryhmästä löytyy pikemminkin jatkumo erityisherkistä vähemmän herkkiin ja erityisen vahvahermoisiin henkilöihin. Näin ajatellen erityisherkät ovat siis vain tämän ominaisuuden toinen ääripää, missä erityisherkkyyden raja on tutkijasta riippuen vedetty 15 ja 25 prosentin välille.

Erityisherkkyydellä tärkeä rooli eläinpopulaatiossa

Tutkijat päättelevät, että koska tällainen perinnöllinen erityisherkkyys on säilynyt evoluution aikana, sillä on täytynyt olla hyödyksi luonnonvalinnan kannalta. Sellaiset erityisherkkien ominaisuudet kuin tarkempi ympäristön havainnointi, voimakas tunnereaktio ja siitä ilmoittaminen vaaratilanteissa sekä tärkeiden asioiden painuminen mieleen ovatkin ilmeisesti auttaneet lauman säilymistä hengissä vaaratilanteissa ja ravinnon haussa. Lisäksi erityisherkät yksilöt ovat empaattisina olleet myös hyviä toisten hoitamisessa ja luomaan laumassa rauhaa ja yhteishenkeä. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi apinalaumoissa.

Erityisherkkä lapsi vaatii kasvattajaltaan herkkää otetta

On paljon havaintoja siitä, että erityisherkkä lapsi vaatii myös kasvattajiltaan tavallista enemmän hellyyttä ja herkkyyttä.  Hyvä kasvattaja on tasapainoinen, herkästi lapsen tarpeita aistiva ihminen, äiti, isä, hoitaja jne., jonka omakohtaiset kokemukset auttavat ymmärtämään lapsen tarpeita. Hellällä kädellä kannustava, rakastava ja rohkaiseva ympäristö saa erityisherkänkin lapsen kehittymään aikuiseksi, joka on tasapainoinen ja itsenäistyttyään osaa ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä.

     Vaikka hän on monella tavalla edelleen tavallista herkempi stressitekijöille, hän oppii hallitsemaan tilanteet totuttelemalla niihin vähitellen. Hän voi hyväksyä jopa itsensä karaisemisen, kunhan se on vähittäistä ja omaehtoista.

    Sopivassa ympäristössä erityisherkästä henkilöstä kehittyy syvämietteinen, harkitseva, muut huomioon ottava ja empaattinen persoonallisuus. Joukossa hän ei ole kovaääninen päällepäsmäri, vaan puhuessaankin tavallista hiljaisempi pohtija. Hän on innostunut musiikista, taiteista ym. kulttuuriasioista, ja mikäli olosuhteet ovat hyvät, hänessä säilyy hyvin lapsuudenaikainen luovuus.  Onkin havaintoja siitä, että tutkijoissa, kaunokirjailijoissa (etenkin runoilijoissa) ja taiteilijoissa erityisherkät ihmiset ovat suhteellisesti yliedustettuna.

Huono kohtelu sysää erityisherkän lapsen helposti kurimukseen

Kovakourainen kasvuympäristö on etenkin erityisherkälle lapselle myrkkyä. Siinä hän tuntee helposti itsensä muita huonommaksi ja käpertyy sivusta tarkkailijaksi ja syrjään vetäytyneeksi. Ujoutta, pelokkuutta, ahdistuneisuutta tai kyynisyyttä ei sinänsä pidetä synnynnäisinä ominaisuuksina, mutta mitä herkempi lapsi on, sitä selvemmin nämä piirteet kehittyvät kovassa, standardisoidussa kasvuympäristössä.  Siinä lapsi alkaa syrjäytyä muista jo pienestä pitäen ja hänestä saattaa kehkeytyä vähitellen täysin asosiaalinen yksilö, joka purnaa kaikesta, helposti ahdistuu ja jopa masentuu.

Tiivistelmä tälle lyhyelle katsaukselle

Tämän jutun otsikkoon palatakseni voin todeta, että hermostollinen erityisherkkyys ei välttämättä ole henkilölle syntymässä saatu suuri etu, jos ei suuri haittakaan. Se on vain yksi persoonallinen ominaisuus, joka muokkautuu tavallista helpommin ympäristön kasvuolosuhteiden mukaan.  Monissa tapauksissa vieraat eivät edes huomaa tällaisen henkilön mielen herkkyyttä.

    Vertauskuvallisesti sanottuna erityisherkkä ihminen on kuin tavallista pehmeämpää savea muokkaajan edessä. Taitamattomissa käsissä savi vääntyy torsoksi, mutta hyvän taitajan käsissä siitä tulee kaunis saviastia tai ihailtu veistos.

     Parhaimmillaan myös erityisherkällä ihmisellä voi olla hyvä itsetunto. Luontainen arkuus voi kadota ja hänen herkästi sisäänpäin kääntyvä mielensä voi avautua sitä mukaa kun luottamus itseensä ja muihin lisääntyy.  Kun hän vähitellen hyväksyy herkkyytensä ja oppii elämään sen kanssa, hänen ei enää tarvitse peitellä herkkyyttään. Miehenäkin hän uskaltaa itkeä ja surra kun on itkun aika, ja hänen empaattisuutensa voi koitua monelle suureksi lohdutukseksi.

     Vaikka erityisherkkä ihminen on tavallista herkempi stressille, hän voi oppia hallitsemaan stressitilanteita ja samalla omaa reaktiivisuuttaan ärsykkeille niin, että sisäinen mielen kiehunta ei enää aiheuta uupumusta. Hän ei välttämättä viihdy muiden tavoin kaikenlaisissa töissä, sillä hän on yleensä tavallista herkempi komentelulle. Kuitenkin päästyään organisaatiossa esimiehen asemaan, hän osaa muita paremmin ymmärtää alaisiaan, kuunnella heitä, luoda me-henkeä ja tulla kaikin tavoin hyvin toimeen alaistensa kanssa. Hän viihtyy henkisissä harrastuksissa ja perheensä parissa.

Voidaan siis sanoa, että vastasyntyneenä olemme raaka-ainetta, josta perimä antaa ihmiselle mahdollisuuden muokkautua toisistaan suuresti poikkeaviin suuntiin. Suunnan ja lopputuloksen kehitykselle antaa sitten ympäristö ja erityisesti siinä olevat läheiset ihmiset.

   Usein ajatellaan että olemme syntyessämme ”tabula rasa” eli kirjoittamaton taulu ilman tahroja. Tarkkaan ottaen kuitenkin perintötekijöiden ohjaamat vietit, vaistot, temperamentti, hermostollinen herkkyys ynnä muut ihmiselle ominaiset valmiudet ovat jo olemassa ja valmiina osaltaan ohjaamaan siihen lopputulokseen, mikä muodostaa ihmisen persoonallisuuden.

”Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein,

   hän muuttuu helposti näkymättömäksi” (Tove Jansson)