VÄRILLÄ ON VÄLIÄ

(Katso myös blogi ”Ihmisen näkökyky”)

Yleisen käsityksen mukaan mieliala on herkkä väreille

Niin arkisen ympäristön kokemuksista kuin muodin, ruuanvalmistuksen ja tarjoilun, mainosten yms. maailmasta voi päätellä, että värit vaikuttavat todella selvästi tunteisiin, mielialoihin ja tekoihin sekä näiden kautta jopa terveyteen. Jokainen on kokenut värien merkityksen myös ympäristön tarkan havaitsemisen apuna.  On helppo huomata, että täysin harmaassa, mustassa tai valkoisessa ympäristössä ääriviivojen erottaminen heikkenee.

   Pelkästään kokemusten perusteella on esitetty seuraavanlaisia huomioita eri värien psykologisista ominaisuuksista ja vaikutuksista.

Punainen

-         *kuuluu lämpimiin väreihin

-         *symboloi valtaa, varallisuutta ja rohkeutta

-         *antaa energiaa ja dynaamisuutta

-         *kiihottaa hengitystä ja pulssia

-         *herättää toimimaan

-         *ilmentää vaaraa

Pinkki

-         *symboloi viattomuutta ja feminiinistä suloisuutta

-         *lisää lempeyden ja hempeyden tunnetta

-         *vähentää aggressiivisuutta

Oranssi

-         *kuuluu lämpimiin väreihin

-         *symboloi aurinkoa ja tulenliekkejä

-         *tuo lämmön ja turvallisuuden tunnetta

-         *herättää huomiota, innostusta ja intohimoa

-         *lisää ruokahalua ja aistillista mielihyvää

Keltainen

-         *kuuluu lämpimiin väreihin

-         *symboloi auringon poltetta

-         *herättää tarkkaavaisuuden ja huomion

-         *lisää tunnekuohua ja aineenvaihduntaa

-         *pitkäkestoisena stressaa ja rasittaa sekä väsyttää silmiä

Vihreä

-         *symboloi kesäluontoa ja hedelmällisyyttä

-         *rauhoittaa mieltä ja lepuuttaa silmiä

-         *pitkäkestoisena tylsistyttävää

Sininen

-         *kuuluu kylmiin väreihin

-         *luo viileyden, veden, jään ja raikkauden tunnetta

-         *lisää kommunikointia ja luottamusta

-         *lisää luovuutta kiihottamatta

-         *voimakkuudeltaan heikkona rauhoittaa ja nukuttaa

Punainen purppura (punertava violetti)

-         *symboloi arvokkuutta, kuninkaallisuutta

-         *symboloi lisäksi hengellisyyttä, taivaallisuutta

-          

Violetti (vaalea violetti: Lila)

-         *kuuluu kylmiin väreihin

-         *symboloi kosmosta ja valtaa

-         *tehostaa mietiskelevää luovuutta

Ruskea

-         *kuuluu lämpimiin väreihin

-         *symboloi maata ja arkipäiväisyyttä

-         *lisää lämmöntunnetta (on mustaa lämpimämpi)

-         *luo vakauden ja kestävyyden tunnetta

-         *edistää luotettavuutta ja asiallisuutta

Harmaa  (vrt. musta ja valkoinen)

-         *väritön, ominaisuuksiltaan neutraali

-         *luo ankeuden tunnetta, pitkäaikaisena voi masentaa

-         *laskee energiatasoa

-         *rauhoittaa ja lisää mietiskelevää henkisyyttä

Musta (harmaan valoton ääripää)

-         *väritön

-         *symboloi pimeyttä, uhkaavuutta, myös piiloutumista

-         *länsimaissa symboloi myös synkkyyttä ja surua

-         *edustaa valtaa ja voimaa, toisaalta myös alistuneisuutta

-         *lisää vakauden tunnetta

-         *luo aistimuksen kohteen todellista pienemmästä koosta

Valkoinen (harmaan valoisuuden ääripä)

-         *väritön, korostaa viereisiä värejä

-         *symboloi puhtautta, steriiliyttä, avaruutta

-         *tuo valoisuutta

-         *luo kylmyyden ja neutraaliuden tunnetta

Värien vaikutus mielialaan heijastaa elettyä elämää

Yleinen käsitys on, että värien vaikutukset mielialaan ovat riippuvaisia muista tekijöistä kuin värien suorasta fysiologisesta vaikutuksesta tunteita sääteleviin aivojen osiin.

   Tärkein tekijä on yhteisön sekä sen luonnon ja kulttuurielementtien se värimaailma, joka ympäröi yksilöä hänen eri kehitysvaiheissaan. Siinä ovat vaikuttamassa etenkin yhteisön väreille antamat arvostukset ja merkitykset sekä vuoden kiertoon liittyvä luonnon värimaailma.

   Näin meistä useimmille joulu on punainen, pääsiäinen keltainen ja juhannus vihreä. Jokaisen värimaailma on kuitenkin aina yksilöllinen.

Yhteisöillä omat väritunnuksensa

Yhteisöt korostavat yhteenkuuluvuuttaan erilaisin väritunnuksin.

Esimerkiksi uskonnolliset symbolit ovat hyvin vanhaa perua uskontojen alusta lähtien. Niihin verrattavia ovat valtioiden lippujen värit ja erilaiset heraldisten vaakunoiden ym. symbolien värit.

   Myös poliittiset puolueet ovat omaksuneet omat tunnusvärinsä. Esimerkiksi punainen on Euroopassa vasemmistopuolueiden väri ja sininen tai musta oikeiston. Sen sijaan esimerkiksi USA:ssa punainen on oikeiston eli republikaanien tunnusväri.    

    Useimmissa tapauksissa armeijan väri koostuu vihreän eri sävyistä. Se on suojaväri erilaisissa ympäristöissä. Lumen aikana suojaväri muutetaan valkoiseksi.

Henkilökohtaisiin kokemuksiin liittyvät värit muovaamat yksilöllistä värimaailmaa

Henkilön yksilöllisistä tunnekokemuksista kehittyneet mieltymykset, mielikuvat ja mielleyhtymät ovat vaikuttamassa värien tuottamiin tunnetiloihin.

   Näin värit liittyvät subjektiivisiin kokemuksiin, joten esimerkiksi ikävissä tilanteissa vallitsevat värit voivat tulla inhon kohteeksi ja päinvastoin.

Värin kyllästyneisyysasteella ja sävyllä on suuri vaikutus

Tärkeä vaikuttaja värien kokemiseen on värin kyllästeisyysasteella, eli miten tumma tai vaalea väri on.  Paljon vaikuttaa myös värin sävy sekä kohteen heijastava pintarakenne, kuten sileys, karheus, kiilto.

   Kokemiseen vaikuttaa lisäksi jokaisen värin tausta, ympäristö eri värisävyineen sekä valot, varjot ja eri värien yhteensopivuus eli sointuminen toisiinsa.

   Kaikki edellä mainitut seikat vaikuttavat esimerkiksi varoitus- ja huomiomerkkien ja huomiovalojen teho. Niihin tarkoituksiin käytetään voimakkaan kyllästeisiä värejä punaisesta, oranssista ja keltaisesta. Ne näkyvät kauas ja herättävät parhaiten huomiomme.

    Voisi ajatella, että edellä mainittujen värien valinta huomioväreiksi ei ehkä perustukaan pelkästään historiallisiin sopimuksiin, vaan myös silmän fysiologiseen toimintaan. Merkitystä voisi olla sillä tosiasialla, että punaiselle säteilylle reagoivin tappisolujen määrä silmässä on noin kaksi kertaa suurempi kuin siniseen reagoivien tappisolujen määrä.

Värien sointuminen toisiinsa

Käytännössä punaista, keltaista ja sinistä pidetään pääväreinä, koska niitä ei voi sekoittaa muista ja niiden sekoituksista saadaan syntymään muut värit ja värisävyt. Muiden värien pääsävyjä nimitetään väliväreiksi (oranssi, vihreä ja violetti).

   Kuvataiteilijat ja psykologit ovat kautta historian asetelleet eri värejä ympyrän kehälle ns. väriympyröiksi, joilla he yrittävät kuvata värien sointua ja kontrastia. Väriympyrät ovat eri ihmisillä hieman toisistaan poikkeavia, mutta peruskuvio on yleensä se, että vastakkaisilla sektoreilla ovat violetti ja keltainen, sininen ja oranssi sekä punainen ja vihreä.

Värien todetaan sointuvan toisiinsa silloin, kun ne muodostavat yhteen sulautuvan kokonaisuuden. Värien sointu syntyy väriyhdistelmästä, jossa yleensä mukana on jokin pääväri, joka näkyy joko sellaisenaan tai silmä löytää sen suuremmin hakematta. Muut värit tulevat mukaan sen mukaan, millaista sointuvuutta haetaan.

Värien sointuvuudessa erotetaan yleensä seuraavat tyypit:

-         täydennysvärisoinnussa vastakkaisvärien pari muodostaa yhdistelmän, siis sointu syntyy kontrastiväreistä, esimerkiksi punainen ja vihreä.

-         kolmivärisoinnussa värit ovat väriympyrässä 120 asteen päässä toisistaan, esimerkiksi keltaisen kanssa sininen ja punainen.

-         sävy sävyyn –soinnussa saman värin eri vaaleusasteet ja sävyt muodostavat yhdistelmän. Tämä rauhoittava yhdistelmä on yleisimmin suosittu varsinkin pukeutumisessa.

Esimerkkejä värien vaikutuksista tunteisiin ja mielialaan

-         Lontoon olympialaisten jälkeen voitiin todeta, että punaisiin urheiluasuihin pukeutuneiden jalkapallojoukkueet olivat menestyneet kisoissa merkitsevästi muita paremmin.

-         Tutkimustuloksinkin on vahvistettu yleinen havainto siitä, että punainen väri nostattaa aineenvaihdunnan tasoa ja kiihdyttää pulssia.

-         Värin vaikutuksesta ruokahaluun on olemassa runsaasti havaintoja ja tutkimustuloksia. Mm. on todettu, että jos illallisseurueesta osalle tarjotaan tavallisen maidon sijaan punaiseksi valaistua tai värjättyä maitoa, sitä ei kukaan halua juoda, koska se muistuttaa liiaksi verta.

-         Makuuhuoneen sininen sävytys parantaa unen saamista ja vastaavsti punainen heikentää sitä.

-         Sairaalassa vihreäsävyiset leikkaussalit ja suoja-asut rauhoittavat ympäristöä edistävät keskittymistä työhön. Vastaavasti muissa tiloissa käytetään mahdollisuuksien mukaan valkoisen lisäksi piristäviä värejä.

Liikemaailma ja mainostoimistot tutkivat tarkasti tuotteen värin vaikutusta myyntiin

Niin kauppiaat, kokit, baarimestarit kuin kosmetologian ja vaatetusalankin suunnittelijat, meikkaajat ja myyjät ottavat tarkasti huomioon, minkä värisiä tuotteita kannattaa tarjota myytäväksi.

   Esimerkiksi drinkit ja ateriat pyritään koristelemaan juuri tunnelmaan sopivin värein. Ruokakaupassa oikeat värit nostattavat ruoka- ja juomahaluja, korostavat ruoka-ainesten raikkautta ja tuoreutta sekä vilkastuttavat seurustelua.  Mm. elintarvikkeisiin lisätään erilaisia lisäaineita paitsi säilyvyyden myös ihan vain värin vuoksi.

Värianalyysit auttavat määrittämään yksilön ominaisvärin

Pukeutumisessa ja meikkaamisessa hyvää kokonaisvaikutelmaa korostaa sellaisten värien käyttö, jotka korostavat ja sopivat yhteen henkilön persoonallisen värimaailman, kuten ihon, silmien ja hiusten värin kanssa.

    Koska monet henkilöt ovat itse epävarmoja ominaisväristään, etenkin vaatetusalan ja kosmetiikan aloille on muodostunut ns. asiantuntijoiden joukko. Heiltä asiakkaat saavat apua ns. värianalyysin tekemisessä.

    Tieteessä värianalyysillä tarkoitetaan kohteen värillisten ominaisuuksien ja vaikutusten tutkimista erilaisin mittalaittein. Pukeutumisen ja kosmetiikan aloilla värianalyysissä verrataan erivärisiä kankaita, koruja, ihovärejä tai väripuikkoja henkilön kasvojen, silmien, hiusten ja ihon väreihin. Niistä tehdään havaintoja vain silmämääräisesti, ts. todetaan, mitkä värit korostavat henkilön omien värien harmoniaa iholla, silmissä, hiuksissa jne.

    Näin tuotteiden värien ja niiden aiheuttamien heijasteiden avulla saadaan esimerkiksi kasvoihin lisää hehkua ja raikkautta. Niillä voidaan ulkomuodossa myös korostaa haluttuja kohtia tai häivyttää toisia.

   Tällainen värianalyysi on aina analyysin tekijän ja asiakkaan yhteistyön tulosta, johon muoti, vuodenaika, käyttötilanne sekä asiakkaan henkilöhistoria ovat suuresti vaikuttamassa.

      

 Hieno leidi vaatekaupassa: "Ei värillä väliä kunhan se vain on punainen." 

(vanha sanonta)  

IHMISEN NÄKÖKYKY

Mitä on valo

Näkyväksi valoksi nimitetään ihmisen aistimaa sähkömagneettista säteilyä, jonka aallonpituus on noin 400 – 720 nanomeriä. Valoaistimuksessa on siis herätteenä valospektrin kaikki aallonpituudet.

   Näkyvää valoa lyhyempi aallonpituusalue on ultraviolettia (UV) säteilyä, ja näkyvää pitempi aallonpituusalue on infrapunasäteilyä.

    Ihmissilmä ei aisti UV-säteilyä, mutta tuntee sen soluja vahingoittavan vaikutuksen kipuna.

    Infrapunasäteilyn aistimme lämpönä, mistä syystä sitä nimitetään myös lämpösäteilyksi.

  

Mitä on väri

Myös väri on aivoissa syntyviä aistimus sähkömagneettisesta säteilystä, mutta vain valon aallonpituuden tietystä osa-alueesta.  Toisin sanoen värit ovat siis aistimuksia valon eri aallonpituuksista.

    Prosessin alkuvaihe on silmän aistinsolujen reagointia tietylle osalle valospektriä. Reagoinnista syntyvän sähköisen ärsytystilan levitessä silmästä isoaivoihin syntyy aistimus väristä.

Aistitoiminta alkaa silmän verkkokalvosta

Aistimme valon silmän verkkokalvon aistinsoluilla, joita on kahta päätyyppiä: tappisolut (tapit) ja sauvasolut (sauvat).

Eri tappityyppien ärsytys tuottaa aivoissa aistimuksen väreistä

 Tappeja silmän verkkokalvolla on kolmenlaisia. Ne sijaitsevat lähes pelkästään tarkan näön pienellä alueella ns. keskikuopassa. Osa tapeista ärtyy herkimmin valospektrin pitkän, osa keskipitkän ja osa lyhyen aallonpituuden valonsäteillä. Eri tappisolutyyppien ärtymisen mukaan syntyy vastaavasti aistimukset kolmesta väristä: punaisesta, vihreästä ja sinisestä.

   Keltaisen värin aistimus syntyy tietynlaisen hermokytkennän avulla punaherkän ja viherherkän tappisolutyypin samanvahvuisesta ärsytyksestä. Valospektrin keltaiselle aallonpituudelle ei ihmisen silmässä ole siis omaa tappisolutyyppiä.

Kaikki värit ja värisävyt syntyvät aivojen tulkintana em. kolmen tappisolutyypin eri

asteisista ärsytystiloista

Suunnaton määrä aistimuksia erilaisista väreistä, sävyistä ja kirkkausasteista syntyy aivoissa mainittujen kolmen tappisolutyypin yhteisvaikutuksesta. Kaikki väriaistimukset syntyvät sen mukaan, missä suhteessa ja miten voimakkaasti eri tappisolut ärtyvät valon eri aallonpituuksille ja missä määrin ärsytystila pääsee verkkokalvolta leviämään näköhermoa pitkin isoaivoihin.

   Tajutut värit eivät itsessään ole mitään konkreettista, vaan ne ovat aistimuksia, siis eräänlaisia aivojen luomia mielikuvia säteilystä. Ne syntyvät isoaivojen takaosan näköalueella sen mukaan, miten tappien ärsytystila pääsee sinne leviämään. Verkkokalvo miljoonine hermosoluinen on leviämiselle jo itsessään melkoinen suodatin, joka päästää vain pienen osan silmään tulevasta informaatiosta lähtemään aivoja kohti.

   Lyhyesti sanottuna valo- ja väriaistimus ovat aivojen tulkintaa silmän aistinsolujen sähköisestä ärsytystilasta ja sen muutoksista.

Kohteesta heijastuneen valon aallonpituudesta riippuu, minkä väriseltä kohde näyttää

Jos kohde heijastaa tasaisesti valon kaikkia aallonpituuksia, kohde näyttää harmaalta eri sävyineen sen mukaan, miten paljon näkyvää valoa heijastuu silmiin.

   Ääripäissä ovat musta ja valkoinen. Mustalta näyttävä kohde imee täydellisesti kaiken valon, valkoiselta näyttävä kohde heijastaa kaiken valon.

    Kohteen värillisyys määräytyy sen mukaan, mitä valon aallonpituuksista kohde imee itseensä ja mitä aallonpituuksia se heijastaa katsojan silmiin. Esimerkiksi luonnossa vallitseva vihreä väri johtuu siitä, että lehtivihreä imee itseensä pääasiassa pitkäaaltoista valoa eli punaista ja vastaavasti heijastaa tai päästää lävitseen katsojan silmiin muut aallonpituudet, siis eniten spektrin keskipitkää säteilyä. Siksi luonto näyttää vihreältä eri sävyineen. 

    Samoin lampuista ym. valolähteistä säteilevän valon väri määräytyy sen mukaan, mitä valospektrin aallonpituuksia siitä silmiin tulee.

Verkkokalvon sauvasolut ärtyvät valolle, mutta eivät välitä väriaistimuksia

 Silmän toinen aistinsolutyyppi, sauvasolut (sauvat), on rakenteeltaan ja toiminnaltaan yhtenäinen eli kaikki sauvat ovat keskenään samanlaisia. Siksi ne reagoivat samalla tavalla valon eri aallonpituuksille. Se tarkoittaa, että sauvojen avulla erotamme vain eri valoisuusasteita, mutta emme lainkaan värejä.

   Sauvoilla nähty maailma on siis väritön, mutta syrjäsilmälläkin näemme värejä, tosin hyvin heikosti. Se on sauvojen joukossa harvakseltaan sijaitsevien tappien ansiota.

Sauvoilla nähty näkökenttä on laaja joskin melko epätarkka näkemään

 Sauvoja on kauttaaltaan verkkokalvon pinnassa, joten niiden avulla näemme näkökentän noin 180 asteen laajuisena. Sauvoja on noin 20-kertainen määrä tappeihin verrattuna, mutta näkökenttä on kuitenkin melko epätarkka. Se johtuu siitä, että sauvoja on pinta-alayksikköä kohti kuitenkin suhteellisesti paljon vähemmän kuin tappeja tarkan näköalueen keskikuopassa.

   Näin ollen näkemämme kuva on tarkka ja värikäs vain keskikuopan tappien pienellä alueella katsottaessa. Silmien fokusointi aina eteen on kuitenkin niin tehokas ja nopea, että käytännössä tajuamme tarkan ja värikkään näkökentän paljon laajemmaksi.

Sauvat auttavat näkemään hyvin hämärässä

Sauvat ovat paljon herkempiä valolle kuin tapit ja ne myös sopeutuvat hämärään hyvin noin 20 minuutissa. Siten pimeään herkistyneiden sauvojen avulla pystymme näkemään hämärässäkin kohtalaisen hyvin, vaikkakin melko epätarkasti.

Värisokeutta on monenlaista

Osalla ihmisistä, kuten apinoistakin, esiintyy värisokeutta, joista yleisin on punavihersokeus, jolloin punaisen ja vihreän erottaminen toisistaan on vaikeutunut. Se on peittyvä ominaisuus, jonka tekijä periytyy X-kromosomissa. Siksi miehissä sitä esiintyy paljon enemmän (noin 8 %) kuin naisilla (noin 0,4 %).

   Jos mitkään tappisolut eivät kykene erottamaan eri aallonpituista valoa, maailma näyttää harmaalta. Kysymyksessä on silloin täydellinen värisokeus. Täyttä värisokeutta esiintyy synnynnäisesti ihmisilläkin, joskin erittäin harvoin, eli vain muutamalla henkilöllä miljoonasta.

Värinäkökyky on eläinten yleinen ominaisuus

 Kaikki päiväaktiiviset kädelliset omaavat ihmisen tavoin hyvän värinäkökyvyn, mikä on ollut tärkeä apu esimerkiksi hedelmien löytämisessä ja kypsyyden arvioimisessa.

   Monet muut nisäkkäät ovat ihmistä huonompia värien, etenkin punaisen erottamisessa. Esimerkiksi hämärä- ja yöeläimillä värinäkö olisikin tarpeeton.

  Toisaalta jotkut eläimet, kuten monet jyrsijät voivat erottaa ultravioletin valon, mitä ihminen ei aisti lainkaan. Samoin tämä ominaisuus on monilla linnuilla ja kaloilla. Sillä on suuri merkitys mm. kosimismenoissa ja saalistuksessa. Esimerkiksi haukka pystyy erottamaan ultraviolettinäöllään hangelta myyrän virtsaamisjäljet ja siten seuraamaan saalista. Lisäksi haukan silmän tappien määrä ja siten näön tarkkuus on ihmiseen verrattuna moninkertainen.

    Hyönteisillä ultraviolettinäkö auttaa mm. oikeiden kukkien löytämisessä.

”Punertaa marjat pihlajain

kuin verta niissä ois.”

 (Arvo Koskimaa ja Veikko Virmajoki: Syyspihlajan alla)

Katso myös blogi ”Värillä on väliä”.

PELKO ON "LISKOAIVOJEMME" TOIMINNAN TULOSTA

Pelko - ystävä vai vihollinen

 Pelko on tunnetila, joka viriää aivoissa vaistomaisesti vaara­tilanteessa ja suojelee ihmistä olemasta vaarallisella tavalla uhkarohkea. Pelko saa ihmisen pakenemaan ja välttämään ylivoi­maiseksi koke­maansa tilannetta, kuten sihisevää myrkkykäärmettä tai aggres­siivista lajitoveria. Tukalassa tilanteessa pelko voi purkautua hyökkäykseksi tai torjuntataisteluksi itsensä tai lä­heistensä suojelemiseksi.

    Pelko on selvästi ainakin kaikkien selkärankaisten yleinen ominaisuus. Sen aiheuttaman tunnetilan laadusta eläimillä on vaikea tietää, mutta ainakin pelottavien tilojen aiheuttamat reaktiot elimistössä ovat samankaltaiset kuin ihmisellä.

    Pelko on ollut ja on edelleen tärkeä suojavaikutus yksilön elämässä ja se on varmasti ollut oleellinen ominaisuus myös ihmisla­jin säilymiselle. Pelontunteen viriämiselle ovat tärkeitä aikai­semmat kokemukset, jotka ovat muodostaneet aivoihin mielikuvat erilaisista pelottavista asioista sekä vaaratilanteista ja nii­hin liittyvästä kivusta. Näistä kokemuksista on syntynyt aivoi­hin valmiit mielikuvamallit sii­tä, miten vaaratilanteissa on nopeasti toimitta­va. Siinä mielessä pelko on ystävä, joka auttaa toimimaan hätätilanteessa oikein.

Pelästyminen käynnistää hyvät stressireaktiot

Vaaratilanteissa pelästymisen virittämät reaktiot tehostavat voimakkaasti elintoimintoja pakoa tai taistelua varten. Siten pelolla on ollut tärkeä merkitys niin ihmisen kuin eläintenkin hengissä säilymiselle.

Todellisen vaaran aiheuttama säikähdys ja nopea mieli­kuva tilanteen arvioimiseksi pyrkii tuottamaan tarkoituksenmu­kaisen käyttäytymisen välttää vaaratilanne tai kääntää se voi­toksi. Aivot aktivoituvat salamannopeasti ja samalla hälyttävät hermoston, hormonierityksen, hengityksen ja verenkierron sekä lihakset täyteen toimintavireeseen.

    Pelästyminen ajaa joko nopeaan pakoon, hyökkäykseen, piiloutumiseen tai ratkaisemattomassa tilanteessa johonkin näennäistoimintaan eli käyttäyty­mään "kuin mitään ei olisi tapahtunut".  Se on si­jaistoimintaa pelolle ja pakenemiselle, ja se voi rauhoittaa mieltä ja hämätä vastustajaa.

    Kuitenkin se, miten ihminen yllättävissä vaarati­lanteessa käyttäytyy, on pitkälti automaattinen reaktio.

    Pelästyminen voi myös lamaannuttaa hetkeksi hiljaa paikoil­leen, mikä voi auttaa piiloutumista ylivoimaiselta viholliselta. Toisin sanoen pelko herättää laajalti koko elimistössä stressi­reaktion alkuvaiheen, joka antaa lisävoimia pakenemiseen tai hyökkäykseen.

    Hyvin voimakas pelästyminen ja sen tuottama pelko­tila voivat aiheuttaa hetkessä sokkireaktion, jonka kourissa ihminen kalpenee, silmät "seisovat" päässä, hengitys vaikeutuu, veren­paine vaihtelee ja lopulta laskee vaarallisen alas; ajattelukin vaikeutuu.

     Voimakas pelko lamaannuttaa hetkeksi, jotkut reagoivat li­säk­si pakokauhulla, jossa järki ei ole lainkaan mukana. No­peutensa ansios­ta suin päin pakeneminen voi pelas­taa, mutta ai­nakin monimutkai­sessa vaarati­lanteessa se johtaa huonoimpaan mahdolliseen tulok­seen. Onkin todettu, että suuressa hätätilan­teessa monet käyttäytyvät epä­tarkoituksenmukaisesti, useimmat toimivat kuitenkin järkevällä tavalla, etenkin jos tilanne on ennestään tuttu.

    Suuronnettomuuksissa on nähty, että ryhmässä lamaantuneet ja epätietoiset jäävät helposti odottamaan toisten apua, ja usein he saavat­kin sitä paremmin hermon­sa hal­lit­se­vilta kohtalotove­reil­taan. Näin usein esitetty väi­te, että hätätilantees­sa jokai­nen ajattelee aina vain itse­ään, ei pidäkään paik­kaansa.

Pelko herää myös mielikuvista

Pelon voimakkuus ja ihmisen reagointitapa on hyvin yksilöllis­tä. Toiset kykenevät toimimaan järkevästi tilanteissa, jossa toiset jo menevät paniikkiin. Välitön vaaratilanne peilautuu aina salamannopeasti muistissa oleviin aikaisempiin kokemuksiin, ja käyttäytymisreaktio valikoituu usein suin päin lähes vaistomaisesti.  Hitaammin tulevan vaaratilanteen arvioimiseen ehdi­tään käyttää myös kokemusperäistä harkintaa.

    Vaaratilanne jättää aina tapahtumasta myös muistikuvia, jotka saattavat jäädä pyörimään ajatuksiin pitkiksi ajoiksi ja pulpahdella mieleen myöhemminkin aina silloin tällöin. Samalla kun se on harjoittelua samanlaisen tilanteen kohtaamiseen uudestaan, se kykenee etenkin aluksi saamaan aikaan pelon tunteen.

Näin pelkotila voi syn­tyä, vaikka ihminen ei sillä hetkellä olisi­kaan todellisessa vaarassa. Vaarattomia pel­kotiloja voi syntyä mielikuvista val­veilla, mutta etenkin unessa. Erityisesti aamuyön tunteina uni­kuvi­en tuottama pel­kotila panee sydämen jyskyttämään ja nos­tat­taa tuskanhien iholle.

    Pelkoti­lojen sä­vyttämät kokemukset säilyvät pitkään muistissa, jopa koko elämän ajan. Se on tarkoituksenmukaista, sillä muistot tapahtumasta toi­mivat hälytyskelloina tilanteen toistuessa. Ylikorostuneena se kuitenkin lataa helposti vääriä hälytyksiä ja siten rasittaa elimistöä turhaan.

Lapsuuden pelkokokemukset iskostuvat tiukasti tajuntaan 

On ilmeistä, että lap­sen synnyn­näi­nen herkkyys ja arkuus antavat poh­jan henki­lön tunne-elämän herk­kyydelle myöhemminkin, siten myös pelontun­teen viriä­miselle. Elämänkokemukset voivat kuiten­kin turruttaa tai herkis­tää kehit­tyvää tunne-elämää ja vaikuttaa siihen, min­kälaisina eri tilan­teet koetaan.

    Pelontunnetta lisäävät lapsuuden uhkaavat tai kipua aiheutta­vat kokemukset ja sitä vähentävät turvalliseksi koettu ympäristö ja ihmissuhteet. Tunne ylikorostuu ja jättää pysyvät muistiku­vat vaarasta, jos todellisen tai vain kuvitellunkin vaaran hetkellä lapsi on tuntenut suurta turvattomuutta. Toisaalta tutustuminen pelottaviin tilanteisiin turvallisessa seurassa opettaa lasta vähitellen erot­tamaan todelliset vaarat turvallisista tilan­teis­ta.

    Kokemuksesta tiedämme, että jopa yksi äärimmäinen kauhu- ja pelkokokemus voi vielä aikuisiässäkin olla niin traumaattinen, että psyyken toiminta vääristyy ja hermosto suorastaan vaurioituu. Tällöin seurauksena on mm. pysyviä, järjettömiä pelko-, ahdis­tus- ja masennustiloja, joita arvioidaan esiintyvän jossain elämänvaiheessa noin viidenneksellä suomalaisista. Näiden taustalla on pahimmillaan jopa anatomisia muutoksia aivojen tunnetiloja ohjaavissa osissa. Oireina ilmenevät mm. painajaiset, unetto­muus, muistiongelmat ja tunne-elämän häiriöt. Kuitenkin herkimmin järkyttävistä kokemuksista kärsivät lapset ja vanhukset. Oireet saattavat kestää vuosikausia, jopa läpi elämän.

Pitkäaikainen pelkotila altistaa ahdistukselle ja masennukselle

Pelontunteet ovat käynnistämässä stressireaktiota, mutta vai­kutus toimii myös vastakkaiseen suuntaan eli henkinen rasitus herkistää pelolle. Siten voi syntyä pitkäaikaisia pelkotiloja, joille ei enää ole realistisia syitä. Pel­kotiloihin voivat johtaa yksittäiset kauhukokemukset, mutta her­kistymisen pelolle voi aiheuttaa jatkuva lievempikin ahdistava kokemus.

    Pelkotiloihin johtavat etenkin jär­kyttävät vaa­ratilanteet, kuten on to­det­tu raakoja tais­teluita kokeneilla so­tilailla, vangin­varti­j­oil­la tai jopa henkilölle, joka on joutunut jonkun eläimen hyökkäyksen kohteeksi. Tila kehittyy hel­poimmin synnyn­näisesti herkille ihmi­sil­le.

    Katast­rofien, kuten suurten onnettomuuksien ja sotakokemusten lisäksi, pelkoti­lo­ja voivat aihe­uttaa myös esimerkiksi lähim­mäisten jatkuvat pelotte­lut ja uhkailut sekä pitkäaikaisen kiu­saamisen koh­teeksi joutuminen. Pel­koa herättä­vät ärsykkeet ja liiallinen varoit­telu voi­vat etenkin arassa lapses­sa kehittää pelonsekaisen mie­lenlaa­dun, joka kaven­taa lap­sen positiivista kokemusmaailmaa.

    Lasten järjettömiä pelkotiloja lisää myös vir­tuaalitodellisuuden väkivalta esimerkiksi tietokonepeleissä ja televisiossa. Tämä korostuu silloin, kun lapsi on tällaisissa tilanteissa yksin, jolloin turvattomuuden tunne aiheut­taa ahdistus­ta.

Teollisuusmaiden luoma turvaverkostokaan ei pelkoja vähennä, kun oma mielikuvitus ja kaiken kattava tiedottaminen luo uhkaku­via tulevaisuu­den ylle. Pelko voikin tulla hallitsemaan elämää niin, että ihminen ei uskalla elää normaalia elämää. Hänen kes­kitty­miskykynsä ja vireensä heikkenevät, kun psyykkinen energia kuluu pelontunteen torjumiseen ja hallitsemiseen.

    Pelkotilan epämiellyttävyys voi­makkaine fyysisine oireineen voi johtaa sii­hen, että henkilö alkaa pelätä sitä että pelkää. Tällöin pelko on muuttunut ahdis­tukseksi ja saattaa yrittää purkautua esimerkiksi pa­niikkioireina ja masennuksena.

Pelontunne syntyy isoaivojen syvissä kerroksissa, ns. liskoaivoissa

Pelon hermofysiologinen perusta piilee isoaivojen alaosan man­telitumakkeessa ja sen lähialueilla limbisessä järjestelmässä, jonka laajin alue on aikaisemmin mainittu aivoturso. Alue on evolutiivisesti aivojen vanhaa aluetta, joka on olemassa jo matelijoilla.

     Limbinen järjestelmä kokonaisuudes­saan sää­telee myös muita tunteita, ku­ten raivoa, nälän ja janon tun­net­ta, sek­suaa­lisia tunteita ja motivaatiota. Eri tunteet akti­voi­tuvat alueen eri kohdista, mut­ta esimerkiksi pelko ja raivo ovat läheisessä yhteydessä toi­siinsa.

Mantelitumake toimii pelkokeskuksena

Lievää pelkoa herättävä tilanne arvioidaan ensin aivo­kuores­sa ja aivotursossa. Sen sijaan traumaattinen kauhukokemus sen sijaan avaa ikään ­kuin suoran reitin aistiärsykkeistä mantelitumakkeen pelko­keskukseen, jolloin järjellinen kontrolli jää pois.
    Pitkäai­kai­sena vaikutus ilmenee aivorakenteessa niin, että tiet­ty mantelitumak­keen alue suorastaan kasvaa kool­taan. Alueen her­mosolut kasvavat kooltaan ja tuottavat uusia haarakkeita. Tämä osoittaa, että voimakkaan kokemuksen jälkeen "pelkokeskus" akti­voituu käy­mään ikään kuin ylikierroksilla. Kun toiminnan tehostu­minen kiin­nittyy rakenne­muutoksiksi, tulee alu­eesta jatkuvasti tavallista ak­tii­visempi ja ihmisestä pelokkaampi.

    Vastaavasti aivoturson alueen on havaittu pienenevän voimak­kaasti kroonisessa pelkotilassa. Näiden vaikutusten syntyme­kanismeja ei varmuudella tiedetä, mutta on viitteitä siitä, että muutokset saattavat olla syy-yhteydessä tärkeän stressihormonin, kor­tisolin, pitkäaikaiseen liikaeritykseen. Lääkehoitoina annetulla kortisolilla ei kuitenkaan tällaista vaikutusta ole todettu.

Järkikeskus eli isoaivojen kuorikerros hallitsee huonosti pelkotilaa

Isoaivojen kuorikerroksessa olevan otsalohkon avulla ihminen pyrkii hennoin "järjen ohjaksin" säätelemään ja hillitsemään pelkoa kuten muitakin voimakkaita tunnetiloja. Tässä se onnistuu yleensä melko hyvin. Nuorella iällä hillintä on kuitenkin vaikeampaa, sillä tun­teita hillitsevät otsalohkon aivoalueet kypsyvät hitaasti ja saavuttavat kypsyytensä vasta noin vuosikymmenen kuluttua mur­rosiän jälkeen.

    Toisaalta näyttää siltä, että hillinnän harjoit­telu ja totuttelu pelottaviin tilanteisiin lapsuu­dessa turvallisesti parantavat otsalohkon toimintaa ja siten kykyä kontrolloida pelkoa ja siihen liittyvää käyttäytymistä. Traumaat­tiset, stressaavat kokemukset puolestaan heikentävät kontrolli­kykyä..

    Pelokkaalla ihmisellä on yleensä muita matalampi kipukynnys. Aivokuvauksin on voitu havaita, että kipuherkkien henkilöiden aivot reagoivat kipuärsykkeisiin paljon laajemmalla aivoalueella kuin kipua paremmin sietävien henkilöiden aivot. Tämä näkyy mm. siinä, että kipua hyvin sietävillä suurin osa kipusignaaleista pysähtyy jo väliaivojen tasolle, kun taas kipuherkillä suurempi määrä signaaleista jatkaa kulkuaan väliaivoista isoaivoihin ja herättää sen laajat alueet toimintaan. Siten heillä kipu ja pel­ko tulevat voimakkaampana tietoisuuteen.

 Sosiaalinen epävarmuus ja joukkohysteria ylläpitää jatkuvaa pelkotilaa

Yllätykselliset turvajärjestelmät pettämiset, kuten vaikkapa terroriteot, synnyttävät helposti pitkäaikaisen pelkotilan ja siihen liittyvän varuillaanolon.  Sen sijaan esimerkiksi sosiaaliseen järjestelmään kuuluvat vaarat eivät sitä tee. Liikenteen uhreina invalidisoituu ja kuolee koko ajan valtavat määrät ihmisiä, mutta ne eivät juurikaan meitä hetkauta, koska ne ikään kuin kuuluvat normaaliin elämään. Vasta varsinaiset katastrofit pelästyttävät.

Pelko voi ilmetä fobioina

Ihmisen pelkotilat voivat herkistyä ja pitkittyä piinalliseksi jonkin asian kammoamiseksi, fobiaksi. Siinä ihminen pelkää jota­kin, joka tosiasiassa on täysin vaaraton tai sen vaarallisuus mielikuvituksessa on täysin ylimitoitettu. Fobioiden kehittymis­tä edistävät erityi­sesti lapsuuden aikaiset kauhukokemukset ja läheltä piti -tilan­teet.
    Herkkä lapsi on voinut saada fobian myös "tartuntana" jol­tain toiselta, useimmiten aikuiselta, jonka lap­si on nähnyt pel­käävän luonnottomasti.

    Fobioita on satoja erilaisia: esimerkiksi araknofobia (hämä­häkkikammo), ornitofobia (lintukammo), herbetofobia (matelija­kammo), klaustrofobia (ahtaanpaikankammo), agorafobia (avoimien paikkojen kammo, torikammo), aerofobia (lentopelko) tai sosio- eli antropofobia (sosiaalisten tilanteiden pelko).

    Arvion mukaan suurin osa ihmisistä tuntee joskus jonkinasteis­ta fobiaa, mutta vain noin kymmenen prosenttia ihmisistä tarvitsee apua fobioihinsa, joi­sta yleisin on sosiaalisten tilanteiden pelko, esiintymiskammo.

Äärimmäinen pelkotila voi aiheuttaa paniikkihäiriöitä

Pa­himmassa tapauksessa ihminen reagoi fobiatilanteessa panii­kinomaisesti, jolloin iho kalpenee, sydän alkaa jyskyttää tuntu­vasti, kylmä hiki nousee pintaan ja pakokauhu valtaa mie­len. Sen äärimmäistä muotoa nimitetään paniikkihäiriöksi, jonka kohtaus voi puhje­ta myös ilman näkyvää syytä esimerkiksi pitkäaikaisen stressin ja loppuun palamisen seurauksena. Paniikkihäiriöön liittyy voimakas ahdistus ja tuska ja "pelon pelko", ja siihen on saatava välit­tömästi ammattiapua.

    Ylikorostunut sairaalloinen ja pitkittynyt pelkotila mahdol­lisine paniikkireaktioineen ja fobioineen voi olla perimmältään kuolemanpelkoa, jonka tietoisuus elämästä kokonaisena elämänkaa­rena tuo tullessaan helposti jo keski-iässä.

  

Pelon hallintaa voi opetella

Pelkotilojen vallassa olevia voidaan hoitaa lääkityksellä ja psykologisella ohjauksella. Eräs hoitomuoto on totutusterapia, jossa pakenemisen sijasta opetellaan vähitellen analysoimaan ja kohtaamaan turvallisesti pelottavia kohteita tai tilanteita. Jatkuvalla pakenemisella ei voi saada pelosta yliotetta. Sen sijaan pelkotilan purkaminen toiminnalla on hyvä keino tutustua sen syihin ja sammut­taa se.

    Totuttelu voi tapahtua joko tositilanteissa tai mielikuvahar­joitteluna rentoutuneessa tilassa. Pelon hallitsemiseksi on hyvä kohdata vaaraton, mutta pelkoa ja ahdistusta aiheuttava tilanne uudestaan, ts. kokea se ja huomata, että siitä selviää hengissä. Näin esimerkiksi hämähäkkejä pelkäävät voivat totutella vähitel­len pelkonsa kohteeseen turvallisesti, ensin ehkä vain kuvin ja mielikuvin, lopulta konkreettisemmin pitelemällä näitä yleensä vaarattomia eläimiä kädessään.

    Kohteen pelottavia ominaisuuksia voi myös pyrkiä muuttamaan kehittämällä mielessään kohteesta vähemmän pelottavia mieliku­via. Apuna siihen voi käyttää puhumista, kirjoittamista, piirtä­mistä ja huumoriakin. Pelkotiloista on myös hyvä keskustella muiden kanssa eikä ainakaan niitä peitellä.

Nykyaikana totuttelua voi harjoitella myös keinotekoisessa virtuaalitodellisuudessa, jossa henkilön kokemien vaaratilantei­den hyvinkin täsmällinen jäljittely on mahdollista turvallises­ti.

    Koska kauhuntunteet ovat kiinnittyneet aivojen tiettyjen osien hermosoluyhteyksien rakenteisiin ja niiden kemiallisiin reakti­oihin, on ymmärrettävää, että niiden muuttaminen millään mene­telmällä ei ole helppoa.

    Totuttelu on kärsivällisyyttä vaativaa psyyken kehittämistä, jossa tuloksiin pääseminen vaatii pitkän ajan, usein jopa vuo­sia. Paras tulos saavutetaan, jos psyykeä rasittavia tilanteita ja syitä päästään selvittelemään mahdollisimman nuorena ja aina melko pian kauhukokemusten jälkeen. Onnistuminen näkyy itsetunnon paranemisena.

 Pelkotila heikkenee toiminnalla

Luonnollinen reagointitapa yllätyksellisessä vaaratilanteessa on ”taistele tai pakene  –reaktio”.  Kumpikin niistä vaimentaa tehokkaasti pelkotilaa ja vaimentaa sen jälkeen elimistön stressireaktiot ja palauttaa lepotilan.

    Kun suomalaisilta taistelulentäjiltä kysyttiin, pelottiko heitä lähteä vihollista vastaan, he kertoivat jokaisen pelänneen. Pelon tunne oli voimakasta ennen taisteluun lähdettäessä, mutta vaimeni lentoon noustessa ja hävisi kokonaan itse taistelutilanteessa.  Vastaavan voi kukin kokea ihan kaikissa arkielämän pelottavissa tilanteissa.

"Surulla on rajansa, pelolla ei.
Ihminen suree sitä mikä on tapahtunut,
mutta pelkää sellaista mikä saattaa tapahtua" (Plinius).

"Sinun ongelmasi, Pancho, on siinä, Don Quiote sanoi, että olet niin peloissasi, ettet voi nähdä ja kuulla selvästi; eräs pelon seurauksia näet on se, että se harhauttaa aistit ja saa asiat näyttämään toiselta kuin ne ovat.” (Miguel Cervantes).