UNET MENETTÄMÄSSÄ MYSTISYYTTÄÄN: OSA I

Uskomuksissa unimaailma saavutti yhteyden yliluonnolliseen

Siinä vaiheessa kun unitilasta saatiin havaintoja vain unennäköä koskevista kertomuksista, se oli helppo kuvitella tilaksi, jonka kautta henkiolennot antoivat vihjeitä ja ohjeita yksilön elämää varten. Unet olivat kuitenkin vaikeasti tulkittavia, hämmentäviä, joten avuksi haettiin unien tulkitsijoita, henkimaailman tuntijoita, oraakkeleja, profeettoja jne.  Myöhemmin kirjoitettiin myös unienselitysoppaita. Unenkaltaista tilaa tavoiteltiin myös erilaisten huumaavien aineiden avulla, joita asiaan vihkiytyneet shamaanit ja poppamiehet sekä myöhemmin myös uskonnollisia seremonioita ohjaavat henkilöt käyttivät hyväkseen.

Unitila ei ole yksin ihmisen ominaisuus

Kun aivotutkimuksin kyettiin tukimaan unenaikaisia muutoksia aivojen sähköisessä toiminnassa, havaittiin että ilmeisesti kaikki eläimet nukkuvat, ja ainakin nisäkkäät ja linnut sekä ilmeisesti jossain määrin myös matelijat näkevät nukkuessaan unia. Lisäksi geenitutkimuksin on havaittu, että jopa kärpäsellä ja meillä on useita samoja geenejä ohjaamassa nukkumiseen liittyviä toimintoja.

Ihminen nukkuu kolmasosan elämästään

Ainakin nisäkkäillä unen määrä näyttää olevan kääntäen verrannollinen eläimen kokoon. Esimerkiksi norsu tarvitsee unta keskimäärin noin 4, ihminen 8, koira 10 ja kissa 12 tuntia vuorokaudessa. Tämä viittaisi siihen, että pienillä, kiihkeän aineenvaihdunnan omaavilla nisäkkäillä syntyy valveillaolon aikana enemmän tekijöitä, joiden haitat täytyy korjata unen aikana.

    Lapset nukkuvat aluksi suurimman osan vuorokautta heräillen vain välillä syömään. Murrosiässä nukkumisaika ”aikuistuu” siis noin 8 tunniksi. Aikaisemmin ajateltiin, että vanhukset tarvitsevat vähemmän unta, koska he heräävät usein varhain. Nykyään on todettu, että he tarvitsisivat vähintään saman määrän unta kuin aikaisemminkin, mutta eivät siihen esimerkiksi kipujen vuoksi aina kykene.

    Optimaalinen nukkumisaika vaihtelee suuresti yksilöiden välillä. Jotkut tarvitsevat vähintään 10 tuntia, mutta on myös ihmisiä, jotka tulevat hyvin toimeen 5-6 tunnilla yössä; viimeksi mainitusta klassinen esimerkki on Napoleon. Näiden hyvin lyhyttä yöunta nukkuvien tiedetään pääsevän tavallista nopeammin syvään uneen. Lisäksi he ottavat pitkin päivää muutamia sekunteja kestäviä ns. mikrounina. Unen tarve vaihtelee myös samalla yksilöllä mm. elämän rasittavuuden mukaan.

Nukkumisajasta enin osa on perusunta

Aivosähkökäyrä (EEG, electroenkefalogrammi) osoittaa, että aivojen valvetilan nopearytminen, tiheäpiikkinen sähköinen aivokäyrä muuttuu unitilan alkaessa vähitellen aaltomaiseksi. Kun nukkuja vaipuu syvään uniitilaan,  EEG-aallot (delta-aallot) ovat hitaimmillaan. Kokonaisuudessaan tätä syvenevää ja lopulta syvää univaihetta nimitetään perusuneksi eli ortouneksi tai nonREM-uneksi. Siinä erottuu neljä syvyysastetta, joista kahta viimeistä syvyysastetta kutsutaan nimellä syväuni tai hidasuni.

Muu osa unesta on vilkeunta.

Nukahtamisajasta laskettuna perusuni kestää aikuisella yleensä tunnin verran, jonka jälkeen unitila muuttuu aivan toisenlaiseksi. Syvän unen loppuvaiheessa EEG muuttuu takaisin epäsäännölliseksi, tiheäpiikkiseksi, valvetilaa muistuttavaksi käyräksi. Heräämisestä ei kuitenkaan ole kysymys. Tätä unitilaa kutsutaan paradoksaaliseksi uneksi tai parauneksi ta REM-uneksi (rapid eye movements). Suomenkieliseksi nimeksi on vakiintunut kuvaava nimi vilkeuni. Kaikki nimet viittaavat oikeastaan samaan asiaan eli nopeisiin silmänliikkeisiin, jotka ilmentävät tätä univaihetta. Vilkeunta kestää 15-30 min ja se on unennäkövaihetta, jonka aikana silmät ikään kuin katselisivat ympäristöään. Kyllähän ne oikeastaan katselevatkin, mutta vain unimaailman tapahtumia.

Perusuni ja vilkeuni muodostavat unisyklin

Perusuni ja vilkeuni muodostavat yhdessä unisyklin, jonka pituus aikuisella vaihtelee noin tunnista puoleentoista tuntiin. Yöhön näitä unisyklejä mahtuu normaalisti 4-7.

    Unisyklin pituus vaihtelee yksilöllisesti, mutta myös yksilöiden välillä; mm. jokaisella unisykli lyhenee aamua kohti. Toisaalta jokaisessa unisyklissä perusunen määrä on enimmillään iltayöstä.

    Aikuisen yöunesta perusunta on siis noin kolme neljäsosaa ja loput vilkeunta. Varhaisessa lapsuudessa pääosa unesta on kuitenkin vilkeunta eli lapsi näkee runsaasti unia. Ikääntyessä syvän unen suhteellinen määrä yleensä vähenee.  

   

Unisykli näkyy silmänliikkeiden lisäksi myös muissa lihaksissa

Perusunen aikana lihakset rentoutuvat lähes kauttaaltaan.  Asento ja niskalihakset kuitenkin vähemmän niin, että se mahdollistaa torkut myös istualtaan.

   Vilkeunen alkaessa lihakset relaksoituvat täysin. Siksi siinä vaiheessa istujan pää alkaa nuokkua ja putoilla, mikä katkoo istujan unta vähän väliä. Lihasten toimimattomuus on tärkeää, sillä se estää unennäkijää hiippailemasta todellisuudessa unimaisemien mukaan.       

     Joillain henkilöillä on taipumus puhua ja jopa kävellä unissaan. Se näyttää olevan mahdollista vilkeunen aikana yleensä juuri vilkeunen alkuvaiheessa. Se todistaa, että puheessa tarvittavan lihastoiminnan esto voi joskus siinä vaiheessa olla vielä vajavaista, ts. ikään kuin jälkijunassa.  

Unien näkeminen mahdollista myös perusunen aikana

    Kun vilkeunen toiminta opittiin tuntemaan, uskottiin, että unia voidaan nähdä vain sen aikana. Myöhemmin on osoitettu, että lyhyitä unijaksoja saattaa esiintyä myös perusunen syvenevässä vaiheessa. Tässä vaiheessa silmänliikkeitä ei esiinny, ja sen vaiheen unet ovatkin enemmän sanallisia kuin kuvallisia.

Ihminen muistaa unia yleensä huonosti

Vaikka jokainen näkee unia keskimäärin noin puolitoista tuntia yössä, monet väittävät, etteivät näe unia lainkaan. Jotta muistaisi uniaan, nukkujan onkin herättävä tai hänet on herätettävä vilkeunen aikana tai heti sen lopussa. Herääminen käykin helpoimmin juuri heti vilkeunijakson jälkeen, jossa vaiheessa juuri herkkäuniset havahtuvat ja muistavatkin uniaan. Unikuvat on kuitenkin heti painettava mieleen tai merkittävä muistiin, jotta ne taltioituisivat. Koska kauhukokemukset painajaisunissa herättävät yleensä nukkujan, ne jäävät myös parhaiten muistiin.

Unen täydelliseen puutteeseen kuolee

Nukkuminen kaikkine vaiheineen on elintärkeä. Ainakin linnut ja nisäkkäät kuolevat unen puutteeseen muutamassa viikossa; esimerkiksi jos rotta ei pääse lainkaan nukkumaan, se kuolee unenpuutteeseen noin kuukaudessa. Ilmeisesti kysymyksessä on ainakin osittain stressiuupumukseen verrattavat reaktiot.

     Ihmisen unenpuute näkyy jo yhden täysin valvotun yön jälkeen. Monet tuntevat sen haittaavan toimintaa yhtä paljon kuin yhden promillen humalatila. Unenpuutteen pitkittyessä kärsii erityisesti henkinen suorituskyky.

     Valvotuissa olosuhteissa vapaaehtoiset valvojat ovat yleensä pysyneet valveilla kokonaisen viikon, jopa ylikin. Ennätys lienee edelleen nuorella miehellä yli kymmenen vuoden takaa. Hän pystyi koetilanteessa valvomaan 11 vuorokautta.     Valvomisen jälkeen pari pitkää yöunta palauttaa ihmisen lähelle normaalitilaa.

    Aina silloin tällöin ilmestyy julkisuuteen myös ”fakiireja”, jotka väittävät valvovansa edellä mainittua paljonkin pitempään. Kontrolloimattomissa kokeissa näin voikin olla, mutta ennätykset on jätettävä omaan arvoonsa, sillä täydellistä nukkumattomuutta on itse vaikea arvioida.

Unen aikana aivot ”latautuvat”ja koko keho toimii säästöliekillä

Unenaikaisista fysiologisista ja biokemiallisista toiminnoista on laajalti tutkimustietoa, joista tässä tiivistän asiat vain muutamaan virkkeeseen.

    Aivojen energiankäyttö on muihin elimiin verrattuna moninkertainen. Siksi on ajateltu, että nukkumisen aikana erityisesti aivot saavat tilaisuuden täydentää huvenneita energiavarastojaan. Onkin havaittu, että aivojen sokerivarasto glykogeenin muodossa lisääntyy unen aikana.

    Toinen järjestelmä, jossa voitaisiin tarvita palautumista unen aikana, on aivojen hermoimpulsseja solusta toiseen siirtävien välittäjäaineiden toiminta. Erityisesti adenosiinia kertyy aivosoluihin päivän mittaan, mikä aiheuttaa väsymisen tunteen. Vastaavasti tämän aineen määrä soluissa laskee aamua kohti, kun siitä syntyy solujen tärkeää energialähdettä adenosiinitrifosfaattia.

     Nukkumisen kolmas aineenvaihduntaan liittyvä merkitys voisi olla unen aikana kertyneiden kuona-aineiden poistaminen.

     Koko kehon tasolla nukkumisen ja valvetilan rytmi ohjaa kaikkea muutakin toimintaa.

Unen ehkä tärkein tehtävä lienee kuitenkin valveilla saadun informaation järjestely

Ihmisen aivot ovat…

Huh, tästä alkaa tulla jo liian pitkä tarina yhdeksi kerraksi, joten tätä ja vähän muutakin unesta ajattelin käsitellä samalla otsikolla osassa II.

Ihmeellisesti olette kuitenkin jaksaneet käydä katsomassa kirjoituksiani, mikä on tietenkin hauskaa. Toivotan lykkyä ja iloista kevätmieltä teille kaikille.

Laajemmin aiheesta on kirjassani Jatkuvan onnentunteen harha, jota on saatavana tilaamalla netistä tai kirjakaupoista.

Vanhankansan hyviin viisauksiin kuuluu seuraavakin sanonta:

Joka uniin uskoo, se varjoonsa lankee.

SISÄISET RYTMIT OHJAAVAT TOIMINTAAMME

Biorytmiikassa voidaan erottaa monenlaisia rytmejä

Niin eläinten kuin kasvienkin elämä on jaksottunut aktiivisiin ja epäaktiivisiin vaiheisiin, inhimillisin termein sanottuna työn ja levon vaihteluun. Osa rytmeistä on nopeita, osa hitaita, osa vaihtelee epäsäännöllisesti. Auringon ja kuun kiertoaikojen mukaiset rytmit ovat kiinnittyneet eliölajin pitkän kehityshistorian aikana vastaaviksi toimintarytmeiksi. Siten valon, ilmaston ja vuoroveden säännölliset vaihtelut näkyvät niin eläimissä kuin kasveissakin vakaina, sisäisen kellon määräävinä biorytmeinä, vaikka elinolosuhteet vaihtelisivat kovastikin.

Vuosirytmi näkyy voimakkaimmin pohjoisen eläimillä

Vuosirytmi ilmenee vuodenaikaisrytminä, kuten esimerkiksi eläinten talvi- ja kesäturkin vaihteluna ja hirvieläinten sarvien kasvuna. Sitä ylläpitää luonnossa pääasiassa auringonvalon vuodenaikojen mukainen vaihtelu, joskin oma vaikutuksensa on myös ilmastolla. Rytmi näkyy eliöissä sitä voimakkaampana mitä kauempana elinalue on päiväntasaajalta.

    Jos eläin pannaan olosuhteisiin, jossa valon vaikutus eliminoidaan, rytmi säilyy, mutta ei pysy täsmällisenä. Siksi vuodenaikojen vaihtelun mukaista sisäistä rytmiä nimitetäänkin sirkannuaalirytmiksi (lat circa = noin, annus = vuosi). Se ilmenee siis noin vuoden mittaisena rytminä, joka täsmentyy luonnossa auringonvalon vaikutuksesta tasan vuoden mittaiseksi. Rytmi voidaan täsmentää, mutta myös muuttaa keinoauringolla. Siten eräässä tutkimuksessa, kun valaistuksen muutoksella lyhennettiin vuodenkierto puoleen, saatiin hirvi kasvattamaan kahdet sarvet yhden vuoden aikana. Sitä lyhyempään keinovuoteen hirvi ei kuitenkaan enää höynähtänyt.

Ihmiselläkin sisäinen vuodenaikaisrytmi

Vaikka ihmisen juuret ovat Afrikassa, ovat pohjoisen kansat eläneet kaukana päiväntasaajasta jo kymmeniä tuhansia vuosia. Sisäinen vuodenaikaisrytmi ilmeneekin selvimpänä pohjoisten alueiden paimentolaiskansoissa. Se näkyy mm. aineenvaihdunnassa, lisääntymistoiminnoissa sekä yleisessä aktiivisuudessa.

   Lähinnä käytännön elämän tarkkailun avulla on havaittu, että myös meissä kevään koittaminen saa aikaan riemua ja kaikkinaisen aktiivisuuden lisääntymisen. Se näkyy mm. hermosto- ja hormonitoiminnan aktiivisuudessa ja ehkä selvimmin lisääntymistoiminnoissa ja silmän pilkkeessä. Tilastojen mukaan valtaosa Suomen vauvoista saakin alkunsa kesäiseen aikaan. Epäselväksi kuitenkin on toistaiseksi jäänyt, kuinka paljon on kysymys geenitoiminnan ohjaamasta sisäisestä rytmistä ja kuinka paljon ulkoelämän piristävästä vaikutuksesta.

Ihmisen hyvinvointi vaatii elämistä vuorokausirytmin mukaan

Ihmisen, kuten useimpien muidenkin eliöiden, kaikki elintoiminnat vaihtelevat suuresti vuorokauden aikojen mukaan. Rytmi ilmenee myös jatkuvassa pimeydessä tai jatkuvassa valossa, tosin vain noin vuorokauden mittaisena, ei täsmällisenä. Tätä sisäistä rytmiä kutsutaankin siksi sirkadiaarytmiksi (sirca = noin, dies = päivä, vuorokausi), joka ihmisellä on yleensä vähän vuorokautta pitempi.

    Kuten sirkannuaalirytmi, myös tämä sisäinen rytmisyys on solutasolla geenien ohjaama tapahtuma. Se tarkentuu luonnollisessa ympäristössä päivittäin tarkaksi vuorokausirytmiksi, joskin pitempi sisäinen rytmi pyrkii näkyviin illan kukkumisena. Ihminen, kuten useimmat eläimet, on päiväaktiivinen, jolloin toimintojen voimakkain aktiivisuus ajoittuu päivään.

    

Rytmi muuttuu iän mukana

Vauvan vuorokausirytmin on monivaiheinen, mikä on tarkoituksenmukainen riittävän syömisen kannalta. Vähitellen jaksot vähenevät ja päiväunien loppumisen jälkeen kouluikään mennessä muuttuu kaksivaiheiseksi. Lapsuusiässä rytmi on myös voimakkaimmillaan.

    Murrosiässä sisäinen kello alkaa jätättää ja nuori muuttuu illanvirkuksi. Vanhuudessa rytmi heikkenee ja samalla muuttuu jossain määrin kolmi- tai jopa monivaiheiseksi.

Kellogeenit ohjaavat solujen rytmistä toimintaa

On saatu selville, että sisäinen rytmi on solutason tapahtuma. Sitä ylläpitävät geenit, kellogeenit, jotka aktivoituvat rytmisesti siinäkin tapauksessa, että ympäristön rytmit on eliminoitu. Kellogeenejä on useita ja kustakin on eri muunnoksia, mikä tekee mahdolliseksi sen, että rytmi on suuressa määrin yksilöllinen ominaisuus.

Koko kehoa ohjaa aivoissa sijaitseva keskuskello   

Jotta kaikki solumme toimisivat samassa rytmissä, niille täytyy olla olemassa jokin korkeamman tason ohjaaja. Sellainen onkin löydetty. Sisäinen keskuskellojärjestelmä on toiminnassa väliaivojen pohjassa. Siellä sijaitsee tuhansien hermosolujen ryhmä, tumake, josta lähtee hermoimpulsseja rytmisesti muualle aivoihin. Nämä sähköiset viestit rytmittävät edelleen koko hermoston ja hormonitoiminnan ja sen kautta koko kehomme. 

Keskuskello tarkentuu aurinkoaikaan silmien kautta

On ilmeistä, että ainakin nisäkkäillä ja linnuilla valon vaikutus biorytmin säätelijänä välittyy pelkästään silmien kautta. Alemmilla selkärankaisilla säätelyyn vaikuttaa mahdollisesti myös valo, joka tulee suoraan päälaen luiden läpi. Ehkä lukija muistaa joskus kuulleensa alkeellisesta liskosta, tuatarasta, jolla on normaalisilmien lisäksi kolmas silmä, päälaensilmä. Siinä on tosiaan silmän rakenteita valoa läpäisevän päälaenluun alla. Sen avulla eläimen rytmiä ylläpitävä käpylisäke aivoissa reagoi suoraan auringonvalon voimakkuuden muutoksille.

Myös sokeilla toimii vuorokausirytmi

Tämä tieto herätti ihmetystä, kunnes saatiin selville, että keskuskello ei saakaan tietoa valaistuksesta näkösoluilla eli silmän verkkokalvon tapeilla ja sauvoilla, vaan aivosoluja muistuttavilla soluilla verkkokalvossa. Nämä erikoistuneet hermosolut toimivat siis valotusmittareina. Solujen toiminta perustuu valon indusoimaan kemialliseen reaktioon, joka edelleen saa solut ärtymään sähköisesti. Tästä ärsytystilasta keskuskello saa tiedon hermoratoja pitkin ja toimii sen mukaan.  

Sekä vuosirytmin että vuorokausirytmin ylläpidossa toimii melatoniini

Pimeän talven aikana pohjoisen eläimillä  melatoniinin eli pimeähormonin eritys on suurimmillaan, ja ne lepäilevät ja nukkuvatkin suurimman osan ajasta.

    Ihmisellä melatoniinin vuodenaikaisvaihtelu on vähäistä, mutta vuorokausivaihtelu suurta. Iltaisin melatoniinin  eritys nousee jyrkästi ja se valmistaa elimistön kaikin tavoin öiseen lepotilaan. Aamulla melatoniinin aktiivisuus vastaavasti laskee jyrkästi, jolloin unitila kevenee ja ihminen herää. Tätä hormonivaihtelua ylläpitää keskuskello, joka antaa impulssit aivojen käpylisäkkeelle, josta melatoniini erittyy.

    

Keskuskellon toiminta häiriintyy auringonvalon puutteesta

Talvella sisätiloissa oleskeleville ihmisille ei edes Etelä-Suomessa tahdo päivänvalo olla riittävä pitämään vuorokausirytmiä yllä. Osalle ihmisistä se aiheuttaa unihäiriöitä ja jopa masennusta, jota on alettu kutsua kaamosmasennukseksi. Rytmin palauttamiseksi on keksitty ottaa käyttöön ns. kirkasvalohoito. Kirkkaan, auringonvaloa matkivan lampun paisteessa oleskelu aamuisin 30-60 min ajan saakin elimistön reagoimaan tähän ”auringonnousuun”. Monet, itseni mukaan lukien, ovat saaneet tästä mielen virkistystä ja apua unirytmin häiriöihin.

    Keskuskello ei saa siirtymään elimistön sisäistä rytmiä hetkessä uuteen aikavyöhykeeseen, joten lentomatkustajan täytyy antaa aikaa totuttautumiseen, joka yleensä on noin vuorokausi jokaista tuntisiirtymää kohti.

     

Unimaailman fysiologiaan aion palata myöhemmin, mihin tämä tarkastelu olkoon pohjustuksena. Asiasta laajemmin kirjassani "Jatkuvan onnentunteen harha".

Epätieteellisenä muoti-ilmiönä on pidettävä tähdistä ennustamiseen ja astrologiaan perustuvia biorytmijaksoja. Niissä ihmisen rytmit jaotellaan tarkan syntymäajan mukaan fyysisen voiman, tunne-elämän ja henkisen voiman jaksoihin. Käsitteiden 
sekaantumisvaaran vuoksi monet tutkijat haluavat puhua tieteellisesti todetuista rytmeistä termillä biologiset rytmit.

Vanhakansa sanoo:

”Aamun torkku illan virkku, se tapa talon hävittää, mutta illan torkku aamun virkku, se talon nostaa.”

MAASÄTEILYN MAAGINEN MAAILMA

 

Maanalainen maailma askarruttanut ihmistä jo ammoisista ajoista asti

Pelottavat voimat ja piilossa elävät pahat hahmot, kuten maahiset, peikot, Mara ja Hiisi, on kansanuskomuksissa sijoitettu maanalaiseen maailmaan. Nämä erilaiset hahmot kiusasivat ihmisiä yleensä näkymättöminä, mutta saattoivat joskus myös ilmestyä jonakin näkyvänä hahmona. Kiinalainen uskomus määritteli maasta kumpuavat pahat teot syvyydenpaholaisen voimaksi, joka aiheutti sairauksia ihmisille ja kotieläimille.

   Kun tietous maan fysikaalisesta luonteesta alkoi lopulta vähitellen selvitä, vanhat hahmot useimmiten hylättiin ja maanalaisille voimille alettiin keksiä järjellisiä selityksiä.

Mitä maasäteilyn uskotaan olevan

Uusissa selityksissä sairauksia aiheuttava maanalainen pahuus on ikään kuin pelkistynyt maaperän kahteen ominaisuuteen. Tieteellisen selityksen mukaan se on fysikaalisin laittein mitattavaa radioaktiivista säteilyä. Kansanomaisen selityksen mukaan edellisen lisäksi on olemassa myös toisenlainen energian muoto, ns. maasäteily.

    Yhteistä maasäteilyä koskeville selityksille tuntuu olevan uskomus, että se on maaperästä säteilevää energiaa, joka voidaan todeta hyvin yksinkertaisilla välineillä jonkinlaisena voimana. Selitysten mukaan tätä salaperäistä voimaa säteilivät eniten erilaiset metallit, maaperän malmikentät, mutta myös maan sisällä kulkevat vesisuonet. Monin paikoin maasäteilyn sanottiin ilmenevän selvinä säteilylinjoina tai säteilykenttinä. Niinpä maasäteilyä ei pidetä enää taikavoimana, vaan se selitetään todelliseksi geofysikaaliseksi ilmiöksi, ts. samantapaiseksi, mutta ei samaksi, kuin hyvin tunnetut magnetismi tai sähkö.

Maasäteilyn mittaaminen

 Maasäteilyn mittauslaiteeksi on kelvannut hyvin ohut heiluva kaksihaarainen metallinen lanka tai punos, hyvin taipuisa puuvitsa sekä langan varassa riippuva sormus, punnus tai jokin muu metalliesine.  Kaikille niille on ominaista, että maasäteilylinjan tai –kentän kohdalla ne alkavat taipua maata kohti tai heilua tietyllä tavalla mittaajan käsissä. Aikaisemmin näitä laitteita käytettiinkin innostuneesti etenkin maahan piilotettujen raha-aarteiden ym. arvokkaiden metalliesineiden etsimiseen.

Erityyppiset välineet sopivat hieman eri tarkoituksiin. Keski-Euroopassa männyn varvulla etsittiin tinaa ja lyijyä ja pähkinäpuun vitsalla hopeaa.

    Huomioitavaa on se, että maasäteilyn mittaaminen ei suju yhtä hyvin kaikilta, vaan se toimii vain asiaan vihkiytyneiden käsissä, joissa itsessään pitää olla maasäteilyn vastaanottamiseen sopiva energiaa.

Maasäteilyn aiheuttamia sairauksia

Mielenkiintoista on nähdä, että aikaisemmin maanalaisten maagisten voimien aiheuttamat sairaudet ja maasäteilyn aiheuttamat sairaudet ovat hyvin samantapaisia. Ne ilmenivät kolotuksina, särkyinä lihaksissa ja nivelissä, unettomuutena, verenpaineen nousuna, mahakatarrina, hermostuneisuutena sekä syöpänä. Useimmat ovat siis sairauksina, jotka nykyään luokitellaan psykosomaattisiksi.   

Suomessa maasäteily kumpuaa eniten vesisuonista

Suomeen maasäteilyn mittaaminen kotiutui 1900-luvun alkuun mennessä Saksasta. Eniten sitä hyödynnettiin hyvän kaivonpaikan etsinnässä. Sehän piti kaivaa vesisuonen kohdalle tai mieluummin kahden tai useamman suonen risteyskohtaan. Suosituin väline etsimiseen oli kosteikossa kasvavan pajun ohut kaksihaarainen oksa, ns. pajunvitsa, mutta myös erilaiset heilurit ovat olleet alusta asti käytössä.

    Mittaustaitoa ei ole käytetty pelkästään kaivonpaikan katseluun, vaan niillä on paljastettu myös maasäteilykenttiä ja juonteita, jotka ”biologisia häiriöalueina” ovat vaaraksi ihmisten, eläinten ja jopa kasvien terveydelle. Heilurilla tai vitsalla on lisäksi määritelty häiriökentässä olevien säteilylinjojen tai vesisuonten virtaussuunta ja syvyys.

Maasäteily aiheuttaa syöpää

Nykyään suurin huolenaihe maasäteilyn vaikutuksista on syöpä. Suurin vaara on silloin, jos asunto tai etenkin yövuode sijaitsee säteilylinjojen (vesisuonten) risteyskohdassa.

   Kun huoli on suurin, avuntarjoajiakin on eniten. Suojauskeinot ovat ”tiedossa”. Maasäteily torjutaan vaihtamalla asunto tai ainakin vuoteen paikka tai edes suunta. Paha säteily voidaan estää myös metallisten suojalankojen tai levyjen avulla. Esimerkiksi postimyynnissä on kalliita kuparisia levyjä, lankakierukoita ja keriä, jotka pannaan vuoteen alle suojaamaan säteilyltä. Vastaavasti pieni kuparinen levy jalkineessa kantapään alla, rannerengas ja sormus suojaavat ihmistä kaikkialla.

   

Maasäteily pyritään puhdistamaan kokonaan mystisyydestä

Maasäteilyyn uskovilla on kova tarve todistaa se todelliseksi säteilyksi. Sen mukana ilmiötä on alettu kutsua nimellä radiestesia ja sen aiheuttamien sairauksien parantamista nimellä radioniikka.

    Uusimpien selitysten mukaan se on kosmista säteilyä, joka heijastuu maaperän vesi- ja mineraalikerroksista. Jotkut innokkaimmat erottavat eri maasäteilylajeja, kuten elektro-osmoottinen säteily tai avaruussäteilyn heijastuma Maan magnetismiin.

    Kun ilmiölle on saatu ”tieteellinen selitys”, siihen uskovat ovat innostuneet laajentamaan vaikutukset kaikkeen elolliseen ja erityisesti kasvimaailmaan. Näin kasvit on jaoteltu maasäteilyä kestäviin, herkkiin ja maasäteilyä suosiviin lajeihin. Sen mukaan esimerkiksi kuusi kasvaa parhaiten juuri maasäteilylinjoilla.

Maasäteilyn olemassaololle ei löydy tieteellisiä todisteita

Salaperäisen maasäteilyn olemassaololle on vähitellen esitetty lisääntyvässä määrin epäilyjä. Toisaalta monet tutkijat halusivat saada jonkinlaista näyttöä ilmiölle, josta ei hienoista fysikaalisista mittareista huolimatta ole saatu minkäänlaisia todisteita. Lopulta  tutkijat Suomessakin halusivat kantaa kortensa kekoon kutsumalla vesisuonten katsojat kokeeseen. Ensimmäinen mittava koe tehtiin 1940-luvun lopulla Helsingin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan alueella. Tutkimus ei antanut minkäänlaista viitettä siihen, että 40 kaivonkatsojaa olisi saanut löytämiään vesisuonia sijoittumaan samoihin kohtiin, ja samankin koehenkilön sokkona tekemä kartta samalta alueelta oli aivan erilainen kuin hänen aikaisemmin näkevänä tekemänsä.

Asia haluttiin vielä varmistaa 

 Oulun yliopiston biofysiikan professori Martti Mela halusi vielä 1980-luvulla tehdä vastaavanlaisen tutkimuksen. Nyt kuuluisat kaivonkatsojat (32 miestä) pantiin piirtämään vesisuonikohdat maastoon tienvarsille tietyn ajomatkan aikana. Sama teetettiin heille vielä sokkona. Tulos oli kiistaton: kokeessa eri henkilöiden piirtämät vesisuonikartat poikkesivat täysin sattumanvaraisesti toisistaan.

    Tämän jälkeen tutkijat ovat katsoneet lopullisesti, että uskotussa muodossa maasäteilylle ei löydy todisteita, ja jos sellainen olisikin olemassa, ei sitä ainakaan pajunvitsalla yms. välineillä kyetä osoittamaan. Myös nykyiset kaivonkatsojat ovat vähitellen siirtyneet tutkimaan maastonmuotoja ja maaperän rakennetta maahan painettavien koetinpuikkojen ja jopa porausten avulla.

    Kyllä vanhan ajan vitsamiehetkin osoittivat yleensä ihan hyviä kaivonpaikkoja, mikä mielestyäni johtui lähinnä siitä, että meidän maaperässämme pohjavesi on yleensä laajoina vesipatjoina. Harjaantunut silmä näkeekin maastosta melko helposti, missä kulloinkin on vesipatjan alin kohta eli paras kohta kaivolle. Asian kaivonkatsoja kuitenkin vielä ”varmisti” taikavarvullaan.

Uskomusta kaikki

Tieteelliset todisteet ilmiöstä puoltavat tällä hetkellä käsitystä, että maasäteily on katsottava uskomukseksi, jota ruokkii traditio, mystiikka ja nykyään myös kaupallinen tarkoituksenmukaisuus. Myöskään maaperästä etenkin radonpitoisilla alueilla kosteuden mukana asuntoihin nouseva radioaktiivinen säteily ei selitä ilmiötä.

    Voidaankin sanoa, että maasäteily ja sen mittaaminen taikavarvuilla ja heilureilla on tieteellisesti katsottuna hauskaa kansanhuvia ja maasäteilyvaikutusten torjunta ”asiaan uskoville” hyvä plasebo- eli lumevaikutuksen lähde.

 

Tähän sopii hyvin alatorniolainen sanonta

”Joka tyhjää uskoo, se näkyjä näkkee.”

P.S.

Niin – unohdin kertoa, että olen kyllä itsekin nähnyt, että pajunvitsa kaivonkatsojan kädessä todella vääntyy osoittamaan maassa tiettyä kohtaa. Se vääntyy kuitenkin vain tietyllä kahden käden vastaotteella. Siinä kummankin vitsanhaaran puristaminen kämmenen sisällä kierrättää samalla vitsan haaroja, mikä saa vitsan haaroittumaton alapään vääntymään maata kohti. Millään muulla otteella vitsa ei toimi.

AVANTOUINNIN IHANUUS JA RISKIT

Muissakin maissa yhtä hulluja

Olin joskus siinä luulossa, että vain me suomalaiset olemme niin hulluja, että saunomme tulikuumissa nokisissa saunoissa, hakkaamme itseämme koivuvitsoilla ja päälle päätteeksi kieriskelemme alastomina hangessa tai pulahdammme avantoon. Eipä niinkään, kyllä niitä hulluja löytää muistakin maista, kuten Kiinasta.

     Kylmät kylvyt ovat kuuluneet kansanparannuksen vanhoihin menetelmiin, jotka myöhemmin otettiin käyttöön myös virallisessa lääketieteessä etenkin mielisairaiden hoidossa. Pitkän tauon jälkeen Japanista lähtenyttä ns. huippukylmähoitoa  on alettu kokeilla myös meillä joihinkin nivelkipuihin, iho-ongelmiin,  unihäiriöihin tai vain lisäämään virkeyttä ja parantamaan terveydentilaa, urheilijoille myös palautumista rasituksen jälkeen. Siinä henkilö altistuu huippukylmyyteen menemällä yleensä uimapuvussa noin 110 asteen pakkashuoneeseen tai kaappiin 1-3 minuutiksi.  Arat kohdat, kuten kädet, jalkaterät ja korvat suojataan. Myös hengityssuojaa voidaan tarvita, paitsi pakkaskaapissa, jossa pään alue jää ulkopuolelle lämpimään.

Avantouinti itsehoitona

Erityisesti Suomessa on avantouintia ruvettu harrastamaan suuremmassa määrin viimeisten vuosikymmenten aikana itsehoitona erilaisiin pikku vaivoihin tai vain mielen virkistykseksi ja terveyden edistämiseksi. Yleensä avannossa käydään 2-4 kertaa viikossa. Harrastajia on noin 150 000, joista enin osa on keski-ikäisiä naisia. Monikaan nainen ei yhdistä uimiseen saunomista, mutta enemmistö miehistä haluaa lämmittää itsensä lauteilla ennen uimista.

Harrastajat ylistävät

 Ne jotka jäävät sitä ensikokemusten jälkeen harrastamaan, kertovat kokemuksesta hurmioituneena seuraavaan tapaan: ”Kuinka ihanan pirteä tunne siitä jääkään pitkäksi ajaksi. Etenkin vedestä nousun jälkeistä ihon lämmintä kihelmöintiä ei oikein pysty edes sanoin kuvaamaan. Sinne avantoon jäävät päänsäryt, kolotukset ja murheet. Nukkuminen on parantunut eikä flunssa ole vaivannut harrastuksen aloittamisen jälkeen. Ihokin on tullut kimmoisammaksi. En tosiaan tiedä, miten osaisin enää elää ilman tätä autuutta. Oikeastaan olenkin jäänyt sen koukkuun.

Miten elimistömme reagoi avantouintiin

Avantouinti on elimistölle melkoinen fyysinen rasitus, stressi, jota saunominen samalla vielä korostaa. Se saa hermostossa aikaan hälytystilan ja sen seurauksena stressihormoneista etenkin adrenaliinin erittymään voimakkaasti lisämunuaisesta.  Sydämen toiminta kiihtyy, verenkierto vilkastuu, ihosuonet supistuvat ja verenpaine nousee. Sisäiset morfiinit eli endorfiinit vapautuvat aivoissa, jolloin kivun tuntemukset laantuvat ja seuraa hyvänolon tunne, joka kestää päivän, jopa pari. Juuri tämä tunne on niin palkitseva, että harrastukseen jää helposti koukkuun.

     Vaikka avantouinti siis herättää stressireaktiot, kysymyksessä on ns. hyvä stressi (eustressi), koska se on voimakas ja lyhytaikainen.  Siitä elimistö palautuu hyvin nopeasti ja kohtaa seuraavan haasteen entistä vastustuskykyisempänä. Jos avannossa käydään muutaman kerran viikossa, sopeutuminen saavuttaa huippunsa noin kuukaudessa.

Onko avantouinti terveellistä?

Lyhytaikaisissa tutkimuksissa on saatu tuloksia, jotka vahvistavat avantouimarien kertomuksia harrastuksen hyödyllisistä vaikutuksista. Lievitystä on nähty mm. astman, nivelkipujen, migreenin, fibromyalgian ja vaihdevuosien kuumien aaltojen oireissa. Avantouinti lisää tutkitusti myös kylmänsietoa, laskee verenpainetta ja endorfiinien erityksen lisääntyessä tuo virkeyttä ja energisyyttä sekä tehostaa terveyden tunnetta. Todennäköisesti myös elimistön immunologiset puolustusreaktiot monia viruksia vastaan tehostuvat.

Täysin riskitöntä avantouinti on vain terveille

 Harrastus ei ole kylläkään aivan riskitöntä, joten aloittelijan kannattaa tarkastuttaa etenkin sydämensä kunto.  Avantouimarin sydän joutuu nimittäin kokemaan melkoisen rasituksen kun verenpaine nousee voimakkaasti ihon verisuonten supistuessa kylmässä. Tämä korostuu saunasta veteen mentäessä, joten ennen veteen menoa saunojan on syytä pitää jäähdytystauko.  Nämä reaktiot ilmenevät heikompina, jos kylmäuintiin liutaan vähitellen syksyllä vesien kylmetessä, ja siten annetaan elimistölle aikaa tottua kylmyyteen.

Pitkäaikainen tutkimus toi yllättävän tuloksen

Kiinalaiset tutkijat julkaisivat hiljattain tutkimuksen pitkäaikaisen avantouinnin vaikutuksesta uimarien kuolleisuuteen. Tutkimuksessa seurattiin 900 avantouintia säännöllisesti harrastavaa avantouintikerhon jäsentä noin 30 vuoden ajan. Tulos oli yllättävä. Tutkitun 30 vuoden aikana avantouintia harrastaneista kuoli sydän- ja aivoinfarkteihin 10 prosenttia enemmän kuin tilastollisesti oli odotettavissa, eli 10 prosenttia enemmän kuin vastaavanikäisiä muita ihmisiä.

Pitäisikö avantouimareiden huolestua em. tutkimuksen johdosta

Vastaavanlaista pitkäkestoista tutkimusta ei ole aikaisemmin tehty, mutta ei yksi kärpänen kesää tee, ts. tulos jää odottamaan varmistusta. Mielestäni laajakin yksittäinen ihmisillä tehty tutkimus jättää aina epäilyksen.

Voidaan kysyä esimerkiksi, minkälaiset ihmiset olivat valikoituneet avantouimareiksi ja millä tavalla he sitä harrastivat. Uivatko he vedessä pitkään, ja moniko heistä harrasti myös kylmäkilpauintia, joka voi olla äärimmäisen rasittava. Kilpailussa uintiajat ja -matkat jäätävässä vedessä voivat olla pitkiä (jopa 20 min ja kilometrin), mikä sinänsä vaatii ankaran harjoittelun ja totuttautumisen jäätävään veteen.

Edelleen voidaan kysyä, vastasivatko koehenkilöt terveydeltään keskimääräistä saman ikäryhmän joukkoa, vai olivatko he aloittaneet avantouinnin pieniä vaivoja hoitaakseen, ts. olivatko he jo tutkimuksen alussa hiukan keskimääräistä sairaampia.

Jotta tulos olisi täysin vakuuttava, pitäisi tutkimukseen ottaa heti alussa mukaan vertailuryhmä, johon valittaisiin terveydeltään mahdollisimman tarkasti koeryhmää vastaavat henkilöt. Sellaisten henkilöiden löytäminen ja saaminen mukaan olisi kyllä ollut ylivoimaisen vaikea tehtävä.

Monen suomalaisen asiantuntijan ajatukseen voikin helposti yhtyä, kun he

kehottavat avantouinnin harrastajia tarkastuttamaan aluksi ja ajoittain myöhemminkin terveydentilansa, kuuntelemaan omaa kehoaan ja polskuttamaan iloisena vain lyhyen ajan tosi raikkaassa vedessä.

Jos avantouinti on niin ihanaa, miksei jokainen harrasta sitä.

Itse olen kokeillut kylmäuintia noin kymmenasteisessa syysvedessä, mutta en kokenut sitä parhaaksi tavaksi saada endorfiinejäni toimintaan. Hyiseen avantoon meno suorastaan puistatti. Miksi? Ehkä siksi, että jääkylmä vesi ihollani saa aikaan niin voimakkaan väristyksen ja haukkomisen, että sen jälkeinen hyvänolon tunne ei korvaa sitä. Saattaisi tietysti olla, että pitkän tottumisen jälkeen voisin alkaa sitä sietää, mutta se tie tuntuu liian vaivalloiselta.

Luulenkin, että kysymys on hermoston ja tuntoaistin herkkyydestä. Siinä ihmiset poikkeavat toisistaan hyvin paljon. Psykologit ovatkin ruvenneet puhumaan joidenkin ihmisten erityisherkkyydestä, joskin sen raja on varmasti hyvin mielivaltainen.

 Ehkä avantouimarit ovatkin hermostoltaan ja aistitoiminnaltaan tavallista epäherkempää porukkaa, luonnostaan kylmän sankareita, jotka saavat tavallista suuremman nautinnon avannosta ilman inhoreaktioita. Jotkut voivat myös tuntea tarvitsevansa juuri kylmäuintia pysyäkseen terveenä ja reippaana.

Siinäpä sitten onkin oiva keino nautintoon, jos vain luonto antaa periksi.

      

”Kylymiä ne on talaven lämpimäkki”, sanoo Kauhavan vanha isäntä.