IHMISEN NÄKÖKYKY

Mitä on valo

Näkyväksi valoksi nimitetään ihmisen aistimaa sähkömagneettista säteilyä, jonka aallonpituus on noin 400 – 720 nanomeriä. Valoaistimuksessa on siis herätteenä valospektrin kaikki aallonpituudet.

   Näkyvää valoa lyhyempi aallonpituusalue on ultraviolettia (UV) säteilyä, ja näkyvää pitempi aallonpituusalue on infrapunasäteilyä.

    Ihmissilmä ei aisti UV-säteilyä, mutta tuntee sen soluja vahingoittavan vaikutuksen kipuna.

    Infrapunasäteilyn aistimme lämpönä, mistä syystä sitä nimitetään myös lämpösäteilyksi.

  

Mitä on väri

Myös väri on aivoissa syntyviä aistimus sähkömagneettisesta säteilystä, mutta vain valon aallonpituuden tietystä osa-alueesta.  Toisin sanoen värit ovat siis aistimuksia valon eri aallonpituuksista.

    Prosessin alkuvaihe on silmän aistinsolujen reagointia tietylle osalle valospektriä. Reagoinnista syntyvän sähköisen ärsytystilan levitessä silmästä isoaivoihin syntyy aistimus väristä.

Aistitoiminta alkaa silmän verkkokalvosta

Aistimme valon silmän verkkokalvon aistinsoluilla, joita on kahta päätyyppiä: tappisolut (tapit) ja sauvasolut (sauvat).

Eri tappityyppien ärsytys tuottaa aivoissa aistimuksen väreistä

 Tappeja silmän verkkokalvolla on kolmenlaisia. Ne sijaitsevat lähes pelkästään tarkan näön pienellä alueella ns. keskikuopassa. Osa tapeista ärtyy herkimmin valospektrin pitkän, osa keskipitkän ja osa lyhyen aallonpituuden valonsäteillä. Eri tappisolutyyppien ärtymisen mukaan syntyy vastaavasti aistimukset kolmesta väristä: punaisesta, vihreästä ja sinisestä.

   Keltaisen värin aistimus syntyy tietynlaisen hermokytkennän avulla punaherkän ja viherherkän tappisolutyypin samanvahvuisesta ärsytyksestä. Valospektrin keltaiselle aallonpituudelle ei ihmisen silmässä ole siis omaa tappisolutyyppiä.

Kaikki värit ja värisävyt syntyvät aivojen tulkintana em. kolmen tappisolutyypin eri

asteisista ärsytystiloista

Suunnaton määrä aistimuksia erilaisista väreistä, sävyistä ja kirkkausasteista syntyy aivoissa mainittujen kolmen tappisolutyypin yhteisvaikutuksesta. Kaikki väriaistimukset syntyvät sen mukaan, missä suhteessa ja miten voimakkaasti eri tappisolut ärtyvät valon eri aallonpituuksille ja missä määrin ärsytystila pääsee verkkokalvolta leviämään näköhermoa pitkin isoaivoihin.

   Tajutut värit eivät itsessään ole mitään konkreettista, vaan ne ovat aistimuksia, siis eräänlaisia aivojen luomia mielikuvia säteilystä. Ne syntyvät isoaivojen takaosan näköalueella sen mukaan, miten tappien ärsytystila pääsee sinne leviämään. Verkkokalvo miljoonine hermosoluinen on leviämiselle jo itsessään melkoinen suodatin, joka päästää vain pienen osan silmään tulevasta informaatiosta lähtemään aivoja kohti.

   Lyhyesti sanottuna valo- ja väriaistimus ovat aivojen tulkintaa silmän aistinsolujen sähköisestä ärsytystilasta ja sen muutoksista.

Kohteesta heijastuneen valon aallonpituudesta riippuu, minkä väriseltä kohde näyttää

Jos kohde heijastaa tasaisesti valon kaikkia aallonpituuksia, kohde näyttää harmaalta eri sävyineen sen mukaan, miten paljon näkyvää valoa heijastuu silmiin.

   Ääripäissä ovat musta ja valkoinen. Mustalta näyttävä kohde imee täydellisesti kaiken valon, valkoiselta näyttävä kohde heijastaa kaiken valon.

    Kohteen värillisyys määräytyy sen mukaan, mitä valon aallonpituuksista kohde imee itseensä ja mitä aallonpituuksia se heijastaa katsojan silmiin. Esimerkiksi luonnossa vallitseva vihreä väri johtuu siitä, että lehtivihreä imee itseensä pääasiassa pitkäaaltoista valoa eli punaista ja vastaavasti heijastaa tai päästää lävitseen katsojan silmiin muut aallonpituudet, siis eniten spektrin keskipitkää säteilyä. Siksi luonto näyttää vihreältä eri sävyineen. 

    Samoin lampuista ym. valolähteistä säteilevän valon väri määräytyy sen mukaan, mitä valospektrin aallonpituuksia siitä silmiin tulee.

Verkkokalvon sauvasolut ärtyvät valolle, mutta eivät välitä väriaistimuksia

 Silmän toinen aistinsolutyyppi, sauvasolut (sauvat), on rakenteeltaan ja toiminnaltaan yhtenäinen eli kaikki sauvat ovat keskenään samanlaisia. Siksi ne reagoivat samalla tavalla valon eri aallonpituuksille. Se tarkoittaa, että sauvojen avulla erotamme vain eri valoisuusasteita, mutta emme lainkaan värejä.

   Sauvoilla nähty maailma on siis väritön, mutta syrjäsilmälläkin näemme värejä, tosin hyvin heikosti. Se on sauvojen joukossa harvakseltaan sijaitsevien tappien ansiota.

Sauvoilla nähty näkökenttä on laaja joskin melko epätarkka näkemään

 Sauvoja on kauttaaltaan verkkokalvon pinnassa, joten niiden avulla näemme näkökentän noin 180 asteen laajuisena. Sauvoja on noin 20-kertainen määrä tappeihin verrattuna, mutta näkökenttä on kuitenkin melko epätarkka. Se johtuu siitä, että sauvoja on pinta-alayksikköä kohti kuitenkin suhteellisesti paljon vähemmän kuin tappeja tarkan näköalueen keskikuopassa.

   Näin ollen näkemämme kuva on tarkka ja värikäs vain keskikuopan tappien pienellä alueella katsottaessa. Silmien fokusointi aina eteen on kuitenkin niin tehokas ja nopea, että käytännössä tajuamme tarkan ja värikkään näkökentän paljon laajemmaksi.

Sauvat auttavat näkemään hyvin hämärässä

Sauvat ovat paljon herkempiä valolle kuin tapit ja ne myös sopeutuvat hämärään hyvin noin 20 minuutissa. Siten pimeään herkistyneiden sauvojen avulla pystymme näkemään hämärässäkin kohtalaisen hyvin, vaikkakin melko epätarkasti.

Värisokeutta on monenlaista

Osalla ihmisistä, kuten apinoistakin, esiintyy värisokeutta, joista yleisin on punavihersokeus, jolloin punaisen ja vihreän erottaminen toisistaan on vaikeutunut. Se on peittyvä ominaisuus, jonka tekijä periytyy X-kromosomissa. Siksi miehissä sitä esiintyy paljon enemmän (noin 8 %) kuin naisilla (noin 0,4 %).

   Jos mitkään tappisolut eivät kykene erottamaan eri aallonpituista valoa, maailma näyttää harmaalta. Kysymyksessä on silloin täydellinen värisokeus. Täyttä värisokeutta esiintyy synnynnäisesti ihmisilläkin, joskin erittäin harvoin, eli vain muutamalla henkilöllä miljoonasta.

Värinäkökyky on eläinten yleinen ominaisuus

 Kaikki päiväaktiiviset kädelliset omaavat ihmisen tavoin hyvän värinäkökyvyn, mikä on ollut tärkeä apu esimerkiksi hedelmien löytämisessä ja kypsyyden arvioimisessa.

   Monet muut nisäkkäät ovat ihmistä huonompia värien, etenkin punaisen erottamisessa. Esimerkiksi hämärä- ja yöeläimillä värinäkö olisikin tarpeeton.

  Toisaalta jotkut eläimet, kuten monet jyrsijät voivat erottaa ultravioletin valon, mitä ihminen ei aisti lainkaan. Samoin tämä ominaisuus on monilla linnuilla ja kaloilla. Sillä on suuri merkitys mm. kosimismenoissa ja saalistuksessa. Esimerkiksi haukka pystyy erottamaan ultraviolettinäöllään hangelta myyrän virtsaamisjäljet ja siten seuraamaan saalista. Lisäksi haukan silmän tappien määrä ja siten näön tarkkuus on ihmiseen verrattuna moninkertainen.

    Hyönteisillä ultraviolettinäkö auttaa mm. oikeiden kukkien löytämisessä.

”Punertaa marjat pihlajain

kuin verta niissä ois.”

 (Arvo Koskimaa ja Veikko Virmajoki: Syyspihlajan alla)

Katso myös blogi ”Värillä on väliä”.

PELKO ON "LISKOAIVOJEMME" TOIMINNAN TULOSTA

Pelko - ystävä vai vihollinen

 Pelko on tunnetila, joka viriää aivoissa vaistomaisesti vaara­tilanteessa ja suojelee ihmistä olemasta vaarallisella tavalla uhkarohkea. Pelko saa ihmisen pakenemaan ja välttämään ylivoi­maiseksi koke­maansa tilannetta, kuten sihisevää myrkkykäärmettä tai aggres­siivista lajitoveria. Tukalassa tilanteessa pelko voi purkautua hyökkäykseksi tai torjuntataisteluksi itsensä tai lä­heistensä suojelemiseksi.

    Pelko on selvästi ainakin kaikkien selkärankaisten yleinen ominaisuus. Sen aiheuttaman tunnetilan laadusta eläimillä on vaikea tietää, mutta ainakin pelottavien tilojen aiheuttamat reaktiot elimistössä ovat samankaltaiset kuin ihmisellä.

    Pelko on ollut ja on edelleen tärkeä suojavaikutus yksilön elämässä ja se on varmasti ollut oleellinen ominaisuus myös ihmisla­jin säilymiselle. Pelontunteen viriämiselle ovat tärkeitä aikai­semmat kokemukset, jotka ovat muodostaneet aivoihin mielikuvat erilaisista pelottavista asioista sekä vaaratilanteista ja nii­hin liittyvästä kivusta. Näistä kokemuksista on syntynyt aivoi­hin valmiit mielikuvamallit sii­tä, miten vaaratilanteissa on nopeasti toimitta­va. Siinä mielessä pelko on ystävä, joka auttaa toimimaan hätätilanteessa oikein.

Pelästyminen käynnistää hyvät stressireaktiot

Vaaratilanteissa pelästymisen virittämät reaktiot tehostavat voimakkaasti elintoimintoja pakoa tai taistelua varten. Siten pelolla on ollut tärkeä merkitys niin ihmisen kuin eläintenkin hengissä säilymiselle.

Todellisen vaaran aiheuttama säikähdys ja nopea mieli­kuva tilanteen arvioimiseksi pyrkii tuottamaan tarkoituksenmu­kaisen käyttäytymisen välttää vaaratilanne tai kääntää se voi­toksi. Aivot aktivoituvat salamannopeasti ja samalla hälyttävät hermoston, hormonierityksen, hengityksen ja verenkierron sekä lihakset täyteen toimintavireeseen.

    Pelästyminen ajaa joko nopeaan pakoon, hyökkäykseen, piiloutumiseen tai ratkaisemattomassa tilanteessa johonkin näennäistoimintaan eli käyttäyty­mään "kuin mitään ei olisi tapahtunut".  Se on si­jaistoimintaa pelolle ja pakenemiselle, ja se voi rauhoittaa mieltä ja hämätä vastustajaa.

    Kuitenkin se, miten ihminen yllättävissä vaarati­lanteessa käyttäytyy, on pitkälti automaattinen reaktio.

    Pelästyminen voi myös lamaannuttaa hetkeksi hiljaa paikoil­leen, mikä voi auttaa piiloutumista ylivoimaiselta viholliselta. Toisin sanoen pelko herättää laajalti koko elimistössä stressi­reaktion alkuvaiheen, joka antaa lisävoimia pakenemiseen tai hyökkäykseen.

    Hyvin voimakas pelästyminen ja sen tuottama pelko­tila voivat aiheuttaa hetkessä sokkireaktion, jonka kourissa ihminen kalpenee, silmät "seisovat" päässä, hengitys vaikeutuu, veren­paine vaihtelee ja lopulta laskee vaarallisen alas; ajattelukin vaikeutuu.

     Voimakas pelko lamaannuttaa hetkeksi, jotkut reagoivat li­säk­si pakokauhulla, jossa järki ei ole lainkaan mukana. No­peutensa ansios­ta suin päin pakeneminen voi pelas­taa, mutta ai­nakin monimutkai­sessa vaarati­lanteessa se johtaa huonoimpaan mahdolliseen tulok­seen. Onkin todettu, että suuressa hätätilan­teessa monet käyttäytyvät epä­tarkoituksenmukaisesti, useimmat toimivat kuitenkin järkevällä tavalla, etenkin jos tilanne on ennestään tuttu.

    Suuronnettomuuksissa on nähty, että ryhmässä lamaantuneet ja epätietoiset jäävät helposti odottamaan toisten apua, ja usein he saavat­kin sitä paremmin hermon­sa hal­lit­se­vilta kohtalotove­reil­taan. Näin usein esitetty väi­te, että hätätilantees­sa jokai­nen ajattelee aina vain itse­ään, ei pidäkään paik­kaansa.

Pelko herää myös mielikuvista

Pelon voimakkuus ja ihmisen reagointitapa on hyvin yksilöllis­tä. Toiset kykenevät toimimaan järkevästi tilanteissa, jossa toiset jo menevät paniikkiin. Välitön vaaratilanne peilautuu aina salamannopeasti muistissa oleviin aikaisempiin kokemuksiin, ja käyttäytymisreaktio valikoituu usein suin päin lähes vaistomaisesti.  Hitaammin tulevan vaaratilanteen arvioimiseen ehdi­tään käyttää myös kokemusperäistä harkintaa.

    Vaaratilanne jättää aina tapahtumasta myös muistikuvia, jotka saattavat jäädä pyörimään ajatuksiin pitkiksi ajoiksi ja pulpahdella mieleen myöhemminkin aina silloin tällöin. Samalla kun se on harjoittelua samanlaisen tilanteen kohtaamiseen uudestaan, se kykenee etenkin aluksi saamaan aikaan pelon tunteen.

Näin pelkotila voi syn­tyä, vaikka ihminen ei sillä hetkellä olisi­kaan todellisessa vaarassa. Vaarattomia pel­kotiloja voi syntyä mielikuvista val­veilla, mutta etenkin unessa. Erityisesti aamuyön tunteina uni­kuvi­en tuottama pel­kotila panee sydämen jyskyttämään ja nos­tat­taa tuskanhien iholle.

    Pelkoti­lojen sä­vyttämät kokemukset säilyvät pitkään muistissa, jopa koko elämän ajan. Se on tarkoituksenmukaista, sillä muistot tapahtumasta toi­mivat hälytyskelloina tilanteen toistuessa. Ylikorostuneena se kuitenkin lataa helposti vääriä hälytyksiä ja siten rasittaa elimistöä turhaan.

Lapsuuden pelkokokemukset iskostuvat tiukasti tajuntaan 

On ilmeistä, että lap­sen synnyn­näi­nen herkkyys ja arkuus antavat poh­jan henki­lön tunne-elämän herk­kyydelle myöhemminkin, siten myös pelontun­teen viriä­miselle. Elämänkokemukset voivat kuiten­kin turruttaa tai herkis­tää kehit­tyvää tunne-elämää ja vaikuttaa siihen, min­kälaisina eri tilan­teet koetaan.

    Pelontunnetta lisäävät lapsuuden uhkaavat tai kipua aiheutta­vat kokemukset ja sitä vähentävät turvalliseksi koettu ympäristö ja ihmissuhteet. Tunne ylikorostuu ja jättää pysyvät muistiku­vat vaarasta, jos todellisen tai vain kuvitellunkin vaaran hetkellä lapsi on tuntenut suurta turvattomuutta. Toisaalta tutustuminen pelottaviin tilanteisiin turvallisessa seurassa opettaa lasta vähitellen erot­tamaan todelliset vaarat turvallisista tilan­teis­ta.

    Kokemuksesta tiedämme, että jopa yksi äärimmäinen kauhu- ja pelkokokemus voi vielä aikuisiässäkin olla niin traumaattinen, että psyyken toiminta vääristyy ja hermosto suorastaan vaurioituu. Tällöin seurauksena on mm. pysyviä, järjettömiä pelko-, ahdis­tus- ja masennustiloja, joita arvioidaan esiintyvän jossain elämänvaiheessa noin viidenneksellä suomalaisista. Näiden taustalla on pahimmillaan jopa anatomisia muutoksia aivojen tunnetiloja ohjaavissa osissa. Oireina ilmenevät mm. painajaiset, unetto­muus, muistiongelmat ja tunne-elämän häiriöt. Kuitenkin herkimmin järkyttävistä kokemuksista kärsivät lapset ja vanhukset. Oireet saattavat kestää vuosikausia, jopa läpi elämän.

Pitkäaikainen pelkotila altistaa ahdistukselle ja masennukselle

Pelontunteet ovat käynnistämässä stressireaktiota, mutta vai­kutus toimii myös vastakkaiseen suuntaan eli henkinen rasitus herkistää pelolle. Siten voi syntyä pitkäaikaisia pelkotiloja, joille ei enää ole realistisia syitä. Pel­kotiloihin voivat johtaa yksittäiset kauhukokemukset, mutta her­kistymisen pelolle voi aiheuttaa jatkuva lievempikin ahdistava kokemus.

    Pelkotiloihin johtavat etenkin jär­kyttävät vaa­ratilanteet, kuten on to­det­tu raakoja tais­teluita kokeneilla so­tilailla, vangin­varti­j­oil­la tai jopa henkilölle, joka on joutunut jonkun eläimen hyökkäyksen kohteeksi. Tila kehittyy hel­poimmin synnyn­näisesti herkille ihmi­sil­le.

    Katast­rofien, kuten suurten onnettomuuksien ja sotakokemusten lisäksi, pelkoti­lo­ja voivat aihe­uttaa myös esimerkiksi lähim­mäisten jatkuvat pelotte­lut ja uhkailut sekä pitkäaikaisen kiu­saamisen koh­teeksi joutuminen. Pel­koa herättä­vät ärsykkeet ja liiallinen varoit­telu voi­vat etenkin arassa lapses­sa kehittää pelonsekaisen mie­lenlaa­dun, joka kaven­taa lap­sen positiivista kokemusmaailmaa.

    Lasten järjettömiä pelkotiloja lisää myös vir­tuaalitodellisuuden väkivalta esimerkiksi tietokonepeleissä ja televisiossa. Tämä korostuu silloin, kun lapsi on tällaisissa tilanteissa yksin, jolloin turvattomuuden tunne aiheut­taa ahdistus­ta.

Teollisuusmaiden luoma turvaverkostokaan ei pelkoja vähennä, kun oma mielikuvitus ja kaiken kattava tiedottaminen luo uhkaku­via tulevaisuu­den ylle. Pelko voikin tulla hallitsemaan elämää niin, että ihminen ei uskalla elää normaalia elämää. Hänen kes­kitty­miskykynsä ja vireensä heikkenevät, kun psyykkinen energia kuluu pelontunteen torjumiseen ja hallitsemiseen.

    Pelkotilan epämiellyttävyys voi­makkaine fyysisine oireineen voi johtaa sii­hen, että henkilö alkaa pelätä sitä että pelkää. Tällöin pelko on muuttunut ahdis­tukseksi ja saattaa yrittää purkautua esimerkiksi pa­niikkioireina ja masennuksena.

Pelontunne syntyy isoaivojen syvissä kerroksissa, ns. liskoaivoissa

Pelon hermofysiologinen perusta piilee isoaivojen alaosan man­telitumakkeessa ja sen lähialueilla limbisessä järjestelmässä, jonka laajin alue on aikaisemmin mainittu aivoturso. Alue on evolutiivisesti aivojen vanhaa aluetta, joka on olemassa jo matelijoilla.

     Limbinen järjestelmä kokonaisuudes­saan sää­telee myös muita tunteita, ku­ten raivoa, nälän ja janon tun­net­ta, sek­suaa­lisia tunteita ja motivaatiota. Eri tunteet akti­voi­tuvat alueen eri kohdista, mut­ta esimerkiksi pelko ja raivo ovat läheisessä yhteydessä toi­siinsa.

Mantelitumake toimii pelkokeskuksena

Lievää pelkoa herättävä tilanne arvioidaan ensin aivo­kuores­sa ja aivotursossa. Sen sijaan traumaattinen kauhukokemus sen sijaan avaa ikään ­kuin suoran reitin aistiärsykkeistä mantelitumakkeen pelko­keskukseen, jolloin järjellinen kontrolli jää pois.
    Pitkäai­kai­sena vaikutus ilmenee aivorakenteessa niin, että tiet­ty mantelitumak­keen alue suorastaan kasvaa kool­taan. Alueen her­mosolut kasvavat kooltaan ja tuottavat uusia haarakkeita. Tämä osoittaa, että voimakkaan kokemuksen jälkeen "pelkokeskus" akti­voituu käy­mään ikään kuin ylikierroksilla. Kun toiminnan tehostu­minen kiin­nittyy rakenne­muutoksiksi, tulee alu­eesta jatkuvasti tavallista ak­tii­visempi ja ihmisestä pelokkaampi.

    Vastaavasti aivoturson alueen on havaittu pienenevän voimak­kaasti kroonisessa pelkotilassa. Näiden vaikutusten syntyme­kanismeja ei varmuudella tiedetä, mutta on viitteitä siitä, että muutokset saattavat olla syy-yhteydessä tärkeän stressihormonin, kor­tisolin, pitkäaikaiseen liikaeritykseen. Lääkehoitoina annetulla kortisolilla ei kuitenkaan tällaista vaikutusta ole todettu.

Järkikeskus eli isoaivojen kuorikerros hallitsee huonosti pelkotilaa

Isoaivojen kuorikerroksessa olevan otsalohkon avulla ihminen pyrkii hennoin "järjen ohjaksin" säätelemään ja hillitsemään pelkoa kuten muitakin voimakkaita tunnetiloja. Tässä se onnistuu yleensä melko hyvin. Nuorella iällä hillintä on kuitenkin vaikeampaa, sillä tun­teita hillitsevät otsalohkon aivoalueet kypsyvät hitaasti ja saavuttavat kypsyytensä vasta noin vuosikymmenen kuluttua mur­rosiän jälkeen.

    Toisaalta näyttää siltä, että hillinnän harjoit­telu ja totuttelu pelottaviin tilanteisiin lapsuu­dessa turvallisesti parantavat otsalohkon toimintaa ja siten kykyä kontrolloida pelkoa ja siihen liittyvää käyttäytymistä. Traumaat­tiset, stressaavat kokemukset puolestaan heikentävät kontrolli­kykyä..

    Pelokkaalla ihmisellä on yleensä muita matalampi kipukynnys. Aivokuvauksin on voitu havaita, että kipuherkkien henkilöiden aivot reagoivat kipuärsykkeisiin paljon laajemmalla aivoalueella kuin kipua paremmin sietävien henkilöiden aivot. Tämä näkyy mm. siinä, että kipua hyvin sietävillä suurin osa kipusignaaleista pysähtyy jo väliaivojen tasolle, kun taas kipuherkillä suurempi määrä signaaleista jatkaa kulkuaan väliaivoista isoaivoihin ja herättää sen laajat alueet toimintaan. Siten heillä kipu ja pel­ko tulevat voimakkaampana tietoisuuteen.

 Sosiaalinen epävarmuus ja joukkohysteria ylläpitää jatkuvaa pelkotilaa

Yllätykselliset turvajärjestelmät pettämiset, kuten vaikkapa terroriteot, synnyttävät helposti pitkäaikaisen pelkotilan ja siihen liittyvän varuillaanolon.  Sen sijaan esimerkiksi sosiaaliseen järjestelmään kuuluvat vaarat eivät sitä tee. Liikenteen uhreina invalidisoituu ja kuolee koko ajan valtavat määrät ihmisiä, mutta ne eivät juurikaan meitä hetkauta, koska ne ikään kuin kuuluvat normaaliin elämään. Vasta varsinaiset katastrofit pelästyttävät.

Pelko voi ilmetä fobioina

Ihmisen pelkotilat voivat herkistyä ja pitkittyä piinalliseksi jonkin asian kammoamiseksi, fobiaksi. Siinä ihminen pelkää jota­kin, joka tosiasiassa on täysin vaaraton tai sen vaarallisuus mielikuvituksessa on täysin ylimitoitettu. Fobioiden kehittymis­tä edistävät erityi­sesti lapsuuden aikaiset kauhukokemukset ja läheltä piti -tilan­teet.
    Herkkä lapsi on voinut saada fobian myös "tartuntana" jol­tain toiselta, useimmiten aikuiselta, jonka lap­si on nähnyt pel­käävän luonnottomasti.

    Fobioita on satoja erilaisia: esimerkiksi araknofobia (hämä­häkkikammo), ornitofobia (lintukammo), herbetofobia (matelija­kammo), klaustrofobia (ahtaanpaikankammo), agorafobia (avoimien paikkojen kammo, torikammo), aerofobia (lentopelko) tai sosio- eli antropofobia (sosiaalisten tilanteiden pelko).

    Arvion mukaan suurin osa ihmisistä tuntee joskus jonkinasteis­ta fobiaa, mutta vain noin kymmenen prosenttia ihmisistä tarvitsee apua fobioihinsa, joi­sta yleisin on sosiaalisten tilanteiden pelko, esiintymiskammo.

Äärimmäinen pelkotila voi aiheuttaa paniikkihäiriöitä

Pa­himmassa tapauksessa ihminen reagoi fobiatilanteessa panii­kinomaisesti, jolloin iho kalpenee, sydän alkaa jyskyttää tuntu­vasti, kylmä hiki nousee pintaan ja pakokauhu valtaa mie­len. Sen äärimmäistä muotoa nimitetään paniikkihäiriöksi, jonka kohtaus voi puhje­ta myös ilman näkyvää syytä esimerkiksi pitkäaikaisen stressin ja loppuun palamisen seurauksena. Paniikkihäiriöön liittyy voimakas ahdistus ja tuska ja "pelon pelko", ja siihen on saatava välit­tömästi ammattiapua.

    Ylikorostunut sairaalloinen ja pitkittynyt pelkotila mahdol­lisine paniikkireaktioineen ja fobioineen voi olla perimmältään kuolemanpelkoa, jonka tietoisuus elämästä kokonaisena elämänkaa­rena tuo tullessaan helposti jo keski-iässä.

  

Pelon hallintaa voi opetella

Pelkotilojen vallassa olevia voidaan hoitaa lääkityksellä ja psykologisella ohjauksella. Eräs hoitomuoto on totutusterapia, jossa pakenemisen sijasta opetellaan vähitellen analysoimaan ja kohtaamaan turvallisesti pelottavia kohteita tai tilanteita. Jatkuvalla pakenemisella ei voi saada pelosta yliotetta. Sen sijaan pelkotilan purkaminen toiminnalla on hyvä keino tutustua sen syihin ja sammut­taa se.

    Totuttelu voi tapahtua joko tositilanteissa tai mielikuvahar­joitteluna rentoutuneessa tilassa. Pelon hallitsemiseksi on hyvä kohdata vaaraton, mutta pelkoa ja ahdistusta aiheuttava tilanne uudestaan, ts. kokea se ja huomata, että siitä selviää hengissä. Näin esimerkiksi hämähäkkejä pelkäävät voivat totutella vähitel­len pelkonsa kohteeseen turvallisesti, ensin ehkä vain kuvin ja mielikuvin, lopulta konkreettisemmin pitelemällä näitä yleensä vaarattomia eläimiä kädessään.

    Kohteen pelottavia ominaisuuksia voi myös pyrkiä muuttamaan kehittämällä mielessään kohteesta vähemmän pelottavia mieliku­via. Apuna siihen voi käyttää puhumista, kirjoittamista, piirtä­mistä ja huumoriakin. Pelkotiloista on myös hyvä keskustella muiden kanssa eikä ainakaan niitä peitellä.

Nykyaikana totuttelua voi harjoitella myös keinotekoisessa virtuaalitodellisuudessa, jossa henkilön kokemien vaaratilantei­den hyvinkin täsmällinen jäljittely on mahdollista turvallises­ti.

    Koska kauhuntunteet ovat kiinnittyneet aivojen tiettyjen osien hermosoluyhteyksien rakenteisiin ja niiden kemiallisiin reakti­oihin, on ymmärrettävää, että niiden muuttaminen millään mene­telmällä ei ole helppoa.

    Totuttelu on kärsivällisyyttä vaativaa psyyken kehittämistä, jossa tuloksiin pääseminen vaatii pitkän ajan, usein jopa vuo­sia. Paras tulos saavutetaan, jos psyykeä rasittavia tilanteita ja syitä päästään selvittelemään mahdollisimman nuorena ja aina melko pian kauhukokemusten jälkeen. Onnistuminen näkyy itsetunnon paranemisena.

 Pelkotila heikkenee toiminnalla

Luonnollinen reagointitapa yllätyksellisessä vaaratilanteessa on ”taistele tai pakene  –reaktio”.  Kumpikin niistä vaimentaa tehokkaasti pelkotilaa ja vaimentaa sen jälkeen elimistön stressireaktiot ja palauttaa lepotilan.

    Kun suomalaisilta taistelulentäjiltä kysyttiin, pelottiko heitä lähteä vihollista vastaan, he kertoivat jokaisen pelänneen. Pelon tunne oli voimakasta ennen taisteluun lähdettäessä, mutta vaimeni lentoon noustessa ja hävisi kokonaan itse taistelutilanteessa.  Vastaavan voi kukin kokea ihan kaikissa arkielämän pelottavissa tilanteissa.

"Surulla on rajansa, pelolla ei.
Ihminen suree sitä mikä on tapahtunut,
mutta pelkää sellaista mikä saattaa tapahtua" (Plinius).

"Sinun ongelmasi, Pancho, on siinä, Don Quiote sanoi, että olet niin peloissasi, ettet voi nähdä ja kuulla selvästi; eräs pelon seurauksia näet on se, että se harhauttaa aistit ja saa asiat näyttämään toiselta kuin ne ovat.” (Miguel Cervantes).

MIKSI TAIDE KIINNOSTAA

Yhä enemmän on viitteitä siitä, että kulttuurilla ja sen mukana erityisesti taiteilla on voimakkaasti ihmisen terveyttä ja kaikkinaista hyvinvointia edistävä vaikutus. On myös laskettu, että taiteeseen ym. kulttuuritoimintaan investoitu raha tuottaa itsensä takaisin jo pelkästään terveydenhoidon kustannusten pienenemisenä.

     Taiteiden harrastajana ja kuluttajana olen paljon pohtinut taiteiden merkitystä ihmiselle. Minua kiinnostaa etenkin se, mitkä ihmisen ominaisuudet saavat hänet irtautumaan reaalimaailmasta niin, että hänen luomuksensa ei muodostakaan kuvaa kohteesta, vaan tuloksena syntyy tekijän aivoprosessien tuottama näkemys ja tulkinta.

     Kirjoittamiseen tästä aiheesta minua kannusti myös se, että aikaisempi blogikirjoitukseni taiteen historiasta sai hyvän vastaanoton. Koska en ole alan varsinainen asiantuntija, tulkintani asiasta ovat suureksi osaksi omia päätelmiäni taidekirjallisuudesta, taidekokemuksistani ja pohdinnoistani, eivätkä siis välttämättä tieteellisesti todistettuja faktoja. Silti toivon kirjoitukseni antavan tekstin lukijalle myötätuntoisia ajatuksia taiteiden merkityksestä ihmisen elämän tervehdyttäjänä ja rikastuttajana.

Meissä kaikissa on pieni pala taiteilijaa

Taide oli osa primitiivisten esi-isiemme kulttuuria

Meille säilyneitä merkkejä taiteesta alkoi näkyä kivikautisen ihmisen kulttuurissa vasta sen jälkeen kun Homo sapiens  -ihmislajin kehityksessä oli Afrikassa tapahtunut  selvä älyllinen paraneminen noin 70 000 vuotta sitten. Ihmislajimme siirryttyä vähitellen muihin maanosiin merkkejä tämän ihmislajin taiteellisuudesta alkoi näkyä myös mm. Euroopassa, minne laji saapui noin 40 000 – 45 000 vuotta sitten.

    Ehkä selvimmin taiteellisuus tulee näkyviin näiden ns. Cro Magnon -ihmisten tekemissä kalliopiirroksissa ja luolamaalauksissa, joista vanhimmat (yli 40 000 v.) on löydetty Espanja ja Ranskan alueilta. Maalaukset esittävät ihmisten elinpiiriin liittyviä eläimiä, metsästystilanteita, käyttöesineitä yms. 

    Edustavatko kalliomaalaukset taidetta siinä merkityksessä kuin se nykyään käsitetään, on edelleen pohdinnan kohteena. Toiset tulkitsevat töiden kuvastavan uskonnollisia ja maagisia kokemuksia ja symboleja. Jotkut pitävät kuvia enemmänkin tietolähteenä muille yhteisön jäsenille ja uusille sukupolville.

    Olipa näiden maalausten ja piirrosten tarkoitus ja merkitys mikä tahansa, mielestäni ne osoittavat ihmisen luontaista taipumusta luovaan taiteelliseen ajatteluun ja toimintaan, josta johtaa selvä kehityslinja aina nykytaiteeseen asti (ks. blogikirjoitukseni taiteen historiasta).

Kaikki pienet lapset osoittavat luovuutta, jossa ilmenee myös orastusta taiteesta

On helppo huomata, että pienet lapset rakentavat maailmaansa jatkuvasti eri taiteenlajien, kuten musiikin, kuvien, tanssin ym. liikunnan kautta. Eivätkä lapset tyydy näissä katsojan osaan, vaan haluavat itsekin luoda kokemusmaailmaansa aktiivisesti näiden avulla.  Vilkkaana pursuavan mielikuvituksensa avulla lapsi kuvittaa oman käsityksensä maailmasta piirtämällä, värittämällä, rakentamalla, elehtimällä, laulamalla ja kertomalla siitä, mitä juuri sillä hetkellä hänen mielestään tapahtuu. Hänelle elämä on yhtä paljon totta kuin mielikuvituksen luomaa tarua. Leikkiinsä hän uppoutuu niin, että raja reaalimaailman ja mielikuvitusmaailman välillä hämärtyy.

Mitä on luovuus

Luovuus määritellään yleensä uuden ratkaisun keksimisenä pulmatilanteessa, jossa vanha totuttu ratkaisu ei tuota tulosta tai tulos ei tyydytä tekijäänsä. Luodessaan ihminen pyrkii siis ideoimaan, etsimään ja kokeilemaan jotain uutta ja parempaa. Luovuus on mielikuvituksen, älyn ja kekseliäisyyden käyttöä kaikessa sellaisissa toiminnoissa, jotka eivät tapahdu rutiininomaisesti.   

    Luovuuteen liittyy myös kokeilunhalu, joustavuus ja uskallus rajojen rikkomiseen sekä kyky nähdä ennakkoluulottomasti uusia asiayhteyksiä. Luovan toiminnan käyttövoimana ovat erityisesti tunteet, intuitiot sekä leikkisä elämänasenne ja huumorintaju.

    Niinpä me kaikki olemme luovia, tosin eri määrissä, tai ainakin toisten toiminnassa luovuus ja sen mukana ideointi tulee enemmän näkyviin kuin toisten.  Toiminnassaan ihmiset pyrkivät onneksi yleensä käyttämään luovuuttaan myös muiden hyväksi. Erityisen hyvin tämä näkyy teknisessä kehityksessä, mutta selvästi myös tieteissä ja taiteissa ym. kulttuurin aloilla.

Mitä on taide

Taiteen määritelmä ei ole yksiselitteisen selkeä ja jättää siten mahdollisuuden hieman erilaisille tulkinnoille.

    Antiikin Kreikassa filosofit määrittelivät taiteen kuuluvan estetiikkaan, siis tieteenalaan, joka tutki kauneuden käsitettä ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi. Taideteokset olivat erityisen tärkeitä rakennustaiteessa, jota oikeastaan muu taide pääasiassa palveli erilaisin veistoksin, reliefein ja maalauksin. Vähitellen vuosisatojen aikana taide erosi estetiikasta omaksi alueekseen ja lopulta laajeni tulkitsemaan laajasti myös tunnemaailmaa. Niinpä taide otti piiriinsä myös epämiellyttäviä tunteita herättäviä kohteita, kuten rumuutta, iljettävyyttä ja pahuutta.

     Rajan vetäminen taiteen ja monen muun elämänalan välille on kuitenkin ollut vaikeaa ja sitä se on nykyisen kulttuurin monimuotoisuudessa ehkä jopa entistä enemmän. Voidaankin kysyä, ovatko esimerkiksi arkkitehti, teollinen muotoilija, puuseppä ja muut artesaanit, valokuvaaja, ikonimaalari, klassisen musiikin laulaja, pop-laulaja (ns. artisti) sekä orkesterimuusikko, taiteilijoita, vai ovatko he käsityöläisiä (kädentaitajia) tai molempia.

    Useimmissa maissa on nykyään varsinaisten taideoppilaitosten lisäksi taideteollisia oppilaitoksia ja musiikkia laaja-alaisesti opettavia kouluja ja opistoja, joten helposti tullaan siihen käsitykseen, että taide ei olekaan mikään erillinen kulttuurisaareke, vaan se on osa hyvin monenlaista toimintaa monenlaisissa ammateissa ja harrastuksissa.

     Mielestäni taide perustuu siis henkilön luovuuteen jollain henkisen toiminnan alueella. Tekijä käyttää taiteen tekemisessä opettelemaansa ja oppimaansa teknistä taitoaan. Se on kuitenkin vain väline, jonka hän panee palvelemaan mielikuviensa prosessoimaa ilmaisua jostain reaalimaailman tai ajatusmaailmansa kohteesta.   

Taidekriitikoilla on valtaa

Jotkut ”oikean taiteen” edustajat ja opettajat perinteisissä taideoppilaitoksissa sanovat erottavansa melko varmasti oikean taideteoksen aina muusta, jota he kutsuvat tekotaiteeksi, harrastelutaiteeksi tai kitsiksi ja rihkamaksi. Ääripäät useimmat maallikotkin pystyvät erottamaan. Jotkut taidekriitikot korostavat, että he suorastaan määrittelevät sen, mikä on oikeaa taidetta ja mikä ei, tai ainakin he määräävät pitkälti taideteosten senhetkisen kaupallisen arvon. Siihen on kuitenkin lisäävät, että paljon uuden teoksen rahalliseen arvoon vaikuttaa myös taiteilijan kaikkinainen medianäkyvyys.

     Taidekriitikoilta tekee kuitenkin mieli kysyä, että jos niin on, miten he ovat usein kovin eri mieltä jonkun teoksen taidearvosta. Muistuupa tässä mieleeni taidekriitikoille tehty testi kuuden vuosikymmenen takaa. Testi osoitti, että kriitikot eivät olleet varmoja siitä, mikä heille näytetyistä maalauksista oli taiteilijan ja mikä simpanssin maalaama työ. Saattaahan tietysti myös olla, että kriitikoiden pätevyys on kovastikin sen jälkeen kehittynyt.

   Mielestäni myös kriitikon on hyvä muistaa, että hänkin katsoo asioita aina oman historiansa ja kulttuuriympäristönsä läpi ja vasta historian kulku tulee näyttämään työn lopullisen taidearvon.

Ihmisen monet ominaisuudet määräävät hänen taiteellisuutensa

Ensiksikin voidaan todeta, että erityisiä luovuuden tai taiteellisuuden ominaisuutta ohjaavia geenejä ei ole löydetty eikä niitä todennäköisesti ole edes olemassa. Taiteellisuutena ilmenevä ominaisuus on riippuvainen ihmisen useista inhimillisistä perusominaisuuksista, kuten kyvystä käyttää älykkyytensä lisäksi vain ihmiselle luonteenominaista rönsyilevää mielikuvitusta toimissaan, sekä kykyä tarkastella omaa ja toisten ihmisten mennyttä ja tulevaa elämää ihmiskunnan historian osana. Voimakkaana toimiva mielikuvitus vie hänet myös tarkastelemaan kuolemaan päättyvää elämänkaartaan ja pohtimaan ja kuvaamaan yliluonnollisia asioita sekä ihmisen elämän tarkoitusta. Tärkeä taiteellisuutta ylläpitävä ominaisuus on myös ihmisen syvä ja moninainen tunne-elämä sekä kyky kommunikoida ja halu kilpailla monella tavalla toisten ihmisten kanssa.

     Kaikkia näitä ominaisuuksia on säätelemässä vähintään satojen erilaisten geenien joukko. Yhdessä ne ovat antamassa perustan luovuudelle sekä halulle luovuuden ilmaisuun mm. taiteena.

Ihmisen luontainen taiteellisuus on kuin taimi, joka tarvitsee hoitoa

Vaikka voidaan lähteä siitä ajatuksesta, että meissä kaikissa on runsaasti luovuutta, ja halua sen toteuttamiseen taiteena, on tarpeen korostaa, että nämäkin ominaisuudet tehostuvat tai kuihtuvat käytön mukaan.

    Mielestäni tämä ilmenee selvästi erilasten ammattien kirjona. Niissä toiset joutuvat tai saavat tehdä enemmän luovuutta ja taiteellisuutta vaativia tehtäviä. Sen sijaan toiset joutuvat tekemään tai haluavat tehdä muita enemmän rutiinitehtäviä, eivätkä siten tule harjoitelleeksi luovaa ajattelua ja sen ilmaisumahdollisuutta taiteena. Niinpä on ehkä lupa ajatella, että perinnölliset taipumukset antavat vain huonomman tai paremman mahdollisuuden, innostus ja harjoittelu tekevät taiteilijan.

    Yhteisvaikutuksesta riippuu, käyttääkö henkilö luovuutensa esimerkiksi arkisiin ratkaisuihin, teknisiin keksintöihin vai taideteosten luomiseen.

Väheneekö luovuus iän karttuessa

Me kaikki olemme siis perusluonteeltamme luovia, mutta usein ajatellaan, että oikean taiteen tuottaminen säilyy lapsuuden jälkeen vain osalla meistä, kuten kuvataiteilijoilla, säveltäjillä, kaunokirjailijoilla, runoilijoilla ja monien kulttuurialojen ohjaajilla.  Lapsuusajan taiteellisen luovuuden jostain syystä menettänyt henkilö saattaakin sanoa: ”En minä osaa laulaa, soittaa, säveltää, enkä ainakaan piirtää, maalata, muovata tai veistää yhtään mitään. En kyllä ole tippaakaan taiteellinen. Osaan vain suunnitella ja rakentaa kaikenlaisia värkkejä sekä korjata ja trimmata moottoreita ja valmistaa maittavia ruokia, mutta eihän nämä kai liity mitenkään taiteeseen.”

     Mielestäni esimerkin henkilö osoittaa suuresti luovaa kykyä, vaikka se ei ilmenekään taideteosten tuottamisena. Hänen tekemisensä kohteet ovat suuntautuneet enemmän muualle. Toisissa olosuhteissa hänestä olisi hyvin voinut tulla taiteilija. Esimerkiksi pelkästään taloudelliset syyt ovat voineet ratkaista hänen ammatinvalintansa.

      Näyttää ehkä siltä, että taiteellinen ilmaisu sen klassisessa mielessä vähenee yleisesti iän mukana.  Herää kuitenkin kysymys, onko se todellista taiteellisen luovuuden vähenemistä, vai vain motivaation heikkenemistä, harjoituksen puutetta sekä kritiikin pelkoa. Useimmat meistä korvaavat taiteellisen tarpeensa myös siirtymällä taiteen kuluttajiksi ja siten pääsevät vain nauttimaan toisten tekemästä taiteesta.

     Useimmilla taiteellisuus siis vain peittyy ja muuntuu totutuista taidemuodoista moninaisen ja monimutkaisen arkisen elämän aherruksen alle. Toisin sanoen luovuus ilmenee heillä näiden arkisten koti- ja työaskareiden tekemisen ideoimisessa, suunnittelussa ja tekemisessä. Niissä voi kuitenkin usein myös taiteellinen esteettisyys pulpahdella monella tavalla näkyviin.

     Taiteellisen kyvyn säilymistä jopa vanhuuteen asti osoittaa myös se, että on paljon iäkkäitä ammattitaiteilijoita, joiden luovuus ja työkyky säilyvät erinomaisena loppuun asti.  Säilymiseen viittaa myös se, että monet, jotka eivät nuoruusvuosiensa jälkeen ole edes harrastaneet taiteen tekemistä, ryhtyvät harrastamaan sitä menestyksellisesti työelämästä vapaina eläkevuosinaan. Tällöin se saa yleensä lisää käyttövoimaa yhteisöllisyydestä, harrastamisesta taiteita toisten kanssa.

 Yhteenvetona edellä esitetystä on ilo todeta, että onpa taide sitten itsemme tai toisten tuottamaa, voi jokainen iästä riippumatta nauttia sen elähdyttävästä voimasta.

Taiteilijan on suhtauduttava osaamiseensa kuin suunnistajan rastiin: se on löydettävä, siitä on edettävä (Panu Oikotie eli Uuno Poikonen).

p.s. Toivotan kaikille blogini lukijoille oikein hyvää ja virkistävää suviaikaa!